Kutsuimme isäämme Eskoksi, syy ei varmaankaan ollut missään
modernissa tavassa, vaan tarttumaa aikuisten puheesta. Esko ei koskaan puhunut
rintama-ajasta, vaikka hän oli siellä lähes loppuun asti kunnes haavoittui käsikranaatista, jäi henkiin
ja voimiin, mutta kärsi epämääräisistä fyysisistä ja pahenevista henkisistä
kivuista koko elämänsä. Hän sulki
suunsa. Lasten ja naisten aikana ei
sotamuistoista puhuttu, mutta ei niistä 60-70 –luvulla puhuttu muutenkaan. Enemmänkin sota ja pula-aika oli naisten
puheessa, syksyllä kun kellari oli täynnä, juurekset laarissaan ja hillot ja
mehut hyllyillä, mummolla ja äidillä oli tapana huokailla, että ”kyllä nyt
pärjättäs jos sota tulis”. Varsin
pienenä opin tietämään, miksi maitokamarissa, piilossa vintin portaiden alla
on pieni kaappikomero. Sinne piilotetaan liha ja kananmunat kun kansanhuollon
miehet tulevat tarkastamaan. Silloin
pidetään suu kiinni.
Jälkikäteen ajatellen ihan tavallisen maatiaisperheenkin elämä
oli aika kummallista. Tai ehkä me emme ihan normiperhe olleet, kotona oli
paljon kirjoja ja etenkin äiti arvosti lukemista ja yhteiskunnallista
tietämistä kovasti. Sanomalehtiäkin tuli useammasta puolueesta ja niitä
luettiin ääneen. Myös kirjoihin liittyy
salakaappimuistoja. Tiesin, että kamarin
vaatekomeron ylähyllyllä oli ihmisen biologiasta ja lisääntymisestä kertovia
kirjoja, niitä kiipesin hakemaan
luettavaksi aina kun se oli turvallista, eli muita ei ollut kotona.
Vielä tiukemmassa piilossa oli sodan jälkeen kiellettyä tai arveluttavaa
kirjallisuutta, vintillä vanhojen vaatteiden alla, verhoihin käärittynä. Enimmäkseen kirjat olivat mielestäni tylsiä
tai pelottavia sotakirjoja, nimeltä muistan poikien seikkailukirjan
Herhiläisten vakoiluseura. Vintin salakirjoja enemmän minua kiinnostivat kamarin
komeron salakirjat. Lukutaito lisäsi
ymmärrystä pitää suu kiinni kodin kirjallisuuslöydöistä mukaan lukien äidin
nuoruusajan päiväkirjat.
Suun kiinni pitämisen jaloa taitoa opetettiin monessa
yhteydessä. Päivänselväähän oli, että kotiasioista ei saanut kylässä puhua,
luulen että se sääntö on sisään kirjoitettu suomalaiseen perhe-elämään
vieläkin. Kotoa saa kertoa hauskoja ja hassuja facebook –kelpoisia sattumuksia
ja sanontoja, mutta vakavista, ahdistavista asioista ei puhuta. -Mutta takaisin politiikkaan, minun muistoissani 60-70 –luku oli outoa
aikaa. Talollisten köyhtyneinä
jälkeläisinä vanhempani olivat perimältään luullakseni poliittisesti
neutraaleja tai jotenkin ristiriitaisessa välitilassa. Kummankin suku oli
kansalaissodassa väistellyt punaisiin tai valkoisiin liittymistä, mitä sinänsä
voi pitää ihmeenä Tampereen seudulla. Hämeessähän kansalaissota oli jättänyt pahat
jäljet. Pitkään oli tapana hokea, että talvisota yhdisti punaiset ja valkoiset
ja kaikki yhtenä rintamana taistelivat Neuvostoliittoa vastaan. Se puhe on tietysti
ihan humpuukia. Yhteisön sisäinen raaka väkivalta
jättää sellaiset jäljet, ettei niitä yhteisen vihollisenkaan avulla noin vain
nollata. Kyllä 60-luvun kansakoulussa tiedettiin, kenen vaarit olivat mitäkin
tehneet ja joskus revanssihenkikin nosti lasten riidoissa päätään. Kansalaissodasta oli silloin vain reilut 40 vuotta, olematon aika, nyt ajatellen. Talvisota ja jatkosota olivat ihan eilistä päivää.
Olihan 60-70-luku outoa aikaa, mutta omituisen vähän
muistellaan ilmapiirin ja sosiaalisen kanssakäymisen kummallisuuksia. Lapsuudestani muistan, että vanhempani, etenkin äiti, kallistuivat voimakkaasti
vasemmalle, mutta samaan aikaan Neuvostoliittoon suhtauduttiin epäluuloisesti
ja kotiin tulleille Neuvostoliitto- ja Maailma ja me- lehdille tuhahdeltiin. Julkipuheessa jopa ihan tavalliset kansalaiset
ylläpitivät YYA-henkistä puhetta, mutta perhe- ja lähipiirissä kommentit olivat toisinaan kirpeitä ja vitsailevia. Epäilevän sanan sanominen Neuvostoliitosta johti Tampereen opiskelijaelämässä pöytäseurueesta sulkemiseen mutta tiukoinkin
taistolainen saattoi muutamien Gotes du Rhone –pullojen jälkeen ryhtyä kertomaan, mitä hän todella ajattelee –ihan näin tässä ja nyt luotettavien ihmisten hyvässä seurassa. Seuraavan kerran tavatessa vannotti pitämään suun kiinni.
Jälkikäteen voi silloista aikaa tulkita monin tavoin. Voi
epäillä omia muistojaan ja miettiä, onko taipumusta paranoidisuuteen tai muistojen vääristelyyn. Voi myös muistella, mitä oli tapahtunut 1956 Unkarissa
(kuulin tästä usein koska äitini oli Unkarin kansannousun aikaan Tampereella
laitoksella synnyttämässä minua ja halusi äkkiä kotiin ja turvaan Kurun korpiin)
tai 1968 Tšekkoslovakiassa. Ihan järkeen käypää, että jokainen ihminen otti
huomioon elämän- ja maailmankulun ennustamattomuuden ja asetteli sanojaan sen
mukaan, ettei ainakaan ensimmäisenä olisi hankaluuksissa, tulisi se uhka mistä
suunnasta tahansa. -Minulla on juuri nyt luvun alla Daphne Kalotayn Russisk Vinter
(luulen että on käännetty suomeksikin). Vaikka omat yhteiskunnalliset muistoni
ovat pliisuja ja eletty elämäni ikävystyttävää kirjan Ninaan nähden, lukeminen
on pistänyt miettimään, mikähän merkitys sillä kaikella oli, mistä puhuminen epämääräisesti
oli vaaralista, vaikka oli rauha ja kissat kehräsivät kuistilla.