Mikkko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta on jäänyt
minulla lukematta, joitakin pätkiä siitä kuulin radiosta. Kutturaa lukuun
ottamatta olen onnistunut asumaan
Heikkisen kirjojen tapahtumapaikalla niiden ilmestyessä. Nuorgamin alkon tuho
koostui tarinoista, joista yksi kertoi utsjokisesta paikalliskonfliktista.
Heikkisen uusimmassa, Jääräpäässä, Muonion ja Enontekiön rajalla sijaitsee Jääräpään
tunturi, jonne Muonio on rakennuttamassa maailman pisintä long hill ski
–mäkeä. Pahaksi onneksi alamäki päätyy Enontekiön puolelle. Muonioon
Helsingistä muuttanut vihreä feministi kunnanjohtaja saa vääntää sekä oman että
naapurikunnan poliitikkojen kanssa. Kirjallisten lahjojen ohella Heikkisellä on
shamaanin kykyjä. Jääräpäässä kuvattu kunnanjohtaja muistuttaa taustaltaan naapurikunnan
Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelää, jota Heikkinen haastatteli Hesariin jokunen vuosi sitten
kun Kittilässä ei vielä kasattu arsenaalia hänen erottamisekseen.
Heikkisen kaikissa kirjoissa toistuu taistelun teema.
Utsjoella taistelua käytiin omien porukoiden kesken, länsirajalla ottelevat kunnat ja Kuttura-kirjassa saamelaiset ja heidän kanssaan
liittoutuneet lantalaiset lähtevät valtaamaan Etelä-Suomea. Heikkinen sotkee
kirjoihinsa iloisesti faktaa ja fiktiota, hän tuntee kohteensa ja kirjoissa on paikoin vahva toden tuntu, kuten kvalitatiivisessa
tutkimuksessa on tapana sanoa. Selvyyden
vuoksi on sanottava että long hill ski
-mäestä Muonio ja Enontekiö eivät ole riidelleet.
Parhaimmillaan Heikkinen on lyhyiden nasakoiden
ja hoksaavien tarinoiden kertojana. Kun hän kuljettaa kirjaan useampia teemoja,
tarinat tuppaavat puuroutumaan ja sinänsä mainiot juonen kulussa rakennetut
ongelmat pakkoratkaistaan sovinnaisilla tavoilla. Paikoin teksti on herkullista satiiria pittoreskeista
tilanteista ja pohjoisten kylien ihmissuhteiden juonikkuudesta. Vai
kirjoittaako Heikkinen sittenkään satiiria? Näkisittepä päiväkirjani.
Kirjallisuuden Nobel- palkinnon sai ranskalainen
Patrick Modiano. Luulenpa monen muunkin huokaisseen että taas meni Nobel kirjailijalle,
josta en ole kuullut mitään. Tällä kertaa mukana oli tuuria, Modianolta on
suomeksi käännetty viisi kirjaa. Hämärien
puotien kujan onnistuin saamaan kirjastosta. Kirja kertoo Cuysta, joka toisen
maailmansodan aikana pakomatkalla Ranskasta Sveitsiin on kadottanut muistinsa
ja oman historiansa. Hän etsii Pariisissa identiteettiään kulkemalla
keskustelemassa hänet ehkä tunteneiden ihmisten kanssa. Cuy tarttuu välillä virheellisiin
polkuihin ja palaa taas uuden kertojan luokse etsimään uusia johtolankoja mitä
hänen elämässään on tapahtunut.
Yksinkertainen juoni on piinallisen jännittävä,
löytääkö Cuy muistojaan ja vastausta kysymykseensä kuka hän on. Modianon monitulkinnalliset lauseet pysäyttävät lukemisen vimmaa seuraamaan omia mielleyhtymiä. Kirjan aloitus on upea ”Minä
en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.
Odotin että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli
jättämässä minut”.
Identiteettien mahdollisuudet ovat rajattomat, ne ovat
liukuvia, muuttuvia ja tilannesidonnaisia. Cuyn epävarma identiteetti rakentuu
toisten ihmisten kertomuksissa ja muistoissa, heidän antamien valokuvien,
esineiden ja paikkamuistojen avulla. Identiteetit ovat jatkuvasti avoimia ja
niiden rakentamiseen tarvitaan ihmisten välistä yhteisymmärrystä.
”Muistatteko kun
ehdotitte että kirjoittaisitte minulle Dominikaanisen tasavallan passin …? Te
sanoitte että elämässä on oltava varuillaan ja että oli aina omistettava useita
passeja…”
Cuyn kohtaamat ihmiset ovat avuliaita ja hyviä ihmisiä,
jotka yrittävät auttaa häntä eteenpäin ja antavat hänelle kertomuksia ja omia
muistoesineitään. Entä jos he olisivat olleet ilkeitä ja pahansuopia, ihmisiä,
jotka olisivat halunneet johtaa häntä harhaan tai pilkanneet häntä? Petollisia ihmisiä kirjassa olivat olleet ihmiskauppiaat,
jotka jättivät Cuyn ja hänen rakastettunsa Alppien lumeen. Pahuuden
kohtaaminenko saa ihmisen hukkaamaan muistinsa ja identiteettinsä?
Cuyn maailmassa ihmisestä jää aina jälki.
"Minä uskon että
talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin
ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina
mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan
ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisiä,
joskus voimakkaampia ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja
tulivat minuksi”
Cuy käyttää tarmonsa ja voimansa löytääkseen vastauksen
kysymykseen kuka minä olen. Lukija seuraa hänen etsimistään myötähämmennystä potien. Epävarmuutta ei hälvennä kirjan loppuminen toteamukseen
miten nopeasti elämä haihtuu. Niinkö, elämän haihtuminenko on etsimisen päätepiste? Tämän Modiano kuvaa ilman hetkenkään kyynisyyttä
elämää tai etsimistä kohtaan.
Sohvalla odottaa Anna
Kortelaisen Kivipiirtäjä – Taiteilija Antti Niemisen elämä.