Sosioekonomiset erot on se juttu sotessa

Sote-diskurssi on muuttunut. Vielä loppukesästä viiden alueen sotejärjestelmän kerrottiin tuottavan terveyttä, hyvinvointia, turvallisuutta, tasa-arvoa, toimivia palveluketjuja, kustannussäästöjä ja kaikkea sellaista, mikä nyt puuttuu. Mitä lähemmäksi päättämisen deadline on tullut, sitä varovaisemmiksi lupaukset ovat muuttuneet. Minulla on ollut ilo istua seminaarissa, jossa valtakunnan viisaat ovat kertoneet, että nyt on kyse vasta järjestelmän rakentamisesta. Sisältö suunnitellaan ja päätetään sitten vasta myöhemmin.

Jummi!

Ja minä kun olen vaahdonnut rakenteen ja toiminnan suhteesta kuin myöhäispuberteettiaan elävä 70-lukulainen, jonka päässä on sellainen rakenne, että rakenteella ja toiminnalla on rankka toisiaan tuottava yhteys. Ok, ei ookkaan. Valmistellussa sote-uudistuksessa on siis kyse vain järjestelmästä, nimensä mukaisesti se on järjestelmälaki. Toiminta ja sisältö selviävät myöhemmin. Nykyään ajatellaan tällä tavalla.  

Minulla on aika ajoin taipumusta realismiin. Vaikka suunniteltu sote-rakenne ei nauti luottamustani, ajattelen että ei kannata polttaa ruutia asiasta urputtamiseen, vaan katsoa miten järjestelmästä voi saada ulos parasta mahdollista toimintaa. Muistutan kuitenkin että sote-rahoitus on todellakin pistettävä uusiksi, muuten ei tule mitään. Suomessa ne, joilla on yksityiset vakuutukset, kuuluvat työterveys- tai opiskelijaterveydenhuollon piiriin, saavat paljon paremmat terveyspalvelut kuin ne, joilla näitä etuja ei ole. Terveyspalveluiden rahoitus ja järjestäminen perustuvat siihen että huonoimmat palvelut ovat niillä jotka eniten palveluita tarvitsisivat. Köyhien, työttömien, moniongelmaisten, korvessa asuvien  ja kouluttamattomattomien  palveluiden pitäisi olla vähintään samalla tasolla kuin muidenkin. Siis vähintään.

Suomen sosioekonomiset terveyserot ovat järisyttävät.  Alimman ja ylimmän sosiaaliryhmän väliset elinajan odotteiden erot ovat 35-vuotiailla naisilla 6,8 vuotta, miehillä 12,5 vuotta.  Jokainen voi miettiä, millaisia ovat erot elämässä kun ne kuolemassa ovat noin suuret. Taustalla vaikuttavat monet asiat, kuten lapsuuden olosuhteet, elintavat, koulutus, tupakointi, alkoholin käyttö, työmarkkina-asema jne. Hyvinvointi ja terveys ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä, joita ei ratkaista sosiaali- ja terveyspalveluiden sisällä. Vaikka uudessa sotessa sosiaali- ja terveyspalvelut erotetaan kuntien kokonaisuudesta omaksi järjestelmäkseen, pitää löytää sellaiset toimintatavat, että sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteys kuntiin ja muuhun toimintaympäristöön säilyy.

Kuntien tehtäväksi kaavaillaan jäävän hyvinvoinnin, terveyden ja sosiaalisen turvallisuuden edistäminen. Rahoituksella vaikutetaan siihen, miten motivoituneita kunnat ovat huolehtimaan esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisystä ja aktiivisesta työllisyyspolitiikasta. Tällä hetkellä avoimia kysymyksiä ovat, mihin kunnilla tulee olemaan varaa ja mihin palveluiden rahoitusratkaisut niitä kannustavat. Sote rahoitusuudistusta tulee pitää tiukasti silmällä, siihen liittyy roppakaupalla intressejä, jotka voivat entisestään lisätä eriarvoisuutta.

Koko sote-ruljanssin kirjoitettuna tavoitteena on ollut kansalaisten perusoikeuksien edistäminen ja yhdenvertaisuus palveluiden saamisessa. Tässä yhteydessä on etenkin Lapissa puhuttu paljon lähipalveluista. Harvaan asutulla maaseudulla pelätään lähipalveluiden karkaavan vähintäänkin seutukunnallisiin keskuksiin. Pelkoa ei hälvennä lupaukset tietoteknologian ratkaisuista tai kylissä kiertävistä palvelurekoista. Eniten palveluita tarvitsevat ovat suurimmassa syrjäytymisriskissä mikäli lähipalveluiden aidosta saatavuudesta ei huolehdita.

Sote-uudistusta on tähän asti viety eteenpäin erikoissairaanhoito edellä, erikoissairaanhoidostakin keskeisimmäksi on keskusteluissa noussut somaattinen sairaanhoito. Kun sote-palvelujärjestelmän toimintaa  ja sisältöä  todenteolla ryhdytään miettimään, on  käännettävä katse erityisyydestä tavallisuuteen. Tavallisimmat ongelmat ja taudit ovat yleisempiä ja siksi niihin on syytä satsata jos aiomme edistää, ennaltaehkäistä ja yhdenvertaistaa. Jotta satsaaminen onnistuu, palvelut pitää olla saatavilla kohtuullisen helpolla. Palvelun tulee olla normaalin kulkumatkan päässä, sinne päästäkseen ei tarvitse kuunnella tuntitolkulla musiikkia puhelimessa, nahistella virkailijan tai automaattivastaajan kanssa ja kun pääsee kynnyksen yli, joku ottaa tulijan vakavasti ja kykenee kuuntelemaan enemmän kuin yhden asian kertakäynnillä.  Mitä vaikeammaksi palveluiden saatavuus tulee, sen vähemmän niitä käyttävät niiden käyttöön heikosti motivoituneet käyttäjät. Siis juuri he, joiden niitä pitäisi käyttää jotta pitkään eläisivät ja kukoistaisivat maan päällä.

Sosioekonomisten terveyserojen kaventaminen on yhteiskunnallisen toiminnan ja palveluiden kovaa ydintä. Siinä onnistuminen tai epäonnistuminen kertoo millaiset arvot yhteiskunnassa hallitsevat.  Järjestelmät ja toimintatavat eivät synny tyhjästä, nekin syntyvät arvoista ja ovat ihmisten tekemien päätösten seurauksia.  Hyvät julkiset lähipalvelut estävät syrjäytymistä, turvaavat yhteiskunnan eheyttä,  parantavat työllisyyttä ja elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksia. Onnistumiseen tarvitaan –tottakai  yleisiä sote palveluja – mutta myös sitä, että negatiivinen diskriminointi muutetaan positiiviseksi: enemmän tarvitseville annetaan enemmän matalammalla kynnyksellä.

Soten sisällä heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevien parissa työskentelevät sosiaalityöntekijät ja osa perusterveydenhuollon väestä, etenkin päihde- ja mielenterveystyötä tekevät. Jotta uusi sote kääntäisi kehityksen kelkkaa tasa-arvoisempaan suuntaan, näiden ammattiryhmien odottaisi reipastuvan. Pitää jaksaa toitottaa eriarvoisuudesta, sote-palveluiden yhteiskunnallisesta tehtävästä, soten ja muun yhteiskunnan rajapinnoilla tehtävän työn tärkeydestä jotta jotakin tapahtuisi. Minimivaatimuksena voi pitää että päätöksenteossa huolehditaan ettei sote-palveluilla lisätä eriarvoisuutta. Sekin olisi jo paljon.

Muonio-Pariisi

Mikkko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta on jäänyt minulla lukematta, joitakin pätkiä siitä kuulin radiosta. Kutturaa lukuun ottamatta olen onnistunut  asumaan Heikkisen kirjojen tapahtumapaikalla niiden ilmestyessä. Nuorgamin alkon tuho koostui tarinoista, joista yksi kertoi utsjokisesta paikalliskonfliktista. Heikkisen uusimmassa, Jääräpäässä, Muonion ja Enontekiön rajalla sijaitsee Jääräpään tunturi, jonne Muonio on rakennuttamassa maailman pisintä long hill ski –mäkeä. Pahaksi onneksi alamäki päätyy Enontekiön puolelle. Muonioon Helsingistä muuttanut vihreä feministi kunnanjohtaja saa vääntää sekä oman että naapurikunnan poliitikkojen kanssa. Kirjallisten lahjojen ohella Heikkisellä on shamaanin kykyjä. Jääräpäässä kuvattu kunnanjohtaja muistuttaa taustaltaan naapurikunnan Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelää, jota Heikkinen haastatteli Hesariin jokunen vuosi sitten kun Kittilässä ei vielä kasattu arsenaalia hänen erottamisekseen.

Heikkisen kaikissa kirjoissa toistuu taistelun teema. Utsjoella taistelua käytiin omien porukoiden kesken, länsirajalla ottelevat kunnat ja Kuttura-kirjassa saamelaiset ja heidän kanssaan liittoutuneet lantalaiset lähtevät valtaamaan Etelä-Suomea. Heikkinen sotkee kirjoihinsa iloisesti faktaa ja fiktiota, hän tuntee kohteensa ja kirjoissa on paikoin vahva toden tuntu, kuten kvalitatiivisessa tutkimuksessa on tapana sanoa.  Selvyyden vuoksi on sanottava että  long hill ski -mäestä Muonio ja Enontekiö eivät ole riidelleet.  

Parhaimmillaan Heikkinen on lyhyiden nasakoiden ja hoksaavien tarinoiden kertojana. Kun hän kuljettaa kirjaan useampia teemoja, tarinat tuppaavat puuroutumaan ja sinänsä mainiot juonen kulussa rakennetut ongelmat pakkoratkaistaan sovinnaisilla tavoilla.  Paikoin teksti on herkullista satiiria pittoreskeista tilanteista ja pohjoisten kylien ihmissuhteiden juonikkuudesta. Vai kirjoittaako Heikkinen sittenkään satiiria? Näkisittepä päiväkirjani.  

Kirjallisuuden Nobel- palkinnon sai ranskalainen Patrick Modiano. Luulenpa monen muunkin huokaisseen että taas meni Nobel kirjailijalle, josta en ole kuullut mitään. Tällä kertaa mukana oli tuuria, Modianolta on suomeksi käännetty viisi kirjaa.  Hämärien puotien kujan onnistuin saamaan kirjastosta. Kirja kertoo Cuysta, joka toisen maailmansodan aikana pakomatkalla Ranskasta Sveitsiin on kadottanut muistinsa ja oman historiansa. Hän etsii Pariisissa identiteettiään kulkemalla keskustelemassa hänet ehkä tunteneiden ihmisten kanssa. Cuy tarttuu välillä virheellisiin polkuihin ja palaa taas uuden kertojan luokse etsimään uusia johtolankoja mitä hänen elämässään on tapahtunut.

Yksinkertainen juoni on piinallisen jännittävä, löytääkö Cuy muistojaan ja vastausta kysymykseensä kuka hän on. Modianon  monitulkinnalliset  lauseet pysäyttävät lukemisen vimmaa seuraamaan omia mielleyhtymiä. Kirjan aloitus on upea ”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut”.    

Identiteettien mahdollisuudet ovat rajattomat, ne ovat liukuvia, muuttuvia ja tilannesidonnaisia. Cuyn epävarma identiteetti rakentuu toisten ihmisten kertomuksissa ja muistoissa, heidän antamien valokuvien, esineiden ja paikkamuistojen avulla. Identiteetit ovat jatkuvasti avoimia ja niiden rakentamiseen tarvitaan ihmisten välistä yhteisymmärrystä.

”Muistatteko kun ehdotitte että kirjoittaisitte minulle Dominikaanisen tasavallan passin …? Te sanoitte että elämässä on oltava varuillaan ja että oli aina omistettava useita passeja…”

Cuyn kohtaamat ihmiset ovat avuliaita ja hyviä ihmisiä, jotka yrittävät auttaa häntä eteenpäin ja antavat hänelle kertomuksia ja omia muistoesineitään. Entä jos he olisivat olleet ilkeitä ja pahansuopia, ihmisiä, jotka olisivat halunneet johtaa häntä harhaan tai pilkanneet häntä?  Petollisia ihmisiä kirjassa olivat olleet ihmiskauppiaat, jotka jättivät Cuyn ja hänen rakastettunsa Alppien lumeen. Pahuuden kohtaaminenko saa ihmisen hukkaamaan muistinsa ja identiteettinsä?

Cuyn maailmassa ihmisestä jää aina jälki.

"Minä uskon että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisiä, joskus voimakkaampia ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi”

Cuy käyttää tarmonsa ja voimansa löytääkseen vastauksen kysymykseen kuka minä olen. Lukija seuraa hänen etsimistään myötähämmennystä potien.  Epävarmuutta ei hälvennä kirjan loppuminen toteamukseen miten nopeasti elämä haihtuu. Niinkö, elämän haihtuminenko on etsimisen päätepiste? Tämän Modiano kuvaa ilman hetkenkään kyynisyyttä elämää tai etsimistä kohtaan.

Sohvalla odottaa Anna Kortelaisen Kivipiirtäjä – Taiteilija Antti Niemisen elämä.

Karttaharjoituksia kenkälusikalla

Syysiltojen hämärtyessä voi askarrella häkkyröitä. Tarvitaan Suomen kartta, kunnat, kenkälusikka sekä sosiaali- ja terveyspalvelut. Reippaalla ranneliikkeellä jaetaan Suomi viiteen alueeseen, joille rakennetaan hallintoapparaatti järjestämään sosiaali- ja terveyspalvelut. Alueellinen sote-apparaatti  järjestää sosiaali- ja terveyspalvelut sopimalla palveluiden tuottamisesta  ison kaupungin ja/tai kuntayhtymän kanssa. Jokaisen nykyisen kunnan on joko oltava iso kunta tai kuuluttava kuntayhtymään, joka kykenee tuottamaan kuntien nyt tuottamat sote-peruspalvelut ja perustason erikoissairaanhoidon palvelut. Tuottamisvastuiset kunnat ja kuntayhtymät  voivat ostaa sosiaali- ja terveyspalveluita toisiltaan, yksityisiltä yrityksiltä  ja yhdistyksiltä. Sote-alueen ja tuottamisvastuisen kunnan/kuntayhtymän välisen sopparin  hyväksyy sosiaali- ja terveysministeriö.  Lapissa sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavia kuntayhtymiä olisi yksi, ehkä kaksi, mikäli Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin nenä pysyisi päivystysasetuksen jälkeen pinnan yläpuolella.

-Kunta - siis se kunta mitä on jäänyt jäljelle kun sote-palvelut on siirretty tuottajakuntaan/kuntayhtymään - maksaa alueellisen sote-apparaatin lähettämän laskun. Käytännössä sote-apparaatilla on avoin piikki kunnan tilille. Sote-palveluista jäljelle jääneellä kunnalla ei ole sanomista eikä sen kanssa ole velvoitetta neuvotella. Kaikesta tästä voidaan askarrella hauskan näköinen häkkyrä, jossa kukaan ei ole vastuussa mistään.  Jos joku ei ymmärtänyt mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, ei se mitään, ei kukaan muukaan ymmärrä.

Edellä kuvatulla palvelurakenteella uskotaan saatavan aikaan kansalaisille hyvinvointia ja terveyttä.  Rakenteella turvataan lähipalvelut ja tasa-arvoiset, yhdenvertaiset, toimivat ja integroituneet sosiaali- ja terveyspalvelut vaikuttavasti ja kustannustehokkaasti.

Kuka uskoo? Ehkä joku, ihan oikeasti. Moni on uskovinaan, on pakotettu uskomaan tai uskoo hyötyvänsä jos esittää uskovaa. Uskosta uusimmassa sote-lakiluonnoksessa on kyse. Suunnitellun palvelurakenteen ja lakiluonnoksen tavoitteiden välillä ei ole siltoja eikä välittäviä prosesseja. Lausunnot lakiluonnoksesta on annettava uskon varassa, kukaan ei tiedä mitä lakiluonnos käytännössä tarkoittaa ja mitä se toteutuessaan toisi tullessaan. Lakiluonnos ottaa uuden radikaalin asennon suhteessa länsimaiseen ajattelutapaan, jonka mukaan yhteiskunnallisten toimintojen järjestämis- ja rahoitusvastuuta ei voida erottaa. 

Mutta back to Basics.

Alunperinhän piti tehdä kuntauudistus. Kun kuntauudistus meni puihin, alettiin rakentaa sote-uudistusta kuntauudistuksen kenkälusikaksi. Sote-lakiluonnos sai kunnat kalpenemaan, kun ne kuulivat että 50-60 % niiden rahoista ja henkilöstöstä napataan sote-kuntayhtymiin ja kunnat toimivat jatkossa sote-palvelut maksavina tilinumeroina. Loppukuntaan jäisi toki jotain, mutta niin vähän, että hyvällä syyllä voisi kysyä, mihin kuntia enää tarvitaan. Ei ainakaan niin montaa.

Yksi kuntien optio on ajatella että tökkää se tämäkin sote-uudistus. Perustuslakiin. Eduskuntavaaleihin. Kuntien jurputukseen. Normaaliin säheltämiseen, sössimiseen ja riitelyyn. - Pandoran lipas on kuitenkin avattu ja valtiovalta on osoittanut pystyvänsä tuottamaan hengästyttäviä esityksiä.  Jos tämä ei mene läpi, hitsi, ne tulevat uudelleen. Jotakinhan palvelurakenteelle on joka tapauksessa tehtävä, sen suhteen ei päätä voida pistää pusikkoon pitkäksi aikaa. (Tai ainahan me voidaan yrittää).

Kuulun kuntauskovaisiin. Olkoon se naiivia tai konservatiivista - sama se sille - kunta on ihmisten demokratiayhteisö, se tuottaa välittömät peruspalvelut, kerää veroja ja valtion avulla rahoittaa toimintansa. Minusta on arvokasta, että ihmisillä on mahdollisuus kuulua johonkin yhteiskunnalliseen lähiyhteisöön kuten kuntaan.   Totta kai tiedän, että kunnat voivat olla ihan kamalia klikkiytyneitä paikalliskorruption pesiä, mutta parhaimmillaan ne mahdollistavat ihmisille toimivan ja kiinnostavan demokratia-areenan. Nykyihmiset eivät elä vain nettiverkostoissa ja virtuaaliyhteisöissä. Ihminen on myös paikallinen eläjä.

Sote-palvelut  ja muutkin kunnalliset palvelut edellyttävät suurempia kokonaisuuksia, se on myönnettävä myös Lapissa. Palveluita ei mitata vain kilometreissä vaan myös laadussa ja toimitusvarmuudessa, siksi väestöpohjien on oltava muutamaa tuhatta suurempia. Ei kuitenkaan niin suuria, kuin mitä uusin sote-lakilunnos synnyttäisi. Erityispalvelut voidaan organisoida lakiluonnosta suoraviivaisemmin ja vähemmällä byrokratialla.

Kumpi on kivempaa, että kunnille jää tilinumeron rooli ja murto-osa nykyisistä tehtävistä vai tulisiko vielä katsoa kuntauudistuskortti? Onko ihan tosi että lappilainen kunta mieluummin antaa päätösvallan kasvottomalle kuntayhtymälle kuin sopii asioista naapurikuntien kanssa? Toteutuessaan esitetyllä mallilla sote-palveluiden irrottaminen peruskunnasta johtaisi ennen pitkää joka tapauksessa tynkäkuntien liitoksiin.  

Pitäisikö vetää henkeä ja todeta että, pahus, sote-kenkälusikka pelitti ja pelotti ja kuntauudistukseen on palattava. Tehdään uudet reippaat ranneliikkeet ja hups, tällätään Lappiin vaikka 5-6 kuntaa, yksi sairaanhoitopiiri riittää mainiosti. Koska kuitenkin haluamme nahistella keskenämme, joka vuosi järjestetään pesäpallo-otteluita ja lumisotia uusien kuntien välille, tarvittaessa myös kylätappeluita. Olisi se sote-lakiluonnosta  ja sen todennäköisiä seurauksia parempi.

Kesä lyhyt, Operaatio Paulaharju pitkä

Tuntuuhan se haikealta kun kesä lipuu tiehensä. Kesän loppuarviointia tehdessä voi muistella, tuliko kaikki se tehtyä, mitä piti ja oli suunnitellut. Kesällä pitää levätä ja olla aktiivinen, tavata ihmisiä ja syventyä sisimpään omaan itseen, nukkua ja valvoa. 

Katselin ottamiani valokuvia, niistä päätellen olen koko kesän euforinen ilme naamalla työntänyt nuorimmaisen lapsenlapsen vaunuja, puuhannut kaikkea kivaa vanhemman lapsenlapsen kanssa, uinut erilaissa vesissä, kulkenut tunturissa, kalastanut, poiminut kukkia ja täysiä astioita sieniä ja marjoja. Kuviin ei ole tallennettu hikisiä päiviä konttorityössä, läpikastuneita ja mutaisia vaelluskenkiä, itikoiden syömiä jalkoja, rikkaruohojen valtaamaa kasvimaata tai kilometritolkkuisia talsimisia muutaman mustikan perässä.

Tämän kesän yhdeksi huippukokemukseksi jää Juha Hurmeen teatterityhmän Operaatio Paulaharju Hannukurussa. Teatterikokemus kesti neljä päivää ja kolme yötä, mikä kului matkaan Pallakselta Hettaan leppoisasti kävellen. Juha Hurmeen asettamiin sääntöihin kuului, että teatteriin oli tultava joko Pallakselta tai Hetasta. Teatterissa käymisen ei tarvitse olla helppoa, kaupallisuudesta puhumattakaan. Näytökset olivat ilmaisia ja kun yleisömäärä yllätti järjestäjätkin, arvelimme että suomalainen kävelee kun kerta ilman jotakin saa.  Kieltämättä oli jotenkin liikuttavaa nähdä selvästikin ensikertalaisia kömpelösti kompuroimassa Pyhäkeron kivistä rinnettä alas, varovasti sauvoja asetellen. Muutamat nokkelat livistelivät oikoreittejä Raattaman tieltä Vuontispirtiltä ja Ketomellasta. Hannukuruun oli päästävä.

Hannukurussa Hurmeen teatteriryhmä esitti kaksi novellia Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta. Vähäisellä, paikalta hankitulla rekvisiitalla näyttelijät upottivat meidät katsojat vanhaan tunturien maailmaan, näytelmässä porotkin olivat aidompia kuin oikeat porot. Esitysten jälkeen istuimme saunassa ja toistelimme  uudelleen ja uudelleen, että miten voi joku keksiä jotain niin hullua ja hienoa! Me olimme etuoikeutettuja, kaikin tavoin. Saunoimme, uimme ja olimme onnellisia, poissa levottomasta maailmasta, uutisten ja twittereiden todellisuudesta.

Parasta Operaatio Paulaharjussa on että se jatkuu vielä neljänä kesänä. Ensi kesänä esitykset ovat Lemmenjoella, sitten Kevolla, Näätämöllä ja operaation huipuksi vuonna 2018 Haltilla. Viiden vuoden teatterimatka on aloitettu.

Tässä linkki Operaatio Paulaharjun sivuille http://www.operaatiopaulaharju.fi/index.html

Loma

Pidin toukokuussa kesälomaa. Toukokuu on Lapissa kamala kuukausi.  Lunta on muutamia likaisia laikkuja ja hyinen tuuli puhaltaa Jäämereltä. Etelä-Suomessa asuvat ripottelevat suolaa ensimmäisille  ötököiden puremille tälläämällä facebookiin kuvia, mikä kaikki kukkii ja missä oltiin piknikillä. Tänä vuonna Muoniossa olisin kesälomani alkaessa voinut jatkaa hiihtokautta, osa laduista pidettiin vielä toukokuun alussa hyvässä kunnossa. Valitsin toisin, en hiihtänyt, vaan päätin panostaa uimiseen, kävelemiseen ja juoksemisen uudelleen opetteluun. Lähdin Marmarikselle.  

Lomalaisella on lomalaisen ongelmat, kuten esimerkiksi mitä söisi päivälliseksi. On ensinnäkin ratkaistava, syökö ravintolassa vai laittaako ruokaa itse. Jos päätyy ravintolaan, on valittava lukemattomasta määrästä mahdollisia ravintoloita ja päätettävä, haluaako kokeilla jotakin uutta vai mennä jo tiedettyyn paikkaan. Tästä saa jo melkein kahakan aikaan matkaseuran kanssa, koska ihmisissä on suuria eroja mitä tulee halukkuuteen kokeilla uusia asioita tai toistaa aikaisemmin tehtyä. Katson useimmiten kuuluvani ensin mainittuun ryhmään. Kokeilua vai koettua –tyyppinen punninta käynnistyy myös itse laitetun ruoan suhteen, mutta itse kokkaaminen antaa enemmän joustovaraa koska voi tehdä useampia ruokia. Raaka-aineiden hankkiminen torilta on osa ruoanlaiton taivaallisuutta: vieläkin silmäni kostuvat, kun ajattelen kaikkia niitä ihania tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, joissa oli maku mukana. Ikinä enää en osta Suomessa hedelmiä,  noita raakana poimittuja ja kaasussa kypsennettyjä.

Syömisen lisäksi toinen iso ongelma lomalla on pukeutuminen. Jos ennen aamiaista haluaa vuoropäivin käydä joko pidemmällä kävely- tai juoksulenkillä ja sen jälkeen uimassa, mutta ei halua kuljetella vaihtovaatteita, millainen vaatetus on sopivin näiden intressien yhteensovittamiseen? Reilun kahden viikon aikana en kyennyt tätäkään ratkaisemaan.

Elämä on kummallista. Myös lomalla.

Kun omassa lomalaisen elämässään on syventyneenä triviaaleihin elämänlaatuasioihin, lomamaassa tapahtuu kaivosonnettomuus, jossa kuolee 300 ihmistä. Turkin valtiojohdon ensimmäiset kommentit olivat tylyjä: onnettomuuksia on sattunut ennenkin.  Myöhemmin poliittinen johto terävöityi ja lupasi puuttua kaivosten turvallisuusongelmiin. Osuimme kaivosmiesten mielenosoitukseen, jossa oli mukana vanhoja naisia, jotka istuvat hiljaa valokuvat sylissään. Heidän kuolleita poikiaan ja omaisiaan.  Kaivosonnettomuuksissa on Turkissa kuollut paljon ihmisiä sen jälkeen kun valtio yksityisti kaivokset, turvallisuutta ei valvota ja ihmishengen arvo häviää bisnekselle.

–Valpastuin myös katselemaan lukuisia hotellien rakennustyömaita, joilla työmiehet keikkuivat ilman mitään turvavarusteita ja suojauksia. Turistin katseen voi kalibroida moneen suuntaan. Miten paljon meille nimettömiä afrikkalaisia hukkuu mereen tai ruhjoutuu rantakallioihin pyrkiessään Espanjan lomasaarille ja Etelä-Eurooppaan?

Turkista tiedän vähän. Asukkaita on  70-80 miljoonaa. Maasta pieni osa on Euroopan puolella, isoin osa Aasissa. Maa pyrkii EU:n jäseneksi, mutta EU hangoittelee kaikin tavoin vastaan. Julkisyynä  on kurdien asema ja ihmisoikeuskysymykset, mutta vähintään yhtä vahvasti Turkkia pidetään vielä pitkään tuulikaapissa talouspoliittista syistä.  Talouskasvu Turkissa on poikkeuksellisen nopeaa ja maa harjoittaa valuuttapolitiikkaa, joka ei EU:ssa olisi mahdollista. Julkisista palveluista on vaikea saada tietoa ellei osaa turkkia.  Maata hallitsee islamilainen AK-puolue, jolla on vahva poliittinen kannatus vaaleissa. Puoluetta johtaa pääministerinä toimiva Recep Erdogan. Nykyinen politiikka kohtelee oppositiota ja toisinajattelijoita tylysti, internetin käyttöä on aika ajoin rajoitettu ja valtio on vastannut mielenosoituksiin väkivaltaisesti,  korruptio on sisällä vallankäytön rakenteissa.

Internetistä löytyy Toni Alarannan blogi ”Euroopan rajalla”, jossa ruoditaan Turkin nykyistä yhteiskuntaelämä  kriittisesti. Hän kirjoittaa, että Turkkiin on pystytetty suvaitsematon enemmistödemokratia, jossa enemmistö muodostuu yhden yhteisen nimittäjän, konservatiivi-islamilaisen nationalismin ympärille.  Nuoret, keskiluokka ja koulutetut ihmiset eivät halua uskonnollisen moraalin perustalle rakentuvaa AKP:n ja Erdoganin johtamaa yhteiskuntaa (Alaranta 2.5.2014 ja 6.2.2014).   Alaranta on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja on väitellyt Turkin poliittisesta historiasta.

Luettuani aamupäivällä Alarannan blogia, lähdin  iltapäiväksi uimarannalle. Ensimmäisen uimareissun jälkeen veden lämpötilasta tuli keskustelemaan Mehmet, joka kertoi työskentelevänsä kaupungin  sairaalassa ja olevansa nyt kesälomalla. Mehmet halusi tietää, pidänkö matkustelusta, onko minulla perhettä, pidänkö enemmän valkoviinistä vai punaviinistä.  Minä puolestani olin kiinnostunut Turkin terveyspalveluista, koulutusjärjestelmästä ja miten julkiset palvelut rahoitetaan. 

Mehmet kertoi, että noin kahdeksan vuotta sitten maahan luotiin yhteiskunnan kustantama terveydenhuollon palvelujärjestelmä, joka kattaa koko väestön. Ihmiset maksavat pienen omavastuuosuuden ja ovat tyytyväisiä, koska aikaisemmin vain rikkaat pääsivät lääkäriin ja saivat hoitoa. Lapset ja nuoret käyvät koulua kaksitoista vuotta, minkä jälkeen heidän on päätettävä jatko-opinnoistaan, perusopinnot kustannetaan verovaroista. Verottaminen on Turkissa uusi asia, aluksi ihmiset vastustivat sitä, mutta nyt he hyväksyvät sen koska saavat vastineeksi palveluita.

Mehmet olisi halunnut esitellä minulle kotinsa ja tarjota lasin punaviiniä, koska molemmat pidimme siitä enemmän kuin valkoviinistä. Kieltäydyin kuitenkin, erosimme luullakseni ihan ystävinä ja molemmat olimme oppineet jotakin uutta. Minä opin, että Turkin yhteiskunta on modernimpi kuin luulinkaan ja Mehmet, ettei rannalla kannata satsata naisiin, jotka alkavat kysellä palveluiden ja verotuksen rakenteista.

Mutta kumpaa minä uskoisin, Toni Alarantaa vai Mehmetiä? Alaranta nostaa blogissaan esiin Turkin järjestelmän puutteet ja konnuudet kun taas Mehmet näki nykypolitiikan tuoneen ihmisille hyvinvointia ja tasa-arvoa. Jos olisin pienituloinen turkkilainen äiti, kumpi olisi minulle tärkeämpää, vapaa pääsy internetiin vai että lapseni saa sairastuessaan hoitoa? Entä jos olisin Istanbulissa osoittamassa mieltäni puiston puolesta ja poliisi hyökkäisi väkivaltaisesti kimppuuni? On helppo löytää esimerkkejä, jotka saavat mielipiteen kallistelemaan. Esimerkit ovat myös siitä ikäviä, että ne väistämättä johtavat omahyväiseen huokaisuun, miten on luojan lykky, että on sattunut syntymään Pohjoismaihin. Mutta miten vain, Turkki on paitsi kaunis, myös mielenkiintoinen ja ristiriitainen maa.

Muoniolaiset ovat outoa väkeä

Eilen vappuaattoiltana iso määrä kuntalaisia - useamman henkilön arvion mukaan 500-700 ihmistä - kokoontui valtion entisen virastotalon takapihalle. Peltotilkulle asfalttialueen ulkopuolelle oli koottu suuri keko rojua, joka sytytettiin palamaan. Pappi oli edellisenä sunnuntaina kirkossa kehottanut  sanankuulijoita tuomaan kokkoon poltettavaa tavaraa –ei kuitenkaan ympäristölle vaarallista. 

Vappukokko roihusi iloisesti, muutama laulutaitoinen lauloi vanhoja lauluja särisevään kovaääniseen, parilla eurolla sai grillimakkaraa, vohvelia ja kahvia. Lapset laskivat mäkeä lumikinoksessa ja kinusivat foliopalloja. Teinit olivat tälläytyneitä ja lisäsivät tehosteita kasvomaalauksella. Keski-ikäiset puhuivat menneestä talvesta, tulevasta kesästä ja lomista, muista ihmisistä, kunnan asioista, mökin rakentamisesta, teiden kunnosta ja kalastuksesta. Koppavat mummot työntelivät rattaissa lapsenlapsiaan ja vaarit kävivät sosiaalista smalltalkia kaikkien kanssa. Tilaisuudesta oli ilmoitettu A4:lla kauppojen ja tienvarsien ilmoitustauluilla. Kaikki tosin tiesivät vappukokosta ilman tiedottamistakin koska se on vuosien perinne. Seurakunnan lähetystyö järjestää.

Paikalla ei ollut yhtään julkkista, toimittajaa tai hankekoordinaattoria.

Meillä oli mukavaa.

Ai niin, ja kaikki olivat selvin päin. Sekin vielä.

Toistuvasti ihmisten hyvinvointia tai onnellisuutta koskevissa tutkimuksissa ja selvityksissä muoniolaiset mitataan Lapin hyvinvoivemmiksi ja onnellisimmiksi kuntalaisiksi. Tulos on toistunut jo niin usein, ettei sitä voi kuitata pelkästään tutkimusten heppoisuudella tai sattumalla. Yhteiskunnallisten ilmiöiden tulkinnassa katse on yleensä kalibroitu selittämään pahoinvointia ja siihen tarkoitukseen meillä on kehitetty monialainen varasto  syy-seuraus –ketjujen kuvauksia. Hyvinvoinnin syiden selittämiseen on käytetty paljon vähemmän energiaa vaikka hyvinvoinnin ymmärtämisen voisi  olettaa edesauttavaan myös pahoinvoinnin vähentämisessä.
 

Muoniolaisten hyvinvoinnin perustaksi on selitetty historiaa, kuten Ruotsin tuomaa kauppaa, työtä, salakuljetusta ja muuta kanssakäymistä.  Taannoinen valtion aluepolitiikka toi työpaikkoja, yrittäjät ovat olleet paikallisia ja työllistäneet oman kunnan väkeä.  Paitsi aineellisella hyvällä, muoniolaiset selittävät hyvinvointiaan vahvalla yhteisöllisyydellä ja uskonnollisuudella, joka on ollut osa ihmisten arkea ja vahvuudestaan huolimatta suvaitsevaista ja hyväntuulista. Oma veikkaukseni on, että kaikki liittyy kaikkeen. Toimiva yhteisö on toimelias monilla elämänalueilla, tätä kai tarkoitetaan sosiaalisella  pääomalla, joka tuottaa sekä aineellista että henkistä hyvää ja hyvinvointia.
 

Turha luulla, että Muonio olisi jotenkin umpioitunut –ei pidä paikkaansa.  Lappilaisista kunnista Muoniossa on suhteessa väkilukuun eniten ulkomailla syntyneitä asukkaita. Kunnan keskustassa on thaimaalainen ravintola ja sveitsiläinen kahvila mutta suomalais-israelilainen pub näyttää suljetulta. Tiettävästi minkäänlainen pub ei ole Muoniossa lyönyt leiville, asiakkaat puuttuvat. Toisin kuin muissa matkailukunnissa, matkailukaan ei Muoniossa ole keskittynyt panostamaan päihde- ja pikaseksi –painotteiseen ohjelmaan. Muoniossa turistit hätistetään ladulle tai koiravaljakolla tunturiin, kesällä ongelle.  Mikään menomesta Muonio ei ole, se on avoimesti todettava.
 

Totta kai Muoniosta löytyvät samat harmit kuin muualtakin, kaikillahan meillä onnellisuusmuurien takana on asioita, joita ei kylille ja onnellisuustutkijoille levitellä. Hyvinvoivassa yhteisössä huonosti voiminen on erityisen kovaa, paratiisikuvia ei kannata tässä maailmassa rakennella. Mutta millään ei voi tehdä merkityksettömäksi tai vähäarvoiseksi sitä, että satoja ihmisiä pienessä Länsi-Lapin kunnassa kokoontuu valtion autioituvan virastotalon taakse yhteiselle vappukokolle. Se on Wau!

Hei, sote-kanin korvat näkyy!

Eikö voitaisi sopia, että kaikki yhteiskunnalliset asiat keskitetään pimeään ja sateiseen vuodenaikaan? Hyvien hiihtokelien aikaan pääministerit eivät eroa, sote-ratkaisuja ei tehdä ja Mäntsälän kunnanvaltuutetut keskittyvät pilkkikisojen järjestämiseen. Tänäänkin piti hiissata itsensä sisätiloihin pääministerin haastattelutunnin ajaksi keskellä päivää kuulemaan asia- ja iskulauseita toistelevan eroavan pääministerin vastauksia toimittajien fiilistelykysymyksiin. Olisin älynnyt pysyä ulkona hiihtämässä auringonpaisteessa tai edes kehitellyt jonkun ratkaisun miten tinttien talimakkarapötkö saadaan pysymään puun oksassa. Mutta minkäs tekee, tämä varmaan oli se ominaisuus, miksi luolaihminen kehittyi yhteiskuntaihmiseksi. Silkkaa uteliaisuuttaan.

Mitähän tästä pitäisi ajatella? Fokusoin katseeni taas soteen. 

Metsäperän kukkahattutädin veikkaus on, että kaikki liittyy kaikkeen, ja sote-kanin korvat tai korvien varjot pilkistävät esiin monista puskista.   Sotea on väännetty koska jotakin pitää palveluille tehdä. Maaliskuisen sunnuntain viiden ervan malli tarvittiin myös siksi, että sote-ratkaisun piikkiin voitiin laskea osa miljardisäästöistä. Soten osalta piti tehdä teko, jota voidaan jonkin aikaa kutsua päätökseksi.  Nythän isommat ja pienemmän satraapit kulkevat ympäriinsä toistelemassa, että tärkeintä oli, että saatiin päätös aikaan. Ai miten niin?  Kai päätöksen sisällölläkin on merkitystä? Miksi kaikki puolueet, etenkin oppositio, näyttävällä tavalla änkeytyivät kameroiden eteen liputtamaan ratkaisua, jonka sisältö ja vaikutukset ovat ihan auki?

Kukkahattutätikin ymmärtää, että sote on hetkeksi siivottu pois päivän keskustelusta, kysyttäessä voi sanoa, että sote-malli päätetty ja yksityiskohdat ovat valmistelussa. Kokoomus ja demarit voivat käydä puheenjohtajakisansa ilman, että kandidaatteja mätkitään sotella päin pläsiä. Erityisesti sote-välirauhaa tarvitsee Jutta Urpilainen, jonka puheenjohtajuutta uhkaa mäntsäläläinen kunnanvaltuutettu Antti Rinne. Rinteen kannatustahan tolkun ihminen ei voi ymmärtää, mutta kyse onkin demareiden sisäisestä asiasta. Urpilaistakin enemmän Rinnettä kammoavat persut, joiden mielestä maahan ei tarvita toista persupuoluetta. Siksi tässä vaiheessa Soini voi antaa sivusta tukea hallitukselle ja etenkin istuvalle valtiovarainministerille.

Viiden erva-alueen mallissa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen ja tuotamisen erottaminen on niin iso ja olennainen ratkaisu, että ei voi kuin haukkoa henkeään ja ihmetellä, miten siitä ei revitä valtavia otsikoita? Palveluiden järjestämisen ja tuottamisen erottamisella sote-pakkaan on ujutettu kunnon kokoomuslainen markkkinavetoinen sote-palveluiden tuottaminen. Vai onko ratkaisu kokoomusvetoinen? Kokoomuksen kohta ex-puheenjohtaja Katainen on kuulunut oman puolueensa sosiaalisesti vastuuntuntoiseen siipeen, mikä on ollut omiaan vetämään kokoomuksen äänestäjiksi pieni- ja keskipalkkaisia naisia, joiden kotipesäksi kokoomus lähtökohtaisesti on outo.  Oliko järjestämisen ja tuottamisen erottaminen yrityselämäsuuntautuneen ja kuntapalveluista kaukana olevan keskustan puheenjohtaja Sipilän idea? Mutta mitä sanoo keskustapuolueen kuntasuuntautunut kenttäväki kun se hoksaa, millainen kani hatusta nousee?

Eniten ongelmia veikkaan viiden ervan sote-mallista seuraavan keskustapuolueelle. Jännä seurata, miten keskustavaltainen kuntakenttä reagoi,  kun se herää todellisuuteen ja tajuaa, että palveluiden tuottaja erva-pohjaisessa mallissa voi olla muukin kuin kunta.  Nythän kunnat ja kuntayhtymät kaapivat maata toistensa alta  ja kilpailevat keskenään sillä välin kun terveydenhuollon pörssiyritykset hiovat strategioitaan.  Kaukaa viisaat ja hyvin verkostoituneet, alun perin terveydenhuollosta aloittaneet palveluryitykset ovat jo ajat sitten laajentaneet toimintaansa sosiaalipalveluihin. Ei vaadi paljoakaan mielikuvitusta nähdä tulevaisuus, jossa ervat kilpailuttavat suuria palvelukokonaisuuksia ja hankinnan saa se, joka tekee parhaan tarjouksen. Tietysti. 

Kuntien ja kuntayhtymien pitää kyetä tekemään maakuntarajat ylittävää yhteistyötä pärjätäkseen valtakunnallisesti toimivien sosiaali- ja terveysalan yritysten kanssa.  Kuntakentän lisäksi odottelen ammattiliittojen heräämistä, miksi kuntatyöntekijöitä edustavat liitot ovat hipihiljaa?  Tämä on ihan mahdottoman jännittävää ja uutisten seuraaminen tulee pilaamaan monta kaunista valoisaa kevätiltaa.

Pienistä puolueista lähinnä sydäntäni olevat vihreät ovat hämmentäviä. Kun uusin sote-ratkaisu tuli, vihreät olivat siitä iloisia, se oli vihreiden tavoitteiden mukainen. Vihreät ovat niin iloisia kaikesta. Syy iloisuuteen ei ole selvinnyt, mutta koska taidan olla maksanut tämän vuoden jäsenmaksun, olen myös hyvällä tuulella ja heiluttelen mikkihiiren korviani.

Onko sotesta tullut peliväline?  Miksi minäkin kirjoitan sotesta kuin sote-poliittinen päätöksenteko olisi jotain muuta kuin sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä? Minulla ei ole uusia mielipiteitä sote-mallista. Erva-pohjainen malli vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että sosiaalipalvelut tulee irrottaa tästä paketista ja toimia kuten muissakin Pohjoismaissa: sosiaalipalvelut kuuluvat kuntiin. Tästä paasasin jo viides tammikuuta blogissani, joten yritän olla aloittamatta taas. Kunkin hetkisistä poliittisista sote-päätöksistä riippumatta kaikki aikaisemmat mielipiteeni ovat edelleen voimassa. 

Maailmanpolitiikan lauantaipäivää

Huomista Krimin kansanäänestystä jännitetään paitsi Krimillä, myös Euroopassa, Venäjällä ja epäilemättä myös Obaman maassa.  Kansanäänestykseen liittyy ennakolta monenlaisia lausuntoja. Äänestystä pidetään epäaitona, koska äänestystulos on ennakolta selvä: enemmistö krimiläisistä  haluaa  irrottautua Ukrainasta ja aloittaa liittymisen Venäjään.  Painokkaasti lännessä, myös Suomessa, on korostettu, että äänestys on laiton koska Ukrainan valtion johto ei sitä hyväksy. -Maallikkona voi pyöritellä silmiään. Se että kansanäänestyksen lopputulos on ennakolta tiedossa, ei ole kummoinenkaan uutinen. Suomessa monien vaalien lopputulos on ollut selvää jo ennen virallista vaalipäivää, eikä vaaleja ole silti peruutettu tai julistettu laittomaksi. Meillä kunnallisvaalien äänestysprosentti on vain 50-60 % mutta silti paikallispoliitikot päättävät ihmiselon tärkeimmät asiat. Laittomuuden osalta on vaikea ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. Janukovitshinkin hallitus oli laillinen kunnes hänet kavereineen ilmeisen hyvästä syystä häädettiin maasta ja valtaan nousi ei-vaaleilla valittuja, mutta muuten symppiksemman oloisia ihmisiä.  Laillisuus on sana, jolle puhuja ja kuulija kunakin hetkenä antavat sopivat tulkinnat.

Sinänsä maallikko ei ihan kunnolla ymmärrä, miksi Krim ei voisi liittyä Venäjään jos kerran väki siellä sitä haluaa? Edellyttäen tietenkin että kansanäänestyksen tulos on aito, eikä  ihmisiä  ole painostettu tai pakotettu äänestämään tietyllä tavalla.  Onhan mahdollista, että venäjänkielinen enemmistö pitää Venäjään kuulumista ihan luontevana eikä ole niin hirveän innoissaan pyrkimässä kohti Eurooppaa ja Euroopan unionia kuin me luulemme. -Aina jotain menee hullusti: jos Krim venäläistyy, tataarien oloista tulee kuitenkin vielä nykyistäkin kurjemmat.   Venäjällä kymmeniä tuhansia ihmisiä on osoittanut mieltään Putinia ja Venäjän Krim-toimia vastaan. Mielenosoitukset Venäjällä tekevät positiivisen vaikutuksen, ei olisi vanhassa Neuvostoliitossa marssittu ja nokiteltu Brezhneville.

Krimin irtoamista Ukrainasta vastustetaan lännessä mm. sillä ettei saa rikkoa Ukrainan valtion rajoja.  Taas maallikko ajattelee että ainahan valtioiden rajat ovat eläneet. Valtioita on muodostunut ja muovautunut monenlaisilla perusteilla ja prosesseilla, aika usein yksi levottomuutta aiheuttava tekijä raja-alueilla on ollut kieli. Harvemmin valtiota on vaihdettu äänestystuloksella kuin sotimalla.  Vai onko kyse siitä että Krimin niemimaa haluaa väärään suuntaan? Toki voi alkaa visioimaan mitä siitä seuraisi jos joka maassa joku porukka olisi aina keräämässä kimpsuja ja kampsuja ja maata vaihtamassa.  

Kun telkkarin A-alkuisten ajankohtaisten ohjelmien avulla yrittää kerätä ns. faktoja, alkaa ihmetellä toimittajien sotavimmaisuutta. Toimittajat  pyörein silmin maalailevat uhkia ja yrittävät rakentaa valmiustiloja.  Keskiviikon A-studioon oli laadittu taulukko Pohjoismaiden, Viron ja Venäjän sotavoimista ja innokkaat toimittajat kärttivät kommentteja Pohjoismaiden ja Viron ulkoministereiltä. Eiks ole järkkyy, hei, että Venäjällä on niin paljon suuremmat sotakalustukset kuin pienillä naapureilla! Ihan korrektisti Viron edustaja muistutti Naton läsnäolosta alueella.  Hups, Naton toimittajat olivat unohtaneet taulukostaan. Hävetti ja hämmensi.  Erikoisinta A-alkuisten ohjelmien toimittajien esitystavassa on sotakiihkoisuus, sodan mahdollisuutta käsitellään kuin mitä tahansa lupeissa olevaa skuuppia tai lööppiä. Carl Haglundin pinnat nousee kun hän toistuvasti jaksaa joka ilta rauhallisesti vastailla sotatäpinöissään oleville toimittajille.    

Sympatia-antipatia  -keinulaudalla Obama ja USA näyttäisivät Ukrainan asiassa  keikahtaneen korkealle, kun taas Putin on alakynnessä.  Ikään kuin suurvaltojen välillä olisi jokin ero.  Oman käsitykseni mukaan niihin  molempiin on syytä suhtautua kaikilla varauksilla. Tasapuolisen häikäilemättömästi ne molemmat sekaantuvat muiden maiden asioihin ja lähettävät omat kommandonsa tihutöihin kun niiden intresseihin sopii. Lopputulemassaan tässä koko sopassa päätyy ajatukseen, että  kenelläkään ei ole puhtaat jauhot pussissaan  mutta olisi mukavaa jos Carl Haglundeja ja Pekka Haavistoja olisi enemmän.

Turskaa kolonisaatiokastikkeessa

Turska on erinomaisen hyvä ja monikäyttöinen kala. Parhaimmillaan se on tuoreena, runsaassa suolavedessä varovasti keitettynä, kastikkeena voisulaa. Tuoreen turskan maku ja rakenne muistuttavat vain etäisesti lipeäkalaa, jota ihmiset on pakotettu syömään liian varhaisessa iässä, jolloin ei vielä hyvän päälle ymmärrä.  Harmi vain, että turskaa on niin vaikea saada Suomesta muutoin kuin verkostoitumalla tuottajamaan edustajien kanssa.  Samalla kun haarukalla kierittelee turskanapalasta voisulassa, voi miettiä esimerkiksi kalastuspolitiikkaa.

Aivan, valtameret ovat ylikalastettuja ja kalastamisen tapa on sikamaisen tuhlailevaa. Kalanviljelyn haitoista puhumattakaan, arkiruoaksi alentunut viljelylohi pilaa meret ja kuka tietää, mitä geenimaissia, torjunta-aineita, endosulfaania, antibiootteja etc, etc.  kalassa löytyy. Ilmankos viljelylohta ei Norjassa juuri kotipöydässä näy. Kunnon norjalainen pistelee  turskaa ja seitä, ellei sisämaan rautua ja taimenta ole saatavilla.

Kalastus on isoa bisnestä, aivan tolkuttoman isoa. Melkoinen on ollut se määrä suomalaisiakin, jotka ovat käyneet Pohjois-Norjassa perkaamassa kalaa. 2000-luvulla maissa olevat kalatehtaat hupenivat vauhdilla, alaa tehostettiin, iso osa kalan käsittelyprosessista tehdään aluksilla ja kalaa rahdataan ympäri maapalloa perattavaksi Kiinaan, mistä siitä osa lähtee Kaukoidän markkinoille, osa palaa meidän markettiemme kalatiskeihin. Kala ei siis enää työllistä paikallista väkeä samalla tavalla kuin ennen, mikä on Pohjois-Norjan, erityisesti Finnmarkin asukkaille iso juttu.

Viime vuosina kalabisnesmies Kjelle Inge Rökke  on ostanut halvalla Finnmarkissa konkurssiin menneiden kalatehtaiden jäljiltä kalastuskiintiöitä ja luvannut tuoda kalaa maihin käsiteltäväksi, eli työllistää paikallista väestöä. Näin ei ole käynyt. Rökke alkoi keskittää kalankäsittelyä muutamiin tehtaisiin ja kuljettaa sitä ulkomaille käsiteltäväksi. Lupauksiin uskoneet asukkaat ja kunnat hiiltyivät ja ryhtyivät pistämään kampoihin. Kalaresurssien keskittyminen oli tapahtunut stortingetin siunauksella, Rökke on kaikkien johtavien poliitikkojen kaveri ja mukava, joviaali tyyppi. 

Eilen Mehamista lähti lentokone Osloon täynnä finnmarkilaisia, kystaksjon-aktiiveja:  kuntien virkahenkilöitä, poliitikkoja, järjestöihmisiä, eläkeläisiä, lapsiperheitä. Maanantaina 3.3. kystaksonilaiset  osoittavat mieltään Oslossa ja yrittävät saada stortingetiä terästäytymään ja velvoittamaan Rökkeä pysymään lupauksissaan.

”Stortinget toimii Finnamarkissa kuin siirtomaavalta Afrikassa! Klassista kolonialismia!” sanoo kiihtynyt kystaksonilainen.  Minä  tuhisen, että ei minulle kannata tulla opettamaan mitä kolonialismi on. Kun kaivosbuumi alkoi, kaivosyhtiöt alkoivat kaivaa maasta mitä on kaivettavissa, kunnat kumartelivat, rakensivat asuntoja ja muuta infraa. Kanadalaisen kaivosjätin johtaja naureskeli telkkarissa lappilaisten kuntien avokätisyydelle ja anteliaisuudelle, Australiassakin yhtiötä oli velvoitettu ensin rahastoimaan yhteiskunta- yhteisö- ja ympäristövastuuseen ennen kuin oli puhettakaan malmien kuokkimisesta. Niin että kystaksonilaisten ei tarvitse lähteä Afrikkaan kolonisaatiota etsimään, osataan sitä ihan naapurissakin. Olennainen ero syntyy siitä, että meillä kolonisaation kohteena olemista monet pitävät ihan luonnollisena, suorastaan tavoiteltavana tilana.

Joka tapauksessa: onnea ja menestystä kystaksonille! 

*****
Jälkipostaus 4.5.2014:

Tänään Pohjois-Norjan kalakapinasta oli artikkeli Helsingin Sanomissa, ensimmäiseksi asiasta kirjoitettiin tässä blogissa 2.3. Kannattaa lehtiäkin lukea, alla linkki Hesarin juttuun:

  http://www.hs.fi/datajournalismi/Norjan+kalastajat+nousivat+kapinaan/a1305820276745

Eikö tässä kaupungissa todellakaan saa mistään siskonmakkaroita?

 Etelä-Suomen hiihtoloma-aika tarkoittaa että pohjoisessa mummot levittävät punaisen maton lentokentältä kotiin; lapsenlapsi tulee! Jännittyneet mummot odottavat tuloportilla Jeg reiser aleine –pussukka kaulassaan ilmestyviä pikkuteinejä, jotka alta aikayksikön mummon seurassa taantuvat takaisin pikkulapsiksi kun kaverit eivät ole näkemässä. On se niin kummaa, joka kerta, vaikka viimeksi nähtiin jouluna vajaat pari kuukautta sitten, tuloportista tulee ihan erinäköinen ja uudenlainen lapsenlapsi. Kahdeksanvuotias muuttuu niin hurjaa vauhtia, katsookohan se samalla silmällä minua, mutta ei kohteliaasti sano mitään?

Ennen lapsenlapsen tuloa mummo hamstraa ruokaa ja herkkuja jotta kallisarvoista yhteistä aikaa ei tarvitse tuhlata ruokakärryjen kanssa pujotteluun. Lapsenlapseni ykkösherkku on siskonmakkarakeitto, mutta ilmeisesti siskonmakkarakeitto ei kuulu trendiruokiin,  makkaroita ei löytynyt mistään. Yksi Rinteenkulman K-marketkin superystävällisistä myyjistä kävi penkomassa takahuoneenkin ja oli osaaottavan pahoillaan lapsenlapseni puolesta, mikä tietysti lohdutti hätääntynyttä mummoa, joka joutui turvautumaan kakkossuosikkiin, makaronilaatikkoon. Tämän mummon kohdalla lapsenlapsi  on ajat sitten ymmärtänyt, että parhaimmillaan mummon kokkaustaitojen ymmärrys on silloin kun mummi ehdottaa syömistä ravintolassa.

Mummojen keskinäisessä mummokilvoittelussa käydään heikosti peiteltyä kisaa, kuka tekee parhaita juttuja lapsenlapsensa kanssa. Meitähän näkee uimahallissa, lähinuotiotulilla makkaraa paistamassa, elokuvissa, teatterissa,  Polarn O. Pyretissä ostamassa vähän fiinimpiä lastenvaatteita, joita järkevät vanhemmat eivät kasvavalle lapselle hanki jne.  Lapsenlapselleni yksi on ylitse muiden: Metsähallituksen Pilke. Yritin tällä hiihtolomalla vaihteen vuoksi serveerata Saarenkylässä avattua Hoploppia, mutta Pilkken ohi eivät kaiken maailman hoplopit pääse. Pilkkeessä on käytävä joka kerta, eväiden kanssa, koska aikaa siellä kuluu monta tuntia ja joka kerta pois lähtö onnistuu vain maanittelun ja korruption avulla.

Luulen, että mummoksi tuleminen humpsahtaa keski-ikäisen naisen elämään jotenkin kaapin takaa. Pöö! Yhtäkkiä oma lapsi ilmoittaa saavansa lapsen ja saman tien tajuntaan hiipii toisen kaapin takaa ajatus: ahaa, se tarkoittaa, että minä –siis minä – rupean mummoksi nyt. Minä, joka en vielä ollenkaan tiedä mitä ryhtyisin omassakaan elämässä tekemään, tulipas tämä äkkiä. Meneepäs tämä nyt nopeasti, tämä elämä. Kun lapsenlapseni syntyi, olin lepuuttamassa hermojani työelämästä ja opiskelin. Opintoihin kuuluvan gradun tein mummojen ajasta, se löytyy gradutietokannasta, kokeile aukeaako linkki: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69762/SalminenP%C3%A4vi.pdf?sequence=1

Tutkimuksessani mummouden syvimmäksi ytimeksi nousi huoli. Lukemattomat  ovat mummojen huolien teemat, muistaakseni siteerasin Heideggeria, kun kirjoitin, että mummous on suorastaan virittyneisyyttä huoleen.  -Joka kerta kun lapsenlapsi lähtee Jeg reiser aleine-pussukka kaulassaan, jään niiskuttamaan kentälle ja pinnistelen etten ala vuolaasti ulvomaan.  Pitääkö lentoyhtiön pussukkatekstilläkin oikein provosoida mummoja parkumaan? Ei vaadi monimutkaista symboliikkaa liittää ikäväänsä ja haikeuteensa kaikki mahdolliset asiat mistä huolissaan voi olla, nyt ja hamassa tulevaisuudessa. Sitten taas laitetaan järki kädestä päähän takaisin ja ajatellaan että enimmäkseen kaikella on taipumusta sujua hyvin.  Milloinkas me seuraavan kerran nähdään?

Sotestosteronia sote-invalideille

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain valmistelu-ryhmän loppuraportti julkaistiin sopivasti 19.12 kun kansalaisten huomio oli kohti kalatiskiä ja paistomittarin asteikkoa. Sote-uudistuksen vääntö on ollut jutussa vähäisestikin mukana oleville jännittävää, uuvuttavaa, mielenkiintoista ja raivostuttavaa. Ammattilaisista monet määrittelevät itsensä jo sote-invalideiksi ja asennoituvat että tulkoon mitä tulee, päättäisivät edes jotakin.  Mutta ei päättäminen ole pääasia, se ei ole kummoinen konsti, kuten on tässä maailmassa nähty. Moni sotessa mättää ja vieläkin on palattava perusasioihin.

Viime huhtikuussa blogissani poengteerasin, mistä sote-uudistuksessa lähdettiin: terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä. Halusin perustason sosiaali- ja terveyspalveluiden pysyvän peruskuntarakenteessa. Vilkutin vihreätä muutamien kuntien ja sairaanhoitopiirien pakkoliitoksille ja pidin välttämättömänä että palveluiden rahoitus otetaan mukaan uudistusprosessiin. Rahoituksen monikanavaisuus ja eri yhteiskuntaluokkien palveluiden eriytyminen ovat yhteydessä siihen, että Suomessa sosiaaliryhmien väliset hyvinvointi- ja terveyserot ovat suuret. Resurssit ovat rajallisia, aina. Resurssien rajoista ja priorisoinneista päätetään tavalla tai toisella. Nykyisessä järjestelmässä rajat ja priorisoinnit määräytyvät rahoituskanavien avulla, eikä sote-uudistus loppuraportin perusteella näytä tuovan siihen muutosta. Terveystasa-arvossa kuulumme kehittyviin maihin. Palaan myöhemmin siihen, mitä on terveystasa-arvon taustalla.

Joulun alla ulostullut  sote-loppuraportti ei sisältänyt muuta uutta viime keväälliseen Petteri Orpon työryhmän väliraporttiin kuin tekstirakenteen muodon ja eriävät mielipiteet. Loppuraporttiteksti oli kirjoitettu kahdelle sarakkeelle lakipykälien muotoon, miksi?  Valitulla raportin muodolla on dramaturginen merkitys, se herättää ihmetystä ja tuntuu hassulta. Entä runo, psalmi tai sarjakuva?  Esitetyn sote-uudistuksen ongelmat on kuivan selväpäisesti Maija Kyttä esittänyt raportin lopusta löytyvässä näkemyksessään. Esitetyn mallin myönteiset vaikutukset ovat perin uskomuksellisia ja retoriikalla tuotettuja. Ei nykymalli niin huono ole, että se kannattaisi vain vaihtamisen ilosta vaihtaa mihin tahansa arvioimatta mitä vaihdosta seuraa.

Pari sanaa vastuukuntamallista, joka siirtää pikkukuntien sote-palveluiden järjestämisvastuun keskuskunnalle. Lapissa siis Rovaniemi vastaisi koko maakunnan sotepalveluista.  Järjestämisvastuisen kunnan  päälle lätkäistään järjestämisvastuisen ja -vastuuttomien kuntien edustajista koottu toimielin, jonka rooli on vähintäänkin kummallinen.  Siinäpä vasta hauska hallintomalli, sekä vastuullisen että vastuuttomien näkökulmasta.

Mutta ei tässä kaikki, esitys vaan ei pelitä. Perusta tökkii.

Palataan siis taas lähtöruutuun, ensimmäiseen pykälään: ”Sote-uudistuksen ensisijaisena tarkoituksena on väestön hyvinvoinnista ja terveydestä huolehtiminen…Lähtökohtana on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen ja ylläpito siten, että näihin liittyviä ongelmia syntyisi mahdollisimman vähän.” Näin siis esitys alkaa ja sitten mennään palveluihin, palvelurakenteisiin ja kustannustehokkuuteen. Lain tarkoituspykälässä  ensimmäisenä mainittua hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä, ylläpitoa ja ongelmien ennaltaehkäisyä ei sitten lain loppupykälissä juuri noteerata. Toki esitykseen on sisällytetty lähes nykyisen kaltainen vetämätön rutiinisäännös hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä kunnassa.

Olennaista on, että lain keskeisin perusta: ongelmien ehkäisy ja hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen ovat loppuraportissa olemattomalla huomiolla kuitattu ja tätä on syytä pysähtyä pohtimaan.

Loppuraportti, kuten julkinen keskustelukin on pyörinyt perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraatiossa ja niiden rajapintojen hälventämisessä. Sosiaalipalvelut ovat lipuneet mukaan sote-pakettiin automaattisesti, ehkä on totuttu puhumaan yhdyssanana sosiaali- ja terveyspalveluista, stm-ministeriöstä, jne.  Niin kauan kuin muistan, sosiaali- ja terveyspalveluita on toiminnallisesti ja hallinnollisesti yritetty integroida.  Onko siinä onnistuttu? Yritysten määrään ja kestoon nähden heikosti. Konkreettisena esimerkkinä voi miettiä vaikkapa monessako kunnassa sosiaali- ja terveyspalvelut saa samasta rakennuksesta? Eli monessako kunnassa työntekijät päivittäin luontevalla tavalla tapaavat ja kommunikoivat keskenään? Jokin yhteistyössä tökkii, vaikka palveluiden käyttäjät ovat yhteiset, etenkin kun puhutaan julkisesta terveydenhuollosta. Sosiaalipalveluthan ovat ainakin toistaiseksi enimmäkseen julkisia.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden vähäiselle integraatiolle on monia syitä, mutta nostan tässä esiin keskeisimmän: erilaiset tietoperustat ja niistä seuraavat toimintakulttuurit. Terveydenhuolto, jossa lääketiede on edelleen vahvassa auktoriteettiasemassa, perustuu luonnontieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen. Sosiaalipalveluiden tietoperusta on yhteiskunnallisissa ja humanistisissa tieteissä, ihmistieteissä. Luonnontieteisiin perustuvassa terveydenhuollossa ihminen voidaan käsitellä ruumiinosa ja oire kerrallaan, tutkia, diagnostisoida ja määritellä hoitotoimet. Sosiaalipalveluissa kohdataan ihminen, hänen läheis-, työ- ja yhteisösuhteensa ja elämänhistoriansa ongelmakimppuina, joiden selvittämiseen ei ole käypä –hoito-suosituksia, tilanteiden ratkomisessa on paljon ainutkertaisuutta. Terveyspalveluissa voidaan useimmiten arvioida, puriko hoito vai eikö purrut, paraniko potilas siitä taudista, jota hoidettiin. Sosiaalipalveluissa  on vaikea sanoa, johtuiko tapahtunut muutos siitä mitä tehtiin, vai siitä että jokin – sosiaalipalveluissa asiakkaan -  toimintaympäristössä muuttui. Terveydenhuollossa lääkäri päättää, määrää ja lähettää, mutta sosiaalipalveluissa keskustellaan ja osallistetaan. Palkkausrakenteella lääkäreitä kannustetaan tekemään toimenpiteitä, sosiaalipalveluissa palkkaus taas kohenee pyrkimällä hallinto-  ja johtamistehtäviin. -Edellä sanomassani on tietysti todellisuuden pelkistämistä, mutta yritin siis sanoa, että ajattelutavat, toimintakulttuurit ja hierarkkiset rakenteet sosiaali- ja terveyspalveluissa ovat erilaisia koska niiden toiminta perustuu erilaiseen ymmärrykseen maailmasta ja ihmisistä. Molempia tarvitaan.

Seuraavaksi onkin syytä siirtyä pohtimaan rajoja ja miettiä niitä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Pelkistäen voi todeta, että paikallis- ja aluetasolla terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja kaikenlaisten ongelmien ennaltaehkäisy tehdään tässä järjestyksessä: I. Ihmiset itse, II. Kaavoitus ja yhdyskuntasuunnittelu, III. Päivähoito- ja koulutuspalvelut, IV. Liikunta-, nuoriso- ja kulttuuripalvelut, V. Sosiaalipalvelut, VI. Perusterveydenhuolto, VII. Erikoissairaanhoito. Sote-uudistuksen idea on siis irroittaa V-VI niiden nykyisestä II-VI:n kokonaisuudesta ja muodostaa niistä oma iso kokonaisuus VII:n kanssa. I:n näkökulmasta päätösvalta ja olosuhdetuntemus menevät jonnekin. Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen ja ongelmien ehkäisyn näkökulmasta pointsina on, että ne tapahtuvat aivan muualla kuin terveydenhuollossa, vähiten niitä löytyy erikoissairaanhoidosta.

Rajat tulevat aina jonnekin. Sote-työryhmän raportissa raja rakennetaan sosiaalin ja muiden kuntapalveluiden väliin erottamalla sosiaali- ja terveyspalvelut peruskunnan kokonaisuudesta. Onko esitetty rajan paikka hyvä? Harvardin yliopiston etiikan ja kansanterveystieteen professori Norman Daniels puhuu reilusta terveydestä.  Danielsin painotukset ovat globaalissa terveydessä, mutta hänen oppinsa ovat päteviä myös kansallisella tasolla, etenkin Suomessa, jossa terveyserot ovat sosiaalisia eroja.  Daniels kirjoittaa, että terveyttä parantavat sellaiset asiat kuten puhdas ympäristö, koulutus, elämisen edellytykset ja työ. Terveys kytkeytyy sosiaalisiin oikeuksiin ja mahdollisuuksien tasa-arvoon ja on siten laajempi aihe kuin vain kysymys terveyspalveluiden järjestämisestä. Danielsin mukaan olennaista ovat väestön terveyteen vaikuttavat perimmäiset tekijät, jotka ovat sosiaalisia ja yhteiskunnallisia. Ylipäätään Norman Daniels sanoo paljon viisaita asioita. (Norman Daniels:Just Health -Meeting Health Needs Fairly; www.filosofia.fi; Lääkärilehti 50-52/2013, Norman Danielsin haastattelu niin&näin –lehdessä 4/2013). 

Esitetyssä sote-mallissa raja on syntymässä sosiaalipalveluiden ja muiden hyvinvointipalveluiden, kuten liikunnan, kulttuurin, opetuksen, päivähoidon ja nuorisopalveluiden väliin irrottamalla sosiaalinen peruskunnasta perusterveydenhuollon vanavedessä. Raja jakaa terveyttä ja hyvinvointia edistävät ja ongelmia ehkäisevät rakenteet kahtia ja heikentää molemmin puolin rajaa jäävien edellytyksiä toteuttaa tätä tehtävää.Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisellä ja ennaltaehkäisyllä ei ole sijaa loppuraportissa eikä loppuraportin mukaisessa sote-rakenteessa. 

Missä rajan pitäsi olla? Sosiaalin ja terveyden vai sosiaalin ja muiden hyvinvointipalveluiden välissä? Suomen sote-uudistusta on perusteltu sillä, että muissakin Pohjoimaissa terveydenhuollosta vastaavat suuret yksiköt. Aivan. Näin on. Mutta samalla vertailussa on unohdettu, että sosiaalipalvelut on muissa Pohjoismaissa pidetty paikallistasolla kunnallisina, niitä ei ole vedetty terveydenhuollon mukana suuriin organisaatioihin (ks. loppuraportti, s. 49).

Vähintäänkin nyt on korkea aika nostaa agendalle, missä sosiaalipalveluiden paikka oikeasti on, ja mihin paikka perustuu. Eikö sosiaali- ja terveysministeriössä ole töissä ketään sosiaalipalveluista kiinnostunutta? Ovatko yliopistojen ja korkeakoulujen yhteiskunta- ja sosiaalitieteelliset tiedekunnat kaikki lakkautettuja kun mistään ei kuulu mitään?  Vai onko yhteiskunta lakkautettu? Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon hallinnolliselle integraatiolle on löydettävissä järkeviä perusteluja ja niitä loppuraportissakin on painotettu. Sosiaalipalveluiden osata pohdintaa ei ole vielä aloitettu.

Pelastetaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä ja ongelmien ehkäisystä edes osa.  Sosiaalipalvelujen ydinalueet: lapsuus, vanhuus, vammaisuus, huono-osaisuus, sosiaaliset oikeudet ja mahdollisuudet eivät ole sairauksia. Danielsiin, muihin Pohjoismaihin ja järkeen viitaten, terveys- ja hyvinvointierojen taustalla olevat yhteiskunnalliset kysymykset eivät ratkea millään määrää terveydenhuollon toimenpiteitä ja terveysteknologiaa. En kykene näkemään ideaa siinä, että perusterveydenhuollon lisäksi myös sosiaalipalvelut upotetaan erikoissairaanhoidon logiikkaan; erikoistuneeseen ja toimenpidekeskeiseen terveysteknologialla höystettyyn luonnontiedeperusteiseen ajatteluun, jonka sisään on rakennettu yhä enemmästä erikoistumisesta ja toimenpidekeskeisyydestä palkitsevan toiminnan logiikka. Ja että tämä sosiaalipalveluiden upotus tehdään ilman että siitä edes keskustellaan.

Yhteistyötä ja vuoropuhelua sosiaali- ja terveyspalveluiden välille tarvitaan nykyistä enemmän. Toimivan yhteistyön edellytyksenä on, että ymmärretään ja hyväksytään ajattelu- ja toimintatapojen perustojen erilaisuus. Sosiaali- ja terveyspalveluilla on yhteisiä tehtäviä, joita ne lähestyvät omasta tietoperustastaan käsin. Terveyttä ja hyvinvointia edistävien rakenteiden näkökulmasta sosiaalipalveluiden paikka on siellä, missä terveyden ja hyvinvoinnin perusta tehdään, eli yhteiskunnallisessa toiminnassa, peruskunnassa, yhteistyössä kansalaisjärjestöjen ja sosiaalisten verkostojen kanssa.