Antropologin katse kohti kepu- ja argumentti-ihmistä

Kepulaisuus on kiehtova ilmiö.

Olen  työssäkäyvän aikuisuuteni elänyt keskustapuolueen mailla. Vaikka olen maaseudulta kotoisin, kepu ei lapsuudessani jostain syystä kuulunut pohjoishämäläiseen maisemaan. Lappiin muutettuani kepulaisuus on ollut minulle kuin uusi kieli, ruokalaji, outo metsä ja ennestään tuntematon kulttuuri. Niinpä suhtautudun kepulaisuuteen kiinnostuneena ja uteliaana, kuten mihin tahansa uuteen ilmiöön.  

Lähtökohtaisesti kepulaisuus liitetään maalaisuuteen, olihan puolueen nimikin ensin Maalaisliitto, jonka kannattajia olivat maanviljelijät ja ylipäätään maaseudulla asuva väestö. Vaikka kepu on vuosikymmeniä yrittänyt vyöryä kaupunkeihin, se ei ole onnistunut, etenkään ei Helsingissä. Kun maalaiset muuttavat Helsinkiin, he hylkäävät keskustapuolueen ja muuttuvat joksikin muuksi. Se pistää miettimään, ehkä kepulaisuus ei olekaan yhteiskunnallinen ilmiö  poliittisessa mielessä vaan jotakin ihan muuta?

On siis syytä tarkastella hieman syvällisemmin kepulaisuuden mysteeriä.

Kepulaisuutta ei pidä ajatella puoluevalintana, kepulaisuus on elämänorientaatio. Siksi kepu-ihmisiä löytyy kaikista puolueista. Tulevista eduskuntavaaleista veikkaukseni on, että kaikissa puolueissa kepulaisuus voittaa.  Turvattomina ja epävarmoina aikoina kaipaamme sitä mitä kepulaisuus elämänorientaationa tarjoaa.

Antropologisten havaintojeni perusteella ihmiset voidaan jakaa kepu-ihmisiin ja argumentti-ihmisiin.

Kepu-ihmiselle verkostojen hankinta, ylläpito ja toiminta ovat elämän ja kaiken toiminnan perusta. Kepu-elämänorientaation vastakohtana on argumentti-elämänorientaatio. Argumentti –ihminen korostaa nimensä mukaisesti argumentaatioiden kilpailua, viittaa teorioihin, teksteihin, normeihin ja edellyttää, että elämä on by the book. 

Kepu-ihminen tietää että elämä on verkostoissa, näkymättömissä, kirjaamattomissa verkostoissa. Argumentti-ihminenkin puhuu verkostoitumisen tärkeydestä, järjestää verkostoitumista varten seminaareja, hakee ja saa hankerahaa verkostoitumista tukeviin projekteihin Eu:n rakennerahastoista. Argumentti-ihminen argumentoi seminaarissa ja seisoo ryhmässä lasi kädessä illalla ministerin erityisavustajan isännöimällä vastaanotolla.  Kepu-ihminen osallistuu, kyllä, tuntee olonsa vähän vaivaantuneeksi koska tietää että tämä on falskia ja teeskentelyä, olisiko täällä joku tuttu oman kylän kaveri? Kepu-ihminen tietää että vakaa verkosto vaatii vuosien työn, aidot yhteiset intressit ja verkostoon kuuluvien win-win –ymmärryksen. Argumentti-ihminen kutsuu  win-win-ymmärrystä sulle-mulle-jokopolitiikaksi ja puhuu hyväveli-verkostoista tietyillä äänenpainoilla.

Argumentti-ihminen ei ymmärrä kepu-ihmisen verkostomaailmaa, joka on olemassa kuin suomenruotsalaisen kyky erottaa valko- ja punaviinilasi tai virittää intellektuaalinen keskustelu bebe-leivoksen historiasta. Kepu-ihmisen maailmassa verkostot ovat ylisukupolvisten prosessien tulosta. Argumentti-ihminen  luulee, että verkostot ovat tavoite, mutta kepu-ihminen tietää, että verkostot ovat toiminta-alusta. Argumentti-ihminen kuvittelee, että kun nettisaitille tai mediaan laittaa asiansa ja viittaa pätevään auktoriteettiin, se on siinä. 

Kepu-ihminen tietää että näin ei ole, vaikka nettisaitin softa on sen kaverin firman suunnittelema. Todelliseen asian etenemiseen tarvitaan sukupolvien taustatyötä: yhteiset kalavedet, talkoilla rakennetut navetat, sovitut tielinjaukset, pikkuserkun pojan nostaminen Ely-keskuksen  johtopaikoille, järjestöjä, seuroja, konepajojen insinöörien ja aluesairaaloiden osastonhoitajien katseet ohjaamassa asioita oikeaan suuntaan. Kepu-ihminen tietää lukemattakin kaiken Robert D. Putnamin vastavuoroisuutta ja luottamusta käsittelevistä verkostoteorioista.  Verkostoalusta edellyttää loputtomasti henkilökohtaisia kontakteja, siksi keskustapuolue-kepulaisuuden on  vaikea menestyä suurissa muuttoliikkeen riivaamissa kaupungeissa, joissa argumentti-ihminen on niskan päällä. 

Argumentti-ihminen tulee ja alkaa argumentoida mitä tehdään. Viittaa tutkimuksiin,  perustelee, paasaa ja latoo pöytään kirjallisia todisteita uskoen että paras argumentti voittaa. Voittaa, jos vastassa on toinen argumentti-ihminen. Jos osapuolena on kepu-ihminen, häviö on varma. Kepu-ihminen miettii, mitä verkosto on mieltä, miten asia voidaan liittää johonkin muuhun  verkostossa menneeseen, olevaan tai tulevaan asiaan, kenen kanssa asiasta puhutaan, kenen on hyvä olla paikalla puheen kuuntelijana, mitä ja miten puhutaan, mistä muusta on hyvä puhua tai olla puhumatta tämän asian yhteydessä, miten tätä voidaan käyttää jonkun muun verkostossa toimivan asian edesauttamiseen tai estämiseen,  milloin asiasta on hyvä puhua ja kenen kautta informaatiota on järkevää ohjata liikkeelle, ketkä muut verkostossa puhuvat tästä nyt, tarvitaanko asialle jonkinlaisia erilaisia muotoiluja tai painotuksia verkoston eri osien taivuttamiseksi, onko parempi määritellä asia muuksi asiaksi jotta tämä asia etenee suotuisaan suuntaan, voiko asialla saada aikaan uusia liittoutumia, sidoksia, rajauksia tai konflikteja verkostossa, kuitenkin siten että verkosto pysyy kasassa, jne. Käytäntö on tietysti edellä kuvattua paljon monimutkaisempi koska kepu-ihmisen tämänhetkiseen toimintaan vaikuttavat  kahdeksan edellisen sukupolven verkostotoiminta.

Argumentti-ihminen lisää kaasua, vetää kehiin lisää argumentteja, todistelee ja viittailee auktoriteetteihin. On se nyt kumma ettei päivänselvä asia mene jakeluun. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmisen  maailmassa asiat eivät ole erillisiä. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmiselle verkosto on aina ensisijainen. Argumentti-ihminen uskoo että yhdessä asiassa voidaan edetä riidan ja pakottamisen asteelle ja sitten palata seuraavaan asiaan, ottaa asia kerrallaan, kuten sanonta kuuluu. Näin ei ole. Kepu –ihmiselle kaikilla asioilla on keskinäinen yhteys, joka syntyy verkostoalustasta, johon asiat aina kiinnittyvät. 

Argumentti-ihminen on valmis uhraamaan asialleen ihmissuhteet. Sitä kepu-ihminen ei tee, koska tietää, että huomenna kohdataan hirvimetsällä, yrittäjäjärjestössä, vaimot luokkaretkitoimikunnissa ja tarvitaan win-win asennetta. Argumentti-ihmisen silmin voi näyttää siltä että kepulaisessa verkostoavaruudessa asioiden olemukselle tapahtuu jotakin, joka mustuttaa hiukkaskiihdyttimen toimintaa. Intuitiivisesti tietää, että jotain tapahtuu, mutta sitä ei voi nähdä. Ilma kepu-ihmisen verkostoavaruuden ympärillä värähtelee kuin heikko aavistus.  

Argumentti-ihminen hakkaa päätään seinään ja ulvoo. Kepu-ihminen katsoo sitä hämmästyneenä: mikä sille tuli?

Roinaähkyä

Luin kolumnin, jonka kirjoittaja ihmetteli mihin tarvitsee 38 huivia. Ei minua naurattanut enkä kyennyt tuhahtelemaan pilkallisesti. Kaapeissani on järjettömiä määriä huiveja, vaatteita ylipäätään, kenkiä, astioita, esineitä joista suurin osa odottaa pääsevänsä käyttöön sitten joskus, laihana, ruskettuneena, puutarhakutsuilla, tilanteessa jonka todennäköisyys on häviävän pieni. 

Minulla on monen elämän verran vaatteita siivoukseen, remontin tekoon, huonekalujen maalaamiseen ja metsätöihin. Näistä toimista teen silloin tällöin vain siivousta ja siitä selviää ihan arkikamppeilla. Asia ei kiukuttaisi minua niin paljoa, ellen kuuluisi kulutuskriittisiin kansalaisiin, joiden mielestä ihmisen pitäisi minimoida roinan määrä, pelastaa maapallo ja elää kaikin tavoin ekologisen selkäreppunsa painoa koko ajan keventäen. Roinan määrän aiheuttaman harmin lisäksi kiukuttaa oma kaksinaismoraali.

Perinteiseen nomadi-elämäntapaan kuului että tavaroita oli mahdollisimman vähän, yhteen kirstuun piti mahtua monen ihmisen tavarat. Porolla, kamelilla, itsellä tai orjilla oli muutakin kantamista kuin jonkun lisääntymisiän ohittaneen henkilön huivit ja kengät. Nykynomadi tarvitsee rekan. Ehkä tavaraan pätee sama kuin ruokaan. Olemme –siis me  vauraissa maissa – ensimmäisiä sukupolvia, joiden pitäisi itse kyetä säätelemään syömänsä ruoan ja hankkimansa tavaran määrää. Pitkälle 1900 –lukua sekä ruoan että roinan kulutusta sääteli niiden niukka saatavuus.  Joku tässä hommassa meni pieleen kun elintason noususta seurasivat läski- ja roinavuoret.

Ekologiasta urputtavalle kakkospersoonalleen saa hetkeksi huivin suun eteen kun shoppaa kirpparilla. Joku muuhan on jo ennen minua hankkinut tavaran, antanut sille oikeutuksen olemassaoloon ja nyt minä teen suorastaan korkeamoraalisen teon jatkamalla sen elinkaarta. Hölönpölö. Kirpparit ovat omiaan keventämään ihmisen tavarasuhdetta, ne kuorruttavat catch and release –kulutustavan näennäisellä kuluttajaetiikalla.

Ylipainosta on tullut vakava terveysuhka, jota vastaan käydään erilaisin terveys- ja liikuntakampanjoin. Vastaavaa valjastusta tavara- ym kulutuksen vähentämiseen ei vielä ole aloitettu, päinvastoin, kuluttavan kansalaisen ajatellaan pitävän talouden pyörät pörräämässä. Tavaran avulla annetaan itselle ja elämälle merkityksiä ja kerrotaan muille, millainen minä olen, näinhän ihmiset ovat aina tehneet. Voisiko siihen kehittää jonkun helpomman ja vähemmän ympäristöä kuormittavan systeemin?