perjantai 6. joulukuuta 2013

Sotamuistoja

Kutsuimme isäämme Eskoksi, syy ei varmaankaan ollut missään modernissa tavassa, vaan tarttumaa aikuisten puheesta. Esko ei koskaan puhunut rintama-ajasta, vaikka hän oli siellä lähes loppuun asti  kunnes haavoittui käsikranaatista, jäi henkiin ja voimiin, mutta kärsi epämääräisistä fyysisistä ja pahenevista henkisistä kivuista koko elämänsä.  Hän sulki suunsa.  Lasten ja naisten aikana ei sotamuistoista puhuttu, mutta ei niistä 60-70 –luvulla puhuttu muutenkaan.  Enemmänkin sota ja pula-aika oli naisten puheessa, syksyllä kun kellari oli täynnä, juurekset laarissaan ja hillot ja mehut hyllyillä, mummolla ja äidillä oli tapana huokailla, että ”kyllä nyt pärjättäs jos sota tulis”.  Varsin pienenä opin tietämään, miksi maitokamarissa, piilossa vintin portaiden alla on pieni kaappikomero. Sinne piilotetaan liha ja kananmunat kun kansanhuollon miehet tulevat tarkastamaan.  Silloin pidetään suu kiinni.


Jälkikäteen ajatellen ihan tavallisen maatiaisperheenkin elämä oli aika kummallista. Tai ehkä me emme ihan normiperhe olleet, kotona oli paljon kirjoja ja etenkin äiti arvosti lukemista ja yhteiskunnallista tietämistä kovasti. Sanomalehtiäkin tuli useammasta puolueesta ja niitä luettiin ääneen.  Myös kirjoihin liittyy salakaappimuistoja.  Tiesin, että kamarin vaatekomeron ylähyllyllä oli ihmisen biologiasta ja lisääntymisestä kertovia kirjoja, niitä kiipesin hakemaan  luettavaksi aina kun se oli turvallista, eli muita ei ollut kotona. Vielä tiukemmassa piilossa oli sodan jälkeen kiellettyä tai arveluttavaa kirjallisuutta, vintillä vanhojen vaatteiden alla, verhoihin käärittynä.  Enimmäkseen kirjat olivat mielestäni tylsiä tai pelottavia sotakirjoja, nimeltä muistan poikien seikkailukirjan Herhiläisten vakoiluseura. Vintin salakirjoja enemmän minua kiinnostivat kamarin komeron salakirjat. Lukutaito lisäsi ymmärrystä pitää suu kiinni kodin kirjallisuuslöydöistä mukaan lukien äidin nuoruusajan päiväkirjat.


Suun kiinni pitämisen jaloa taitoa opetettiin monessa yhteydessä. Päivänselväähän oli, että kotiasioista ei saanut kylässä puhua, luulen että se sääntö on sisään kirjoitettu suomalaiseen perhe-elämään vieläkin. Kotoa saa kertoa hauskoja ja hassuja facebook –kelpoisia sattumuksia ja sanontoja, mutta vakavista, ahdistavista asioista ei puhuta.  -Mutta takaisin politiikkaan,  minun muistoissani 60-70 –luku oli outoa aikaa.  Talollisten köyhtyneinä jälkeläisinä vanhempani olivat perimältään luullakseni poliittisesti neutraaleja tai jotenkin ristiriitaisessa välitilassa. Kummankin suku oli kansalaissodassa väistellyt punaisiin tai valkoisiin liittymistä, mitä sinänsä voi pitää ihmeenä Tampereen seudulla.  Hämeessähän kansalaissota oli jättänyt pahat jäljet. Pitkään oli tapana hokea, että talvisota yhdisti punaiset ja valkoiset ja kaikki yhtenä rintamana taistelivat Neuvostoliittoa vastaan. Se puhe on tietysti ihan humpuukia.  Yhteisön sisäinen raaka väkivalta jättää sellaiset jäljet, ettei niitä yhteisen vihollisenkaan avulla noin vain nollata. Kyllä 60-luvun kansakoulussa tiedettiin, kenen vaarit olivat mitäkin tehneet ja joskus revanssihenkikin nosti lasten riidoissa päätään. Kansalaissodasta oli silloin vain reilut 40 vuotta, olematon aika, nyt ajatellen. Talvisota ja jatkosota olivat ihan eilistä päivää.


Olihan 60-70-luku outoa aikaa, mutta omituisen vähän muistellaan ilmapiirin ja sosiaalisen kanssakäymisen kummallisuuksia.  Lapsuudestani muistan, että vanhempani, etenkin äiti, kallistuivat voimakkaasti vasemmalle, mutta samaan aikaan Neuvostoliittoon  suhtauduttiin epäluuloisesti ja kotiin tulleille Neuvostoliitto- ja Maailma ja me- lehdille tuhahdeltiin. Julkipuheessa jopa ihan tavalliset kansalaiset ylläpitivät YYA-henkistä puhetta, mutta perhe- ja lähipiirissä kommentit olivat toisinaan kirpeitä ja vitsailevia.  Epäilevän sanan sanominen Neuvostoliitosta johti Tampereen opiskelijaelämässä pöytäseurueesta sulkemiseen mutta tiukoinkin taistolainen saattoi muutamien Gotes du Rhone –pullojen jälkeen ryhtyä kertomaan, mitä hän todella ajattelee –ihan näin tässä ja nyt luotettavien ihmisten hyvässä seurassa. Seuraavan kerran tavatessa vannotti pitämään suun kiinni.  


Jälkikäteen voi silloista aikaa tulkita monin tavoin. Voi epäillä omia muistojaan ja miettiä, onko taipumusta paranoidisuuteen tai muistojen vääristelyyn. Voi myös muistella, mitä oli tapahtunut 1956 Unkarissa (kuulin tästä usein koska äitini oli Unkarin kansannousun aikaan Tampereella laitoksella synnyttämässä minua ja halusi äkkiä kotiin ja turvaan Kurun korpiin) tai 1968 Tšekkoslovakiassa. Ihan järkeen käypää, että jokainen ihminen otti huomioon elämän- ja maailmankulun ennustamattomuuden ja asetteli sanojaan sen mukaan, ettei ainakaan ensimmäisenä olisi hankaluuksissa, tulisi se uhka mistä suunnasta tahansa. -Minulla on juuri nyt  luvun alla Daphne Kalotayn Russisk Vinter (luulen että on käännetty suomeksikin). Vaikka omat yhteiskunnalliset muistoni ovat pliisuja ja eletty elämäni ikävystyttävää kirjan Ninaan nähden, lukeminen on pistänyt miettimään, mikähän merkitys sillä kaikella oli, mistä puhuminen epämääräisesti oli vaaralista, vaikka oli rauha ja kissat kehräsivät kuistilla.