Työpaikan pikkujoulu oli onnistuneesti rakennettu hupaisalle
yhdessäololle ja Siltsun konsertille. Tai siis Siltsu suunnilleen puolitoista tuntia lauloi ja hurmasi yleisöään. Ihana, ammattimainen, sopivasti itseironinen
ollakseen ärsyttämättä. Yleisö pakkaantui tiiviiseen sillipurkkiin tanssilattialle
tapailemaan kropallaan musiikin kulkua ja tuijottamaan esiintyjää. Tunnelma oli
hyväntuulinen ja hilpeä, yleisö oli kaikenikäisiä, ehkä voittopuolisesti meitä keski-ikäisiä naisia, jotka olimme
liikkeellä kavereiden ja työporukoiden kanssa. Pariisin terrori-iskusta oli
muutama päivä ja luulen etten ollut ainoa, jonka mielessä muutaman
punaviinilasinkin jälkeen kävi, että jotenkin tällaista oli ravintolassa, jonne
terroristin iskivät tappamaan ihmisiä. Se
mitä oli sekunti sitten muuttui ihan muuksi, eikä se sekunti siellä olleille
ihmisille sellaisena koskaan palannut.
Minulla menevät päässä sekaisin Lähi-idän maat ja vallankumoukset
mutta muistan katsoneeni jotakin ajankohtaisohjelmaa, jossa kadulla heilui
joukko nuoria miehiä, luultavasti Afganistanissa, jonkin kumouksen jälkeisessä
iloisessa humussa. Freedom, liberté! Toimittajan kysymykseen, mikä vapaudessa on
tärkeintä, he vastasivat loistaen, että nyt he pääsevät katsomaan amerikkalaisia
elokuvia. Ja minä kun olin odottanut yleviä lauseita, joissa suosikkisanat, kuten yhdenvertaisuus, sananvapaus, moniarvoisuus, on kumouksellisessa
prosessissa jalostettu toimivaksi yhteiskunnaksi. Mutta että elokuviin! Katsomaan
amerikkalaisia toimintaleffoja!
-Tämä leffajuttu oli vuosia sitten. Nyt riehuvat
isiksen ja sen liittolaisjoukkojen vihan kohteena on länsimainen,
amerikkalainen ja eurooppalainen elämäntapa. Yhtenä nippuna me olemme heille ”niitä”,
joilla ei ole ihmisarvoa tai elämisen oikeutta koska olemme vääriä ja
virheellisiä. Samalla tavalla me niputamme ne, jotka pakenevat terroria ja
väkivaltaa Eurooppaan ja alamme suojautua ”niitä” vastaan. Koko ajan syntyy
uusia ”niitä”, ”meitä” on yhä vähemmän.
Siltsua kuunnellessani mietin vapauttani. Mitä jos joku nyt
tulee kysymään minulta, mikä vapaudessa on minulle tärkeintä, vastaanko että
huojuminen Siltsun konsertissa? No en tietenkään, sekunnin mietinnällä
länsimainen nainen alkaa puhua koulutuksesta, työssäkäynnistä, vapaudesta
päättää itse ihmissuhteistaan, seksistään, rahoistaan ja muusta sellaisesta.
Kahden sekunnin mietinnällä avaamme keskustelun siitä miten vaikeasti
määritettävä käsite vapaus on ja miten sitä on tarkasteltava monesta
näkökulmasta ja lopultakin kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.
Kolmen sekunnin mietinnällä menee hiljaiseksi.
Intellektuaalisesti kiehtova pohdinta vapauden subjektiivisesta
kokemuksellisuudesta on rienaavaa ja julmaa kun edessä on raakaa psyykkistä,
fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa ja terroria. Omaa elämäntapaa on yhtä
vaikea ymmärtää kuin muidenkaan. Ei oikeus mennä Siltsun konserttiin ole
olennainen asia elämässä mutta siitä tulisi sellainen, jos joku yrittäisi estää
tai kieltää menemästä. Sellainen voisi olla jonkin paljon pahemman alkua.