Vapautuminen Heideggerin lukemisesta ja suuntautuminen pääsiäiseen

Viikonloppu sujuu mainiosti ilman että puhuu kenenkään kanssa, ei ainakaan samassa tilassa. Tuleehan sitä lörpöteltyä puhelimessa, somea ei lasketa, se on sama kuin ketsuppi ilman tomaattia. Pari vuorokautta sujahtaa hetkessä kuljeskelemalla huoneesta toiseen, siirtelemällä tavaroita, vilkuilemalla ilmastonmuutossopimuksen etenemistä ja pakkailemalla tulevaa matkaa varten. Välillä pitää istahtaa miettimään, minne olikaan menossa ja mitähän muilla on siellä päällään. Jos siihen lisää hiukan ruoanlaittoa, hiihtolenkin, saunan ja englantilaisia murhia, viikonloppua on ohipelattu. 

Lauantaiaamuna maastouduin sohvannurkkaan ja luin loppuun viikkoja sitten aloittamani Petri Tammisen  Meriromaanin. Maailmaan heitetty merikapteeni Huurna on hetkittäin sisällä omassa elämässään mutta ei kuitenkaan. Junan ikkunasta hän katsoo maaseutumaisemassa kököttävää mökkiä ja unelmoi, miten mukavaa olisi sen peräkamarissa käpertyä villaröijyn lämpöön. Ja saman tien Huurna näkee itsensä katsomassa mökin ikkunasta ja toivovansa olevansa ohikiitävässä junassa matkalla pois. Ihan kylmät väreet menee, miten joku osaa sen niin hyvin ja yksinkertaisesti kertoa, elämän kummallisuuden.  Onneksi olin varautunut Tammisen laatuun ja lainannut kirjastosta lukupinooni myös Enon opetukset ja Piiloutujan maan. Kaikki kolme Tammisen kirjaa luettuani tajusin että minun ei enää tarvitse yrittää lukea Heideggeria koska samat ajatukset voi lukea Tammisen kirjoista ja todennäköisyys, että ymmärtää jotakin, on suurempi.

Tammisen kirjojen välipaloina hotkaisin Tätä on lean –Ratkaisu tehokkuusparadoksiin ja Suoranta & Ryynäsen Taistelevan tutkimuksen. Tiedättehän leanin, tämän opin jolla turha tuherrus karsitaan työnteosta ja keskitytään tekemään sitä mitä ollaan tekemässä. Perustehtävään keskittyminen löydetään aina uudelleen. Tässä iässä alkaa jo hermostuttaa kun taas on hoksattu että asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen on se juttu miksi asiakastyötä tehdään. Mten se perusasia voikin aina ja uudelleen hävitä tullakseen uudelleen löydetyksi?  Dejà vu sille. Maailman pelastukseen kannustava Taisteleva tutkimus pitäisi pakkoluetuttaa nuorisolla ja toivoa että ne siitä jotakin ymmärtäisivät. On kai opiskelijoilla vielä käytännön harjoittelujaksojakin?

Sunnuntai-iltapäivänä menin pariksi tunniksi työpaikalle tekemään to do –listan asioista, jotka on ennen joulua hoidettava ja siivoamaan paperitavaraa. Koska suhtaudun kirjoihin vakavasti, minun on vaikea heittää paperinkeräykseen raportteja ja kirjoja, joita konttoriin vuosien mittaan siunaantuu. Kerään niitä salaa sivukomeroihin, josta ne muutaman vuoden kuluttua liikkuvat kohti paperinkeräystä. Mitä tehdä vuoden 2014 sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännölle kun vuoden 2015 kirja on hyllyssä ja 2016 tilattuna? Monet eivät varmaankaan enää edes tilaa sitä paperisena koska kaikki on netissä ja muuttuu jatkuvasti. Kuulun katoavaan sukupolveen, joka luulee että oikea tieto on paperilla.

Muistan jostain lukeneeni vinkin pääsiäisaskartelusta, miten hylättävistä kirjoista voi tehdä kasvatusastian rairuoholle. Paperiveitsellä kaiverretaan kirjaan kannesta alkaen halutun muotoinen monttu, sopivan syvyinen, vuorataan muovilla, multa kulhoon ja rairuohon siemenet  kasvamaan. Rienaukselta se kirjan kunnioittajasta tuntuu, mutta mikä ettei se ole ihan kunniallinen välivaihe tummanvihreälle lähes 1000-sivuiselle teokselle matkalla selluloosaksi ja uuteen tulemiseen. 

Jari Sillanpää ja vapaus

Työpaikan pikkujoulu oli onnistuneesti rakennettu hupaisalle yhdessäololle ja Siltsun konsertille. Tai siis Siltsu suunnilleen puolitoista tuntia lauloi ja hurmasi yleisöään. Ihana, ammattimainen, sopivasti itseironinen ollakseen ärsyttämättä. Yleisö pakkaantui tiiviiseen sillipurkkiin tanssilattialle tapailemaan kropallaan musiikin kulkua  ja tuijottamaan esiintyjää. Tunnelma oli hyväntuulinen ja hilpeä, yleisö oli kaikenikäisiä, ehkä voittopuolisesti  meitä keski-ikäisiä naisia, jotka olimme liikkeellä kavereiden ja työporukoiden kanssa. Pariisin terrori-iskusta oli muutama päivä ja luulen etten ollut ainoa, jonka mielessä muutaman punaviinilasinkin jälkeen kävi, että jotenkin tällaista oli ravintolassa, jonne terroristin iskivät  tappamaan ihmisiä. Se mitä oli sekunti sitten muuttui ihan muuksi, eikä se sekunti siellä olleille ihmisille sellaisena koskaan palannut.

Minulla menevät päässä sekaisin Lähi-idän maat ja vallankumoukset mutta muistan katsoneeni jotakin ajankohtaisohjelmaa, jossa kadulla heilui joukko nuoria miehiä, luultavasti Afganistanissa, jonkin kumouksen jälkeisessä iloisessa humussa. Freedom, liberté! Toimittajan kysymykseen, mikä vapaudessa on tärkeintä, he vastasivat loistaen, että nyt he pääsevät katsomaan amerikkalaisia elokuvia. Ja minä kun olin odottanut yleviä lauseita, joissa suosikkisanat, kuten yhdenvertaisuus, sananvapaus, moniarvoisuus, on kumouksellisessa prosessissa jalostettu toimivaksi yhteiskunnaksi. Mutta että elokuviin! Katsomaan amerikkalaisia toimintaleffoja!

-Tämä leffajuttu oli vuosia sitten. Nyt riehuvat isiksen ja sen liittolaisjoukkojen vihan kohteena on länsimainen, amerikkalainen ja eurooppalainen elämäntapa. Yhtenä nippuna me olemme heille ”niitä”, joilla ei ole ihmisarvoa tai elämisen oikeutta koska olemme vääriä ja virheellisiä. Samalla tavalla me niputamme ne, jotka pakenevat terroria ja väkivaltaa Eurooppaan ja alamme suojautua ”niitä” vastaan. Koko ajan syntyy uusia ”niitä”,  ”meitä” on yhä vähemmän.

Siltsua kuunnellessani mietin vapauttani. Mitä jos joku nyt tulee kysymään minulta, mikä vapaudessa on minulle tärkeintä, vastaanko että huojuminen Siltsun konsertissa? No en tietenkään, sekunnin mietinnällä länsimainen nainen alkaa puhua koulutuksesta, työssäkäynnistä, vapaudesta päättää itse ihmissuhteistaan, seksistään, rahoistaan ja muusta sellaisesta. Kahden sekunnin mietinnällä avaamme keskustelun siitä miten vaikeasti määritettävä käsite vapaus on ja miten sitä on tarkasteltava monesta näkökulmasta ja lopultakin kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.

Kolmen sekunnin mietinnällä menee hiljaiseksi. Intellektuaalisesti kiehtova pohdinta vapauden subjektiivisesta kokemuksellisuudesta on rienaavaa ja julmaa kun edessä on raakaa psyykkistä, fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa ja terroria. Omaa elämäntapaa on yhtä vaikea ymmärtää kuin muidenkaan. Ei oikeus mennä Siltsun konserttiin ole olennainen asia elämässä mutta siitä tulisi sellainen, jos joku yrittäisi estää tai kieltää menemästä. Sellainen voisi olla jonkin paljon pahemman alkua.     

Mitä eniten ajattelin tänään?

Henkilökohtaisessa elämässäni suurinta dramatiikkaa ovat Ruotsin Karesuvandosta ostetut broilerinfileet, joissa on 35 % suolavettä!  Ne maistuivat suolaiselta vesivaahdolta. Tuohduin taas kerran ostetun ruoan laadun ala-arvoisuudesta, voisin paasata siitä pitkään mutta jotenkin se tuntuisi tosi blondilta kun maailmassa on enimmäkseen tärkeämpiä asioita kuin minun ruokavalioni.

Kuohuttavatko hallituksen pajatsosta pompahtelevat kilpailukyvyllä ja viennin edistämisellä perustellut  julkisten palveluiden leikkaukset minua? Kyllä, mutta ennen kuin ehdin kunnolla kiihdyttää, ne on jo vedetty pois, loivennettu tai upotettu jonnekin poikaporukoiden saunailtoihin. Mutta missä ovat prosessikuvaukset, syy-seuraussuhteet, päättelyketjut, vaikuttavuusanalyysit? Hatustako ne heittelee? 

Ei siinä mitään että minä, krooninen epäilijä ja kestokriitikko, en kykene näkemään Sipilän hallituksen toimissa logiikkaa enkä uskottavuutta, mutta että kun Hesari  -ja jopa pohjoiset urheilulehdet – julkaisevat hallituksen toimia epäileviä juttuja, alkaa tuntua hermostuttavalta.  Tässä levottomassa ja epävarmassa maailmassa toivoisi että maata hallitseva porukka olisi fiksua ja harkintakykyistä. Juuri kun olin ajatellut että kuvittelen ja olen negatiivinen, tuli eläkkeelle jäävä työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen telkkariin ja sanoi että hallituksen toiminta on kuin heittäisi tikkaa pimeässä, katsotaan aamulla mihin osui. Loppukin turvallisuudentunteeni pulahti Muonionjokeen.

Olen katsonut pakolaisten tuloa silmät ymmyrkäisenä kuten kaikki muutkin. Vaikka viime päivinä Tornioon on tullut vähemmän ihmisiä kuin aikaisemmin, pakolaisten ja heidän lähtömaidensa tilanne on kiinnittynyt jokaisen vähänkään mediaa seuraavan tajuntaan. Suomessa me olemme poissa tolaltamme kun meille on lyhyessä ajassa tullut paljon enemmän pakolaisia kuin koskaan olemme voineet kuvitella.  Meillä maahanmuuttajia on ylipäätänsä hyvin vähän muihin Pohjoismaihin ja Länsi-Eurooppaan verrattuna. Maahanmuuttajien määrässä kuulumme ilman muuta samaan ryhmään entisten sosialistimaiden kanssa. Ehkä myös asenteissamme löytyy paljolti samaa maaperää. Oli minusta noloa että Suomi äänesti tyhjää kun Eu:ssa päätettiin pakolaisten jakamisesta järjestäytyneellä tavalla. Totta kai Suomen on  otettava vastuuta ja kyettävä sopimaan asioista, julmaa pelata sisäpolitiikkaa ihmishengillä.  

Koska ihmisen sosiaaliset piirit ovat  rajoittuneita, tapaan ihmisiä, jotka suhtautuvat pakolaisuuteen realistisesti, kuten: -Nyt on sellainen maailmanpoliittinen tilanne että ihmiset joutuvat lähtemään pakolaisiksi, ehkä tilanne tulee  jopa pahenemaan ja pitkittymään. Aivan, esimerkiksi Syyrian naapurimaat ovat jo ottaneet miljoonia pakolaisia vastaan, ei ihme että Eurooppaan lähtevät ne jotka voivat.  Tämä pitää ottaa käytännöllisesti,  järjestetään asumista, ruokaa, vaatetta, ohjausta, opetusta, terveydenhoitoa ja arkisia asioita joilla tässä maailmassa mennään eteenpäin. -Totta, usein on vaikea motivoida turvapaikan saaneita opiskelemaan suomea koska he haluavat lähteä niin pian kuin suinkin takaisin kotimaahan eikä suomenkielen osaamisella ole muualla käyttöä. -Muistattehan miten meidät otettiin Ruotsissa vastaan kun menimme sinne pakolaisina?  -Pakolaisuus ei tee ihmisestä pyhimystä, tietysti heissäkin on ikäviä ihmisiä eivätkä kamalat kokemukset ketään jalosta. -Totta kai tulee kaikenlaisia pulmia kun yhtäkkiä tulee paljon vieraita ihmisiä. Nyt sitten pitää opetella ratkomaan sellaisia asioita joita emme ole tottuneet ratkomaan. Jne, jne.

Ihan hullulta kuulostaa kun jotkut yrittävät tehdä uhreja meistä suomalaisista siksi että ihmiset muualta tulevat tänne turvaan.  

Rikkaan Hannun ja Niilas Saaran perässä tunturissa

Uudelleen ja uudelleen toistelimme toisillemme, miten uskomatonta ja hienoa on, että joku voi olla niin hullu, että  tuo teatteriporukan esittämään Samuli Paulaharjun kertomuksia erämaahan! Ja viitenä kesänä!  Ja vielä hullumpaa: ympäri maata lähtee liikkeelle väkeä Helsingistä, Tampereelta, Kuusamosta, Muoniosta, kuka mistäkin, nousee autoon, bussiin,  junaan tai lentokoneeseen, matkustaa  Njurgalahteen ja kävelee 15 kilometriä rinkka selässä päästäkseen katsomaan reilun puolen tunnin teatteriesityksen erämaassa,  kännyköiden ja verkkojen ulottumattomissa. Meitä, jotka olemme vannoneet tulevamme joka vuosi, on jo monia kymmeniä ja me olemme ihan täpinöissämme. 

Viitenä kesänä Juha Hurmeen ryhmä esittää Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta tarinan papista Niilas Saaran kiroissa ja toisen kertomuksen, joka liittyy paikkaan, jossa teatteriesitys tapahtuu. Tänä vuonna Lemmenjoen kansallispuistossa, lähellä komeaa Ravadaskönkään putousta katsoimme, miten kävi kun ahneet ihmiset lähtivät etsimään rikkaan Hannun kätkemää aarretta. Ihan varmaan aarre jäi  löytämättä ja ahneille tuli ikävä loppu. Tarina Talmulahden papista on ohjelmiston vakio. Pappilalle annetuista oikeuksistaan kiinnipitävä pappi uhmaa ( kuitenkin pelokkaasti?) Niilas Saaran kieltoa ja ampuu pappilan viljelyksiä syövän poron.  Niilas Saara kiroaa papin taajomaan kuin kuoleva poro taajoi, taajominen tarttuu myös seurakuntaan, lopulta pappiparka hukuttautuu Talmujärveen.  Hurme kertoi valinneensa Talmulahden papin ohjelmiston toistuvaksi esitykseksi koska tarinassa on asennetta. Totta vie on asennetta. Pätevä on tarina tänäkin päivänä, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti, rakenteen kulultaan kuitenkin. 

Operaatio Paulaharju on jykevää ja sinnikästä vastavoimaa kaikelle sille, joka tukkii poukkoilevaan tajuntaamme mediasta, somesta,  projekteista, tehostusohjelmista, kvartaaleista. Vastavoimaa pelolle maailmasta, joka tunkeutuu meidän kotireviirillemme, vastavoimaa olla hetken vähällä vaivalla eettinen ja  unelmainen, vastavoimaa helppoudelle, nopeudelle, kauppojen ympärivuorokautiselle aukiololle,  saavutettavuudelle, taustamusiikille, kepeydelle ja kaikelle, mitä elämänä esitetään.  Jos jostakin haluaisin urputtaa, niin kesän 2015 liberaalista suhtautumisesta veneen käyttöön matkalla teatteriin. Toivottavasti vastaavanlainen lipeäminen vaivannäön periaatteesta ei Operaatio Paulaharjussa toistu. Ihmisen kuuluu kävellä.

Jos olisi pakko sitoa Operaatio Paulaharju johonkin viitekehykseen, sen serkkuja olisivat slow- kategoriaan kuuluvat  slowlife –teemat, mutta viisi vuotta vaivannäköä polttiaisten keskellä, ei niin trendikkään Paulaharjun äärellä, on jotain, mikä ei istu mihinkään kategoriaan. Viiden vuoden teatteriprojekti ei hoida juttuja tässä eikä nyt. 

Oma kokemukseni Operaatio Paulaharjusta on, että se on ennen kaikkea lohdullinen.  Lohdullisuudella en tarkoita pelkästään sitä, mitä Hurme ryhmänsä kanssa tekee, vaan kokonaisuutta, johon kuulumme myös me yleisö, jotka maanittelematta haluamme osallistua sellaiseen, mitä pidämme merkityksellisenä ja tärkeänä. –Tärkeätä tässä kokemuksessa on jokin sellainen, joka itsestään selvänä lähtee siitä, että menneisyys elää meissä, eikä ruumiimme ole hengestä irrallaan tänäkään päivänä. Kun Operaatio Paulaharju päättyy vuonna 2018, lupaan sanoa tämän paremmin.   

Jotta pääsette jyvälle mistä puhutaan, alla muutama linkki:

http://www.operaatiopaulaharju.fi/kesa.html

http://www.veikkovasama.fi/tekstit/?p=2217

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305979489574

http://syksyllapakkaan.blogspot.fi/2014_08_01_archive.html

Monikulttuurisuustaidot äitiysneuvolaan

Etykistä –kuten monista muistakin asioista on jo neljäkymmentä vuotta.  Omat muistikuvani tästä merkittävästä kokouksesta ovat hävettävän huterot, vaikka olinkin ns. tiedostava lukiolainen. Itse kokouksen aikaan olimme sekalaisella nuorisoporukalla  Helsingin satamassa lähdössä ensin laivalla Puolan Gdanskiin ja sieltä Sopotin kautta Itä-Eurooppaa kiertämään.  Laiva muuten oli legendaarinen Gryf, jossa laivamiehet aamulla pesivät vesiletkulla kannen pätkääkään noteeraamatta siellä makuupusseissa nukkuvan länsinuorison kiljumisesta.

Gryfin lähtöä odotellessa lähdimme ystävättäreni kanssa kiertelemään sataman ympäristöön. Kiipesimme Kaivopuiston kallioilla ja ihailimme hienoja vanhoja rakennuksia. Pujahtelimme talojen pihoissa ja menimme kaikkialle, mikä vaikutti kiinnostavalta. Söpö univormupukuinen nuorimies tuli sanomaan että olemme luvattomalla alueella. Miten niin, me vaan tultiin katsomaan kun on niin kaunis talo ja puutarha, mikä talo tää sit nyt on? Nuorimies selvensi että tämä on Neuvostoliiton suurlähetystön aluetta. Ai, eiks täällä voi olla? Mihin nuorimies: tämä on kiellettyä aluetta, mutta kyllä tytöt saa täällä olla.  

Lörpöttelimme hetken kaikkea mukavaa, univormupoika olisi mielellään jatkanut rupattelua kanssamme mutta Gryf oli lähdössä. Sisällä suurlähetystössä Brezsnev, Gromyko ja heidän kaverinsa hioivat kokousstrategioita mutta meitä kiinnostivat aivan muut asiat ja univormupoikakin olisi mieluummin lähtenyt kanssamme kuin jäänyt vahtimaan autiota puistoa.  

Valtioiden väliset suhteet olivat 70-luvun puolivälissä jännitteisiä, Eurooppa  ja Berliini olivat muurien jakamia mutta toisaalta paikalliset turvajärjestelyt olivat viattoman herttaisia. Ainakin siltä se näytti. Toisaalta samalla reissulla jurotimme Puolan ja Tsekkoslovakian välisessä tullissa kahdeksan tuntia odottamassa että tulliviranomaiset päättäisivät, mitä tietoja he meistä haluavat ja hyväksyykö jossain kaukana oleva päällikkö meidän käynnin yksitellen ja vartioituna vessassa.

Budapestissa keski-ikäinen mies sai bussissa yhtäkkiä hirveän pauhu- ja emotiokohtauksen  kuultuaan että olemme Suomesta. Hän huusi että haluaa pois Unkarista, kaikki haluavat pois, he pelkäävät, eikä heillä ei ole vapautta. Tilanne oli kamala, emme osanneet sanoa mitään, emme ymmärtäneet mitään, kenenkään bussissa istujan ilme ei värähtänytkään, mies jäi sanojaan toistellen pois bussista, me jatkoimme hämmentyneinä matkaa. Mies puhui koulutetun ihmisen englantia ja oli kaikin tavoin olemukseltaan toisinajattelija. Paitsi että sellaista sanaa kuin toisinajattelija ei tainnut silloin olla sanastossamme.

Monet asiat ovat muuttuneet mutta jokin on pysynyt samana. Neljäkymmentä vuotta sitten Suomessa lähes jokaista henkäystä arvioitiin siitä näkökulmasta, hyväksyttiinkö henkäys Neuvostoliitossa. Nyt tekemisemme käytetään Euroopan Union kontrollissa mutta samalla pälyillään Venäjälle, ei kai ne vain loukkaannu että me mallioppilaana peesataan unionin sanktiofraktiota. Kummassakin suunnassa suhtaudutaan sekä ärtyneesti että pilkallisesti sätkyttelyymme. On se ihan oikeesti himskatin  kinkkistä olla tyylikäs, ryhdikäs ja suoraselkäinen tällä geopoliittisella stagella. Ja sitten tulee joku kansanedustaja Immonen  ja kertoo unelmastaan että joskus olisimme valtio vailla monikulttuurisuutta. Siis mitä? Kun juuri tässä kaiken mahdollisen välimaassa monikulttuurisuustaitoja pitäisi opettaa jo äitiysneuvolassa.

Tarjoutuisinko ratkomaan Kreikan ja Eu:n kriisiä?

Edellisen kerran rahataloudesta häipymistä pohdittiin tuttavapiirissäni 90-luvun laman alkaessa. Ihan järkevät –ei siis viherpiperhörhöt – päätyivät silloin samaan mihin minä: tässä epävarmassa maailmassa on tosi paikan tullen viisainta omistaa jonkin verran maata, osata viljellä vihanneksia, pilkkoa puita ja kalastaa. Ne taidot on myös syytä opettaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen vaikka kuinka urbaania oltaisiin.

Samaa olen miettinyt taas Kreikan kriisiä seuratessa, ehkä 90-lukulaista itseäni huolestuneempana. Silloin vielä olin taipuvainen uskomaan että maailmassa hyvät demokraattiset käytännöt valikoivat ihmiskunnan johtoon kyvykkäimmät ja kaukokatseisimmat ihmiset. Nykyään olen yhä vakuuttuneempi että sattumalla ja tuurilla tässä seilataan mutta sattumaa ja tuuriakin voi yrittää jotenkin ohjailla, jos ei muuten niin omassa elämässään.

Tänään Kreikassa hallitus tai osa hallituksesta yrittää saada hallituksen ja parlamentin hyväksymään Tsiprasin  ja Eu:n  muiden jäsenmaiden neuvottelemat lainaehdot. Näyttää siltä että oppositio tukee Tsiprasia, mutta riittääkö se, se tiedetään huomenna. Huomenna ei tiedetä, mitä siitä seuraa jos Kreikka hyväksyy Eu-maiden asettamat lainaehdot tai jättää ne hyväksymättä. Todennäköistä on että molemmissa tapauksissa Kreikassa syntyy levottomuuksia ja paljon humanitääristä hätää, joka luo pohjaa erilaisille levottomuuksille Euroopan ennestään levottomassa kolkassa. Venäjä tuskin pahoilla mielin katselee Eu:n rimpuilua sisäisten rakenteidensa kanssa ja Putin ihan mielellään laittaa pökköä pesään.

Mihin tässä sopassa pitäisi uskoa? Totta kai kreikkalaiset ovat ottaneet iloisesti halpakorkoista velkaa, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Euroopan, erityisesti Saksan ja Ranskan pankit ovat sitä syytäneet koska ne ovat voineet luottaa Euroopan vakautusmekanismiin: pankkeja rahoittavat sijoittajat keräävät voitot, kansalaiset takaavat verovaroillaan tappiot. Missä vaiheessa markkinataloudesta ja sosialismista syntyi tämmöinen kummallinen coctail?  Suunnilleen kaksi kolmasosaa Kreikalle tähän asti maksetusta lainasta on palautunut velkojen maksuna takaisin Ranskan ja Saksan pankeille. Eli käytännössä olemme tukeneet isojen Eu-maiden pankkeja, tosin kierrättäneet rahan Kreikan kautta. 

Hetken aikaa voi raivota pankkien takana oleville kapitalistipossuille kunnes alkaa miettiä, mitä sieltä löytyy. Suurimpia sijoittajia ovat vakuutuslaitokset, erityisesti eläkelaitokset. Onko minun eläkettäni kartuttavalla Kevalla sijoituksensa tässä pelissä, vähintäänkin prosessin jonkun ketjun osasena, joka laukeaa jos pankkijärjestelmää ei tueta? Onpas tietenkin. Globaali talous on niin ketjuttunut keskinäisiin riippuvuuksiin että vaikka kuinka yrittäisi strukturoida omaa elämäänsä musta-valkoisella maailmankuvalla, jostain se aina murenee. Itse asiassa: tämähän se oli Eu:n alkuperäinen ydinidea, sitoa valtioiden taloudet niin yhteen että sotiminen tulee taloudellisesti kannattamattomaksi. Ok, tällä mennään, minähän kuitenkin pidän Eu:ta ihan mainiona kunhan valuviat korjataan. Mutta silti, miten tämä Eu on näin sössitty?

Kreikalle asetettujen ehtojen osalta olen kahdesta kohdasta jyrkästi eri mieltä kuin Eu:n johtajat. Moka yksi: Kreikan pakottaminen yksityistämään valtion omaisuutta 50 miljardin edestä on häikäilemätöntä korruptoitunutta laskelmointia.  On päivän selvää että pakkomyynti –tilanteessa Kreikka joutuu myymään omaisuuttaan polkuhinnalla. Jos olisin kapitalistipossu, hioisin jo sorkkiani, mitä kaikkia kivoja kiinteistöjä, satamia, laivayhtiöitä ja saaria ostaisin Kreikasta pilkkahinnalla. Moka kaksi: arvonlisäveron nostaminen maassa, jossa turismi on tällä hetkellä toimivin ja vakain elinkeino on suora sabotaasi työllisyyttä turvaavalle palveluelinkeinolle. 

Eivät lainaehdot sattumia ole.  Kuka nämä Kreikan kannalta tuhoisat ehdot on Eu-johtajille lobannut ja miksi? Kaikki jotka ovat pelanneet Monopolia, tietävät että yleensä samat tyypit voittavat, harvakseltaan tumpelolla voi olla tuuria.

Kukkahattutäti ei lepää lomallakaan

Pidin kesäkuussa ensimmäisen jakson lomastani. Kun elämä ja ihmissuhteet ovat kovin levällään, lomalla reissataan pohjoiseen ja etelään ja taas jäävät jossain kotona tekemättä kaikki ne hommat, joita jo vuosia on varattu sadepäivien varalle. Valokuvien järjestäminen ja kansioittaminen vielä kun niistä jotakin muistaa. Määrätietoinen kellari- ja vinttikomeroiden siivoaminen. Kirjahyllyn läpikäynti. Tietskan tiedostojen ja kuvien järjestäminen ja varatallennus. Taas ne kaikki siirtyvät jonnekin tulevaan aikaan.

Ensimmäisen lomajakson vietin Etelä-Suomessa vaihtamalla vaippoja, leipomalla hiekkakakkuja ja tekemällä neljän päivän vaelluksen Nuuksiossa 9 veen kanssa. Kahden vaippaikäisen huushollissa mukana eläminen pisti miettimään lapsiperheen arjen strategista koordinointia, tavara- ja huoltologistiikkaa, ajanhallintaa, sisäistä ja ulkoista yhteistyötä ja muita organisaation toimintaan liittyviä asioita tässä ja nyt. Kun äitini syntyi 1930-luvulla, oli päivänselvää, että perheeseen tuli kotiapulainen joksikin aikaa auttamaan lapsen- ja kodinhoidossa. - Turha alkaa meiskaamaan silloisesta luokkayhteiskunnasta, kyse oli tavallisesta tamperelaisesta työläisperheestä, jossa tietenkin vain mies kävi töissä. Kotiapulaisen palkka oli luullakseni ylöspito ja pieni käyttöraha. Tänä päivänä vain todella varakkaat ihmiset voivat palkata kotiin kotityöapua, siis naisten töihin, miesten töihin kodin ulkopuolista työvoimaa ostetaan matalammalla kynnyksellä. Pohjoismaissa yhteiskunta kerää lapset ja heitä hoitavat naiset päiväkoteihin, päiväkotimuotoinen järjestelmä lienee kibbutsin ja kolhoosin jälkeen kustannustehokkain tapa järjestää lasten hoito.  Keski-Euroopassa ja erityisesti Britanniassa lailliset ja laittomat siirtolaisnaiset tekevät koti- ja lastenhoitotöitä pimeillä markkinoilla. Kotitöiden, lasten ja kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön osallistumisen yhteen sovittaminen on monimutkainen pakka, jossa aina joku saa Musta-Pekka –kortin. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ajattelen tätä myöhemmin.

Juhannuksena rantauduimme Helsingin edustalla olevaan Pihlajasaareen. Valkoposkihanhen poikaset ja vahdittavakseni uskottu ihmislapsi olisivat mielellään tehneet lähempää tuttavuutta. Hanhiemo ja minä tuijotimme tiukasti toisiamme silmiin: näpit irti minun jälkikasvustani tai täältä pesee. Ohitimme toisemme kunnioittavalla etäisyydellä. Hanhipesueen reviirinä oli ihastuttava vanha huvila, jossa toimi kahvila. Kahvilan seinässä oli kyltti ja kyltissä teksti: ”Hyvät asiakkaat, kiireisinä aikoina palvelemme ensisijaisesti helsinkiläisiä eläkeläisiä ja työttömiä. Kampin palvelukeskus, Helsingin kaupunki”. Olipas tyylikäs diskriminointiperuste tässä maailmassa, jossa erilaisilla kulutuskykyperusteisilla premium-korteilla mennään jonojen ohi ja bonuksilla hankitaan lisää bonuksia.  Enpä muista vastaavaa nähneeni. Ten points Kampin palvelukeskukselle.

Vaellus Nuuksiossa  9 veen kanssa oli hyvää harjoitusta edessä oleville vaativammille taipaleille pohjoisilla tunturialueilla.  9 vee oli huolellisesti lakannut kyntensä ja harmitteli että mammin kynnet olivat lakkaamatta. Sovimme että hoidetaan ne sitten myöhemmin. 9 veelle huippujuttu oli virvelillä napattu hauki, jonka maalle kiskomisessa tarvittiin hiukan mamminkin apua. Tunturijärvien kaloihin tottunut mammi tunsi olonsa aika huteroksi isokitaisen ja terävähampaisen otuksen kanssa. Vaikka olen Katiska-Suomesta kotoisin, hauki on aina tuntunut pelottavalta.

Nuuksion valtareiteiltä syrjässä tapasimme pariskunnan, joka oli lähikaupungista tullut viettämään Helsinki-päivää, mikä tarkoitti että tullaan yöksi telttaan Nuuksioon. Etenkin pariskunnan mies oli vannoutunut  metsäretkeilijä. He kertoivat miten joku aika sitten rouva oli ollut yötä Torni-hotellissa mutta mies oli valinnut mieluummin telttayöpymisen omilla tulilla Nuuksiossa. Hyvin nukutun yön jälkeen hän oli palannut autolle Haukkalaan, vaihtanut savunhajuiset vaatteet citykamppeisiin, ajanut Helsingin keskustaan ja marssinut Torniin aamiaiselle. Onkos joku sanonut että pitää valita vain yhdenlainen elämäntapa?