Kaiken sote-työryhmä

Perustin oman sote-työryhmän. Niitähän pongahtelee esiin kuin korvasieniä kesäkuun alkupäivinä. Perustamassani  sote-ryhmässä ei tarvitse odottaa puheenvuoroa eikä tyytyä kehnoihin kompromisseihin koska olen ryhmän ainoa jäsen.

Siis mistäs sote-uudistuksessa olikaan alunperin kysymys? Vaikea muistaa, koska nyt enimmäkseen puhutaan kuntaliitoksista ja väestömääristä. Sote-jutun lähtöruudussa puhuttiin asiakaslähtöisyydestä, ennaltaehkäisystä, terveyden edistämisestä, peruspalveluiden vahvistamisesta, terveyserojen kaventamisesta, kansalaisten yhdenvertaisesta palveluiden saannista, toimivista palveluketjuista ja epäilemättä kaikesta, mille ei voi kuin nyökytellä.  Mutta miksi kaikki puhe pyörii maantieteen ja alueiden ympärillä?  Mikä on se looginen päättelyketju, jolla sote -uudistuksen lähtökohdat ovat muuttuneet kiistoiksi eri organisaatioiden koosta ja väestöpohjasta?

Mistä suunnasta tähän soppaan pitäisi etsiä ratkaisua? Kysymykseen on tunnettu vastaus: ratkaisu on siellä missä puhutaan sekavasti ja asian ydin on siinä mistä ei puhuta ollenkaan.

Yhden naisen sote-työryhmäni siis paneutuu käsittelemään sekavaa puhetta ja työntää nenänsä siihen mistä ei puhuta.

Puhutaan ensiksi sekavasta puheesta. Useimpien puheessa ovat ihan sekaisin palveluiden järjestäminen ja tuottaminen. Lisäsoppa syntyy, kun rahoituksesta puhutaan erillään palveluiden järjestämisestä.  Jokainen tolkuissaan oleva ymmärtää, että palveluiden järjestämistä ja rahoittamista ei suden surminkaan pidä erottaa toisistaan. Tämän vuoksi sote-pakettiin aina välillä yritetään koplata kuntauudistus ja saada aikaan isoja kuntia, jotka olisivat riittävän suuria järjestämään edes perustason sote-palvelut. Riittävän isojen kuntien aikaansaaminen edellyttäisi pakkoliitoksia, mutta koska pakko -sanasta tulee paha mieli, sama lopputulos yritetään saada aikaan hivuttamalla, esim. nyysitään valtionosuuksia yms. Tästä taas seuraa että sekavaa ruljanssia pidetään vireessä määräämätön aika, istutaan kokouksia, uusia työryhmiä perustellaan ja pullaa kuluu.

Toiseksi puhumme siitä mistä ei puhuta. Sote-uudistuksessa palvelujärjestelmän kokonaisuuden rahoitus on rajattu työskentelyn ulkopuolelle. Asian ydin, eli rahavirtojen kulkeminen (lue politiikka) on suljettu politiikan ulkopuolelle. Rahasta kun ruvettaisiin puhumaan, olisi puhuttava siitä, kuka saa hoitoa ajallaan ja riittävästi, kenen ei tarvitse jonottaa leikkausjonoissa ja kuka elää pidemmän ja hauskemman elämän. Suomalaisen järjestelmän erikoisuus on, että meillä on verorahoilla rakennettu monikanavainen rahoitusjärjestelmä siten, että keskiluokka saa palvelut Kelan ja työnantajan sponsoroimana ja köyhät kuuluvat kunnallisten palveluiden piiriin. Yksityisiä terveydenhuollon palveluita Suomessa ei tosiasiallisesti ole, vaikka sellaisiksi kutsutaan veroparatiiseissa päämajaansa pitäviä hervotonta tulosta tahkoavia terveydenhuoltoalan firmoja. Niiden rahat tulevat isosti Kelata ja paljolti kunnilta, jotka ostavat niiltä palveluita. Kun poliitikot eivät saa puhua politiikasta eli rahasta, he ovat alkaneet kilpailla asiantuntijoiden kanssa ja kaikkien roolit ovat ihan sekaisin. (Kuka muuten päätti, että rahoituksesta ei puhuta ja kuka tästä päätöksestä hyötyy?)

Yksi kiusallinen kysymys jätetään aina käsittelemättä. Maassa, jossa epätasa-arvo on luonnonvalinnan kaltainen tila ja järjestelmän rakenteeseen naulattu, on syytä olla tarkkaavaisena: saavatko ihmiset samanlaisen kohtelun julkisessa palvelujärjestelmässä? En nyt tarkoita vain terveyspalveluita vaan julkisia palveluita ylipäätään. Monet kerrat olen nähnyt miten pienillä, automaattisilla, näkymättömillä, tiedostamattomilla tavoilla ja kyseenalaistamatta ihmiset saavat asemansa, eivät tarpeensa mukaisen kohtelun. Useimmiten en sitä tietenkään edes havaitse, koska olen lähisokea, olenhan tässä järjestelmässä töissä. 

Mitä sitten tämä sote-työryhmä  ehdottaa ratkaisuksi?

Ihan alkajaisiksi voisi tehdä muutamia kuntien pakkoliitoksia. Helsinki, Vantaa, Espoo ja Kauniainen sekä muutama pienempi kaupunki, joiden nimiä en muista, muodostavat alueellisen kokonaisuuden, joka on syytä liittää kokonaisuudeksi heti. Saman tempun voi tehdä muutamille muillekin keskuskaupunki –satelliittikaupunki –alueille. Landella erikoissairaanhoitopiirejä pitää pakkoliittää koska sitä ei omin toimin saada aikaan. Terveys- ja hyvinvointipiirit hoitakoot vaativammat jutut, kuntien perustasolla me kyllä pyöritämme nämä tavalliset taudit ja ihmiselon pulmat. Mutta pliis, ei irroteta sote-palveluita kuntien muista palveluista, siitä ei hyvä seuraa. Ennemmin sitten ne pakkoliitokset, tänks.

Toisekseen: perustetaan yksityiset terveyspalvelut. Tarkoitan ihan oikeasti yksityiset terveyspalvelut, joiden käytön ihmiset itse maksavat jos kerran haluavat niitä käyttää. Julkiset rahat käytettäkööt julkisiin palveluihin. Lopetetaan tämä sumutusjärjestelmä, jossa leikisti yksityisiin palveluihin ohjataan tolkuttomasti verovaroja.

Kolmanneksi: ilman mahtipontisia eettisyysjulistuksia ruvetaan ihan vain huviksemme katsomaan miten kohtelemme ihmisiä ja mikä vaikutus tittelillä, tunnettuudella, kamppeilla, kaveruudella, sukulaisuudella, habituksella ja sen sellaisella on palveluiden saantiin ja laatuun.

Ja jos kelit sallii, tehdään vappuna vallankumous.

Muutoksia ja rutiineja

Joo, muutin siis Muonioon. Joku aika taaksepäin blogissani muistelin miten 29 vuotta sitten pörhelsin etelästä Lappiin, Muonioon. Totta, olihan tämä uusi tuleminen sitä kirjoittaessani jo työn alla. Kertaus on opintojen äiti. Utsjoellakin läksiäisiäni vietettiin kolme kertaa ja joka kerta oli mukana iloista optimismia.

Muuttaminen on aina oma ruljanssinsa vaikka siihen olisi kehittänyt rutiineja ja ns. hyviä käytäntöjä, joita nykyisin on tapana työstää ihan isommalla porukalla. Käytännössä jaoin huushollini kahtia, eli jätin Rovaniemelle suurimman osan tavaramäärästä, jota ei koskaan pitänyt kertyä, ja otin mukaani vain välttämättömimmän, mitä sitäkin on liikaa. On se muuten ihan uskomatonta, miten valtavan määrän esineitä tarvitsee ihminen, joka on koko ikänsä hurskastellut panostavansa yksinkertaiseen elämään.

Muonioon on ollut helppo tulla. Asiat hoituvat, ihmiset ovat käsittämättömän avuliaita ja pulmiin etsitään ratkaisuja. Kun ensimmäisenä iltanani raahasin kaupasta ostoksiani muutaman sata metriä kohti uutta kotiani, pysähtyi auto ja reipas naisihminen kysyi, tarvitsenko kyytiä. No, kieltämättä tuli tarpeeseen. Lyhyellä matkalla pelastajani kertoi olevansa Elina, joka pitää Oloksella ravintolaa, josta saa hyvää ruokaa. Arvatkaa, olenko neuvonut kaikki Elinan Kammarille syömään. Jos luksus pitäisi määritellä, se voisi olla maailma, jossa umpiouto poimitaan kyytiin kun sillä näyttää olevan niin 

painavat kassit.  

Kunnan kiltit talonmiehet ovat keränneet käytöstä poistettuja huonekaluja huusholliini ja mikä parasta, kantoivat sisään kolhiintuneen oven poistettuaan siitä ensin kahvan ja saranat. Rovaniemeltä toin neljä jalkaa. Tasoa, joka on pystyssä ja seinässä kiinni kahdella saranalla, kutsutaan oveksi. Kun samaan tasoon kiinnitetään neljä jalkaa ja se laitetaan horisontaaliseen suhteeseen maapallon kanssa, se on pöytä. Kahva on hyvä ottaa pois ennen muodonmuutosta. Ajatelkaa mikä määrä varastoissa, autotalleissa ja komeroissa on niihin kannettuja ovia ja ihmiset valittavat, ettei voi kutsua kavereita syömään kun ei ole isoa pöytää.  Kun vieraat ovat jo melkein ovella, reippaalla otteella ovi vaikka saranoilta ja jalat alle, liina pöytään ja se on siinä. Muutamalla toistolla pöydän kasaukseen kehittyy rutiini ja siitä tulee hyvä käytäntö.

Jokin diagnoosi varmaankin on ihmisille, joiden pitää jatkuvasti pyrkiä elämään jotenkin liikkuvassa tai ajelehtivassa elämäntilanteessa. Nuorempana ajattelin että samanaikaisesti vakituiset työ, asunto ja mies ovat elämän loppu, sitten se on katsottu, se elämä. Vanhemmiten olen ajatuksissani tullut joustavammaksi, mutta jotain on jäljellä. Jokin nurkka elämässä pitää olla ainakin vähän ilmassa jotta voi tuntea olonsa vapaaksi ja turvalliseksi.