sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Juoksukausi on ohi


Alun perin pidin koko juoksutouhua umpipöhkönä ja itselleni mahdottomana, mutta tulin houkutelluksi kahdentoista viikon treeniohjelmaan.  Ohjelma on ovela. Se alkaa siitä, että juoksee minuutin ja kaksi, enimmäkseen kävelee. Pikkuhiljaa juoksemisen määrää lisätään varovasti, treenaajan itsetunto pysyy korkealla ja syntyy henkistä pullisteluakin: juoksisinhan minä enemmänkin, mutta kun ohjelma kieltää. Niin edetään kunnes treenaaja juoksee viisi kilometriä tai puoli tuntia. Yhdeksännellä viikolla on jo niin endorfiinikoukussa, että harmittelee niitä päiviä, kun ei saa juosta ja suree elettyjä vuosikymmeniä, jotka tyhmyyttään on elänyt tässä maailmassa juoksematta.  Pääsin kahteenkymmeneen neljään juoksuminuuttiin kunnes  jää ja lumi tekivät juoksemisesta aivan liian jännittävää.

Kuluneen kesän ja syksyn mittaan on puhuttu istumisen vaarallisuudesta ja rummutettu liikunnan autuudesta. Jossain sanomalehdessä oli jokunen viikko sitten otsikoitu että ministeriöt neuvovat istumaan vähemmän.  Jutun mukaan liikkumattomuudesta ei kärsi vain yksilö vaan koko yhteiskunnan kilpailukyky. Ministeriöt haluavat Suomesta liikunnan ja istumattomuuden mallimaan ja luettelevat keiden kaikkien on syytä liikkua enemmän, siis köyhien lasten ja nuorten perheineen, ammattikoululaisten, jne. Pärjäävä porukkahan siis joka tapauksessa liikkuu ja huolehtii kunnostaan muutenkin. Näinhän se menee, epätasa-arvo ja elämäntapojen erilaistuminen on kaikessa, liikunnassa, ruoassa, asumisessa, koko elämässä.

Miesääninen tutkija  radiosta tukki aamulla kaurapuuron kurkkuuni kertomalla, että tulevaisuudessa ruumiillisia töitä arvostetaan enemmän kuin henkisiä koska niissä saa liikkua. –Hienoa, se tietää korkeata kurssia lähihoitajille,  siivoojille, kampaajille ja keittäjille,  jotka voivat työnantajan kustannuksella nauttia myös Hot Joogaa suosivasta treeniympäristöstä.  Suurin fyysinen kuormitushan löytyy nykyään naisten palvelualoilta.  

Koska en tällä kertaa ratkaise kaikkia maailman ongelmia kertaslaagilla, keskityn ihmettelemään omaa reaktiotani. 

Miksi minua pännii tämä joka tuutista tursuava liikunnan ja hyvien elämäntapojen tuputus? Tosielämässä olen taipuvainen olemaan liikuntafriikki, vahdin syömisiäni ja painoani  ja olen lähes täydellinen, ne jokunen punaviinilasillinenkin sopivasti silloin tällöin.  Mutta kun ministeriö asiasta lausuu, pubereettiminäni laittaa kantapäät maahan ja tekee tenän. Ttu. Mitä se teille kuulu mitämä teen? Mä ellliiku mihinkää  ja  varmana alan heti repiin sinistä ällämmää.    Ja luuletteks te että asiat tolla ratkee?

Tarjoan itselleni vastauksia: haluan itse merkityksellistää sen mitä teen, en halua että valtio kertoo, tai ohjaa miten minun tulee elää. Minulle tulee olo kuin sukeltaisin Orwellin maailmaan tai natsi-Saksan ruumiillisuuskulttiin.  Missä on privaattiin ja valtiollisen puuttumisen raja? Kun liikuntaa perustellaan kansallisella kilpailukyvyllä, mitä seuraavaksi?  Entä kun olen vanha enkä enää jaksa?  Valpastaudun tarkkailemaan, onko poliittinen ilmasto sellainen, että sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat haudataan yksilöllisen elämäntapakeskustelun alle?  


Keski-ikäinen tanttaminäni rauhoittelee, että hyväähän ne ministeriössä vain tarkoittavat, joo joo, tottahan se on että liikunta auttaa kaikkeen.  Ja miten muuten olet ajatellut sovittaa yhteen, että vaadit itsellesi oikeutta yksilölliseen merkityksellistämiseen, mutta alat heti mäikkäämään jos yksilölle tarjotaan vastuuta valinnoistaan? 

Vallankumouksesta haaveileva puberteettiminäni  sihahtelee  epäluulosta ja suunnittelee vastaiskua. Tanttaminä levittää jumppamaton lattialle, kiskoo funktionaalista  lihastreeniä ja lupaa huomiselle ihan vain sauvakävelylenkkiä.  Tanttaminä ja puberteettiminä  yrittävät  yhteisvoimin  löytää vatsalihaksia ja taiteilla sauvojen avulla pystyssä liukkailla jalkakäytävillä.   Onneksi niillä on joku puheyhteyskin vielä. Itse asiassa usein ihan jatkuva pälätys.