Pohjoisessa asuen kesiin latautuu odotus lumesta vapaasta kävelemisestä. Vapaasti
käveleminen on luultavasti yksi ihmisen atavistisimmista kokemuksista. Useimmat kävelemisestä kirjoitetut kirjat
ovat puisevan tylsiä, miten ne muuta voisivat ollakaan koska kävelemisestä
kirjoittamisessa on oikeastaan vain kolme vaihtoehtoa: kuvata kropan
tuntemuksia, luontoympäristöä tai omassa
päässä liikkuvia ajatuksia. Ympäristön kuvaamiseen kamera on useimpien sanojien sanoja parempi, kroppaan ja pääkopan
sisältöihin suuntautuvissa kävelykirjoissa kerrotaan enimmäkseen ihmisyhteisöjen
maailmasta ja kävely on sivujuonteena, johon palataan yöpymisen tai
vaivojen ja säiden vaihteluiden
yhteydessä. Thoreaun kulttikirjaa Kävelemisen taidosta luin vain kolmekymmentä sivua kunnes olin täynnä ukon ylimielistä asennetta laaksossa puurtavia
maanviljelijöitä kohtaan. Joka tapauksessa jos kävelemisen sijaan haluaa lukea
kävelemisestä, aiheesta löytyy suunnaton määrä omakohtaisia kertomuksia,
luonto- ja elämäfilosofiaa, puhumattakaan pilgrim-kirjallisuudesta.
Perusjuttuhan on että ihmisen kuuluu siirtyä paikasta toiseen kävelemällä.
Kaikki muut siirtymisen tavat ovat humpuukia tai keinotekoista hömpötystä. Mutta
kuinka ollakaan, voidakseen kävellä rauhassa muutamia päiviä, ihminen joutuu
ensin turvautumaan lentokoneeseen, junaan tai bussiin.
Juhannuksena kävelin Storfjordista Kilpisjärven Koltaluoktaan. Jäin Eskelisestä Hattengin leirintäalueelle ja aloitin rinkkaretkeni
oikaisemalla luontevuutta jäljitellen norjalaisen maatilan pellonreunaa pitkin
kohti Signadalenin laaksoa. Päästäkseen Jäämeren puolelta reitin alkuun
Rognlille on ensin käveltävä reilu 20 kilometriä asteittain kapeammaksi muuttuvaa
kylätietä. Tiekävely kannattaa koska laakso on suunnattoman kaunis ja uteliaan ihmisen
on mukava kurkistella norjalaisia taloja ja ihmetellä millä ihmeellä ne täällä
elää ja miksi ne on tänne asettuneet. Yöllä
teltassa kuuntelin lähestyvää ukkosta kunnes ymmärsin että kivivyöryjähän ne ovat.
Innoissani pörheltelin eteenpäin kunnes eräästä talosta tuli
vanhempi mies ulos ja kysyi, olenko
menossa Barraksen reitille. Kyllä vain. Pahoitellen hän kertoi että minun olisi
pitänyt jo kolme kilometriä sitten mennä joesta viimeisen sillan yli. Kolme kilometriä
harhaan kuljettuna on kuusi kilometriä ja rinkka selässä se on vielä
enemmän. Lohdutukseksi hän kutsui minut
terassilleen kahville ja kantoi valtaisan kakkuvadin pöytään. Siinä me istuimme ja keskustelimme Signadalenin laaksosta, elämästä, kivivyöryjen pelkäämisestä ja virheiden tekemisestä. Minä
ryhdyin ajattelemaan huolimatonta kartanlukua onnellisena sattumana, aina tulen muistamaan ihmisen, joka oli niin ystävällinen
satunnaiselle ohikävelijälle.
Matka Rognlilta Gappolle on nousua tunturiylängölle. Varhaisen
kesän tulon ansiosta lunta ylhäällä tunturissa
oli enää vain laikkuina eikä vesienkään kanssa ollut odottamiani
hankaluuksia. Vasen kantapää alkoi kipeytyä
maantiekävelyn seurauksena ja lappasin
siihen kaikki mahdolliset voiteet mitä ensiapupussukasta löysin. Toisinaan tunturissa tapaa ihmisiä,
jotka sanovat tulleensa sinne etsimään ja löytämään itseään. Oman kokemukseni mukaan se mitä
itsestäni löydän, on hyvin fyysinen
olento, jonka havainnointi- ja vähäinen ajattelukapasiteetti kohdistuu
sellaisiin asioihin kuin särkeekö lonkkaa, selkää, polvea tai jotain muuta osaa. Onko nälkä, vessahätä, jano, muhkura
patjan alla, miten pidetään kamat kuivana,
miksi rinkka ei kevene? Kerran muistan
saaneeni yhden vähän nokkelamman ajatuksen mutta valitettavasti sekin tapahtui
bussissa kotimatkalla.
Gappolla yövyin neljänhengen pikkutuvassa, jonka kaapista
löytyvät viini- ja konjakkilasit, valitettavasi kumpaakaan juomaa minulla ei ollut
mukana. Tupa oli siisti ja suloinen, Tromssan turistforeningenin äsken
talkoilla siivoama. Kanssani tupaan osui Bergenissä opiskeleva tromssalaisstyttö,
jonka kanssa jaoimme huolta Euroopan militarisoitumisesta
ja epäuskoamme musta-valkoisesta maailmankuvasta, jossa Venäjä on paha
ja Nato hyvä. Pika pikaa referoimme
maidemme historiaa ja päädyimme siihen että molempien pienten maiden
edunmukaista on olla mahdollisimman neutraaleja ja kaikin tavoin keskittyä
rauhantyöhön.
Yksin tunturissa kulkiessa ajattelu suuntautuu omaan kroppaan
mutta sosiaalisissa kohtaamisissa ihmisten maailma on heti läsnä. Tähän tosin
voi liittyä kansallisia poikkeuksia.
Valljihat –joella pidin paussia ja paistelin trangiassa lettuja. Neljä ihmistä
kulki ohi minua edes vilkaisematta ja
tervehdykseeni vastaamatta. Kuulin että
he vaihtoivat keskenään hiljaa muutaman sanan suomeksi. En pidä itseäni mitenkään
sosiaalisena – se on työtäni – mutta aina löytyy vielä enemmän sisäänpäin
kääntyneitä. Mikä kumma siinä onkin että suomalaisen kyllä erottaa, niin
kadulla kuin tunturissa?
