lauantai 28. marraskuuta 2015

Jari Sillanpää ja vapaus


Työpaikan pikkujoulu oli onnistuneesti rakennettu hupaisalle yhdessäololle ja Siltsun konsertille. Tai siis Siltsu suunnilleen puolitoista tuntia lauloi ja hurmasi yleisöään. Ihana, ammattimainen, sopivasti itseironinen ollakseen ärsyttämättä. Yleisö pakkaantui tiiviiseen sillipurkkiin tanssilattialle tapailemaan kropallaan musiikin kulkua  ja tuijottamaan esiintyjää. Tunnelma oli hyväntuulinen ja hilpeä, yleisö oli kaikenikäisiä, ehkä voittopuolisesti  meitä keski-ikäisiä naisia, jotka olimme liikkeellä kavereiden ja työporukoiden kanssa. Pariisin terrori-iskusta oli muutama päivä ja luulen etten ollut ainoa, jonka mielessä muutaman punaviinilasinkin jälkeen kävi, että jotenkin tällaista oli ravintolassa, jonne terroristin iskivät  tappamaan ihmisiä. Se mitä oli sekunti sitten muuttui ihan muuksi, eikä se sekunti siellä olleille ihmisille sellaisena koskaan palannut.

Minulla menevät päässä sekaisin Lähi-idän maat ja vallankumoukset mutta muistan katsoneeni jotakin ajankohtaisohjelmaa, jossa kadulla heilui joukko nuoria miehiä, luultavasti Afganistanissa, jonkin kumouksen jälkeisessä iloisessa humussa. Freedom, liberté! Toimittajan kysymykseen, mikä vapaudessa on tärkeintä, he vastasivat loistaen, että nyt he pääsevät katsomaan amerikkalaisia elokuvia. Ja minä kun olin odottanut yleviä lauseita, joissa suosikkisanat, kuten yhdenvertaisuus, sananvapaus, moniarvoisuus, on kumouksellisessa prosessissa jalostettu toimivaksi yhteiskunnaksi. Mutta että elokuviin! Katsomaan amerikkalaisia toimintaleffoja!

-Tämä leffajuttu oli vuosia sitten. Nyt riehuvat isiksen ja sen liittolaisjoukkojen vihan kohteena on länsimainen, amerikkalainen ja eurooppalainen elämäntapa. Yhtenä nippuna me olemme heille ”niitä”, joilla ei ole ihmisarvoa tai elämisen oikeutta koska olemme vääriä ja virheellisiä. Samalla tavalla me niputamme ne, jotka pakenevat terroria ja väkivaltaa Eurooppaan ja alamme suojautua ”niitä” vastaan. Koko ajan syntyy uusia ”niitä”,  ”meitä” on yhä vähemmän.

Siltsua kuunnellessani mietin vapauttani. Mitä jos joku nyt tulee kysymään minulta, mikä vapaudessa on minulle tärkeintä, vastaanko että huojuminen Siltsun konsertissa? No en tietenkään, sekunnin mietinnällä länsimainen nainen alkaa puhua koulutuksesta, työssäkäynnistä, vapaudesta päättää itse ihmissuhteistaan, seksistään, rahoistaan ja muusta sellaisesta. Kahden sekunnin mietinnällä avaamme keskustelun siitä miten vaikeasti määritettävä käsite vapaus on ja miten sitä on tarkasteltava monesta näkökulmasta ja lopultakin kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.

Kolmen sekunnin mietinnällä menee hiljaiseksi. Intellektuaalisesti kiehtova pohdinta vapauden subjektiivisesta kokemuksellisuudesta on rienaavaa ja julmaa kun edessä on raakaa psyykkistä, fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa ja terroria. Omaa elämäntapaa on yhtä vaikea ymmärtää kuin muidenkaan. Ei oikeus mennä Siltsun konserttiin ole olennainen asia elämässä mutta siitä tulisi sellainen, jos joku yrittäisi estää tai kieltää menemästä. Sellainen voisi olla jonkin paljon pahemman alkua.