Monikulttuurisuustaidot äitiysneuvolaan

Etykistä –kuten monista muistakin asioista on jo neljäkymmentä vuotta.  Omat muistikuvani tästä merkittävästä kokouksesta ovat hävettävän huterot, vaikka olinkin ns. tiedostava lukiolainen. Itse kokouksen aikaan olimme sekalaisella nuorisoporukalla  Helsingin satamassa lähdössä ensin laivalla Puolan Gdanskiin ja sieltä Sopotin kautta Itä-Eurooppaa kiertämään.  Laiva muuten oli legendaarinen Gryf, jossa laivamiehet aamulla pesivät vesiletkulla kannen pätkääkään noteeraamatta siellä makuupusseissa nukkuvan länsinuorison kiljumisesta.

Gryfin lähtöä odotellessa lähdimme ystävättäreni kanssa kiertelemään sataman ympäristöön. Kiipesimme Kaivopuiston kallioilla ja ihailimme hienoja vanhoja rakennuksia. Pujahtelimme talojen pihoissa ja menimme kaikkialle, mikä vaikutti kiinnostavalta. Söpö univormupukuinen nuorimies tuli sanomaan että olemme luvattomalla alueella. Miten niin, me vaan tultiin katsomaan kun on niin kaunis talo ja puutarha, mikä talo tää sit nyt on? Nuorimies selvensi että tämä on Neuvostoliiton suurlähetystön aluetta. Ai, eiks täällä voi olla? Mihin nuorimies: tämä on kiellettyä aluetta, mutta kyllä tytöt saa täällä olla.  

Lörpöttelimme hetken kaikkea mukavaa, univormupoika olisi mielellään jatkanut rupattelua kanssamme mutta Gryf oli lähdössä. Sisällä suurlähetystössä Brezsnev, Gromyko ja heidän kaverinsa hioivat kokousstrategioita mutta meitä kiinnostivat aivan muut asiat ja univormupoikakin olisi mieluummin lähtenyt kanssamme kuin jäänyt vahtimaan autiota puistoa.  

Valtioiden väliset suhteet olivat 70-luvun puolivälissä jännitteisiä, Eurooppa  ja Berliini olivat muurien jakamia mutta toisaalta paikalliset turvajärjestelyt olivat viattoman herttaisia. Ainakin siltä se näytti. Toisaalta samalla reissulla jurotimme Puolan ja Tsekkoslovakian välisessä tullissa kahdeksan tuntia odottamassa että tulliviranomaiset päättäisivät, mitä tietoja he meistä haluavat ja hyväksyykö jossain kaukana oleva päällikkö meidän käynnin yksitellen ja vartioituna vessassa.

Budapestissa keski-ikäinen mies sai bussissa yhtäkkiä hirveän pauhu- ja emotiokohtauksen  kuultuaan että olemme Suomesta. Hän huusi että haluaa pois Unkarista, kaikki haluavat pois, he pelkäävät, eikä heillä ei ole vapautta. Tilanne oli kamala, emme osanneet sanoa mitään, emme ymmärtäneet mitään, kenenkään bussissa istujan ilme ei värähtänytkään, mies jäi sanojaan toistellen pois bussista, me jatkoimme hämmentyneinä matkaa. Mies puhui koulutetun ihmisen englantia ja oli kaikin tavoin olemukseltaan toisinajattelija. Paitsi että sellaista sanaa kuin toisinajattelija ei tainnut silloin olla sanastossamme.

Monet asiat ovat muuttuneet mutta jokin on pysynyt samana. Neljäkymmentä vuotta sitten Suomessa lähes jokaista henkäystä arvioitiin siitä näkökulmasta, hyväksyttiinkö henkäys Neuvostoliitossa. Nyt tekemisemme käytetään Euroopan Union kontrollissa mutta samalla pälyillään Venäjälle, ei kai ne vain loukkaannu että me mallioppilaana peesataan unionin sanktiofraktiota. Kummassakin suunnassa suhtaudutaan sekä ärtyneesti että pilkallisesti sätkyttelyymme. On se ihan oikeesti himskatin  kinkkistä olla tyylikäs, ryhdikäs ja suoraselkäinen tällä geopoliittisella stagella. Ja sitten tulee joku kansanedustaja Immonen  ja kertoo unelmastaan että joskus olisimme valtio vailla monikulttuurisuutta. Siis mitä? Kun juuri tässä kaiken mahdollisen välimaassa monikulttuurisuustaitoja pitäisi opettaa jo äitiysneuvolassa.

Tarjoutuisinko ratkomaan Kreikan ja Eu:n kriisiä?

Edellisen kerran rahataloudesta häipymistä pohdittiin tuttavapiirissäni 90-luvun laman alkaessa. Ihan järkevät –ei siis viherpiperhörhöt – päätyivät silloin samaan mihin minä: tässä epävarmassa maailmassa on tosi paikan tullen viisainta omistaa jonkin verran maata, osata viljellä vihanneksia, pilkkoa puita ja kalastaa. Ne taidot on myös syytä opettaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen vaikka kuinka urbaania oltaisiin.

Samaa olen miettinyt taas Kreikan kriisiä seuratessa, ehkä 90-lukulaista itseäni huolestuneempana. Silloin vielä olin taipuvainen uskomaan että maailmassa hyvät demokraattiset käytännöt valikoivat ihmiskunnan johtoon kyvykkäimmät ja kaukokatseisimmat ihmiset. Nykyään olen yhä vakuuttuneempi että sattumalla ja tuurilla tässä seilataan mutta sattumaa ja tuuriakin voi yrittää jotenkin ohjailla, jos ei muuten niin omassa elämässään.

Tänään Kreikassa hallitus tai osa hallituksesta yrittää saada hallituksen ja parlamentin hyväksymään Tsiprasin  ja Eu:n  muiden jäsenmaiden neuvottelemat lainaehdot. Näyttää siltä että oppositio tukee Tsiprasia, mutta riittääkö se, se tiedetään huomenna. Huomenna ei tiedetä, mitä siitä seuraa jos Kreikka hyväksyy Eu-maiden asettamat lainaehdot tai jättää ne hyväksymättä. Todennäköistä on että molemmissa tapauksissa Kreikassa syntyy levottomuuksia ja paljon humanitääristä hätää, joka luo pohjaa erilaisille levottomuuksille Euroopan ennestään levottomassa kolkassa. Venäjä tuskin pahoilla mielin katselee Eu:n rimpuilua sisäisten rakenteidensa kanssa ja Putin ihan mielellään laittaa pökköä pesään.

Mihin tässä sopassa pitäisi uskoa? Totta kai kreikkalaiset ovat ottaneet iloisesti halpakorkoista velkaa, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Euroopan, erityisesti Saksan ja Ranskan pankit ovat sitä syytäneet koska ne ovat voineet luottaa Euroopan vakautusmekanismiin: pankkeja rahoittavat sijoittajat keräävät voitot, kansalaiset takaavat verovaroillaan tappiot. Missä vaiheessa markkinataloudesta ja sosialismista syntyi tämmöinen kummallinen coctail?  Suunnilleen kaksi kolmasosaa Kreikalle tähän asti maksetusta lainasta on palautunut velkojen maksuna takaisin Ranskan ja Saksan pankeille. Eli käytännössä olemme tukeneet isojen Eu-maiden pankkeja, tosin kierrättäneet rahan Kreikan kautta. 

Hetken aikaa voi raivota pankkien takana oleville kapitalistipossuille kunnes alkaa miettiä, mitä sieltä löytyy. Suurimpia sijoittajia ovat vakuutuslaitokset, erityisesti eläkelaitokset. Onko minun eläkettäni kartuttavalla Kevalla sijoituksensa tässä pelissä, vähintäänkin prosessin jonkun ketjun osasena, joka laukeaa jos pankkijärjestelmää ei tueta? Onpas tietenkin. Globaali talous on niin ketjuttunut keskinäisiin riippuvuuksiin että vaikka kuinka yrittäisi strukturoida omaa elämäänsä musta-valkoisella maailmankuvalla, jostain se aina murenee. Itse asiassa: tämähän se oli Eu:n alkuperäinen ydinidea, sitoa valtioiden taloudet niin yhteen että sotiminen tulee taloudellisesti kannattamattomaksi. Ok, tällä mennään, minähän kuitenkin pidän Eu:ta ihan mainiona kunhan valuviat korjataan. Mutta silti, miten tämä Eu on näin sössitty?

Kreikalle asetettujen ehtojen osalta olen kahdesta kohdasta jyrkästi eri mieltä kuin Eu:n johtajat. Moka yksi: Kreikan pakottaminen yksityistämään valtion omaisuutta 50 miljardin edestä on häikäilemätöntä korruptoitunutta laskelmointia.  On päivän selvää että pakkomyynti –tilanteessa Kreikka joutuu myymään omaisuuttaan polkuhinnalla. Jos olisin kapitalistipossu, hioisin jo sorkkiani, mitä kaikkia kivoja kiinteistöjä, satamia, laivayhtiöitä ja saaria ostaisin Kreikasta pilkkahinnalla. Moka kaksi: arvonlisäveron nostaminen maassa, jossa turismi on tällä hetkellä toimivin ja vakain elinkeino on suora sabotaasi työllisyyttä turvaavalle palveluelinkeinolle. 

Eivät lainaehdot sattumia ole.  Kuka nämä Kreikan kannalta tuhoisat ehdot on Eu-johtajille lobannut ja miksi? Kaikki jotka ovat pelanneet Monopolia, tietävät että yleensä samat tyypit voittavat, harvakseltaan tumpelolla voi olla tuuria.