Alun
perin pidin koko juoksutouhua umpipöhkönä ja itselleni mahdottomana, mutta tulin
houkutelluksi kahdentoista viikon treeniohjelmaan. Ohjelma on ovela. Se alkaa siitä, että juoksee
minuutin ja kaksi, enimmäkseen kävelee. Pikkuhiljaa juoksemisen määrää lisätään
varovasti, treenaajan itsetunto pysyy korkealla ja syntyy henkistä pullisteluakin:
juoksisinhan minä enemmänkin, mutta kun ohjelma kieltää. Niin edetään kunnes
treenaaja juoksee viisi kilometriä tai puoli tuntia. Yhdeksännellä viikolla on
jo niin endorfiinikoukussa, että harmittelee niitä päiviä, kun ei saa juosta ja
suree elettyjä vuosikymmeniä, jotka tyhmyyttään on elänyt tässä maailmassa
juoksematta. Pääsin kahteenkymmeneen
neljään juoksuminuuttiin kunnes jää ja
lumi tekivät juoksemisesta aivan liian jännittävää.
Kuluneen kesän ja syksyn mittaan on puhuttu istumisen
vaarallisuudesta ja rummutettu liikunnan autuudesta. Jossain sanomalehdessä oli
jokunen viikko sitten otsikoitu että ministeriöt neuvovat istumaan
vähemmän. Jutun mukaan
liikkumattomuudesta ei kärsi vain yksilö vaan koko yhteiskunnan kilpailukyky.
Ministeriöt haluavat Suomesta liikunnan ja istumattomuuden mallimaan ja
luettelevat keiden kaikkien on syytä liikkua enemmän, siis köyhien lasten ja nuorten
perheineen, ammattikoululaisten, jne. Pärjäävä porukkahan siis joka tapauksessa
liikkuu ja huolehtii kunnostaan muutenkin. Näinhän se menee, epätasa-arvo ja
elämäntapojen erilaistuminen on kaikessa, liikunnassa, ruoassa, asumisessa,
koko elämässä.
Miesääninen tutkija radiosta tukki aamulla kaurapuuron kurkkuuni
kertomalla, että tulevaisuudessa ruumiillisia töitä arvostetaan enemmän kuin
henkisiä koska niissä saa liikkua. –Hienoa, se tietää korkeata kurssia
lähihoitajille, siivoojille, kampaajille
ja keittäjille, jotka voivat työnantajan
kustannuksella nauttia myös Hot Joogaa suosivasta treeniympäristöstä. Suurin fyysinen kuormitushan löytyy nykyään
naisten palvelualoilta.
Koska en tällä kertaa ratkaise kaikkia maailman ongelmia
kertaslaagilla, keskityn ihmettelemään omaa reaktiotani.
Miksi minua pännii
tämä joka tuutista tursuava liikunnan ja hyvien elämäntapojen tuputus? Tosielämässä
olen taipuvainen olemaan liikuntafriikki, vahdin syömisiäni ja painoani ja olen lähes täydellinen, ne jokunen
punaviinilasillinenkin sopivasti silloin tällöin. Mutta kun ministeriö asiasta lausuu, pubereettiminäni
laittaa kantapäät maahan ja tekee tenän. Ttu. Mitä se teille kuulu mitämä teen?
Mä ellliiku mihinkää ja varmana alan heti repiin sinistä ällämmää. Ja
luuletteks te että asiat tolla ratkee?
Tarjoan itselleni vastauksia: haluan itse merkityksellistää
sen mitä teen, en halua että valtio kertoo, tai ohjaa miten minun tulee elää.
Minulle tulee olo kuin sukeltaisin Orwellin maailmaan tai natsi-Saksan
ruumiillisuuskulttiin. Missä on privaattiin
ja valtiollisen puuttumisen raja? Kun liikuntaa perustellaan kansallisella kilpailukyvyllä,
mitä seuraavaksi? Entä kun olen vanha
enkä enää jaksa? Valpastaudun
tarkkailemaan, onko poliittinen ilmasto sellainen, että sosiaaliset ja
rakenteelliset ongelmat haudataan yksilöllisen elämäntapakeskustelun alle?
Keski-ikäinen tanttaminäni rauhoittelee, että hyväähän ne
ministeriössä vain tarkoittavat, joo joo, tottahan se on että liikunta auttaa
kaikkeen. Ja miten muuten olet ajatellut
sovittaa yhteen, että vaadit itsellesi oikeutta yksilölliseen
merkityksellistämiseen, mutta alat heti mäikkäämään jos yksilölle tarjotaan
vastuuta valinnoistaan?
Vallankumouksesta haaveileva puberteettiminäni sihahtelee
epäluulosta ja suunnittelee vastaiskua. Tanttaminä levittää jumppamaton
lattialle, kiskoo funktionaalista
lihastreeniä ja lupaa huomiselle ihan vain sauvakävelylenkkiä. Tanttaminä ja puberteettiminä yrittävät yhteisvoimin löytää vatsalihaksia ja taiteilla sauvojen
avulla pystyssä liukkailla jalkakäytävillä. Onneksi
niillä on joku puheyhteyskin vielä. Itse asiassa usein ihan jatkuva pälätys.