sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Eikö tässä kaupungissa todellakaan saa mistään siskonmakkaroita?


 Etelä-Suomen hiihtoloma-aika tarkoittaa että pohjoisessa mummot levittävät punaisen maton lentokentältä kotiin; lapsenlapsi tulee! Jännittyneet mummot odottavat tuloportilla Jeg reiser aleine –pussukka kaulassaan ilmestyviä pikkuteinejä, jotka alta aikayksikön mummon seurassa taantuvat takaisin pikkulapsiksi kun kaverit eivät ole näkemässä. On se niin kummaa, joka kerta, vaikka viimeksi nähtiin jouluna vajaat pari kuukautta sitten, tuloportista tulee ihan erinäköinen ja uudenlainen lapsenlapsi. Kahdeksanvuotias muuttuu niin hurjaa vauhtia, katsookohan se samalla silmällä minua, mutta ei kohteliaasti sano mitään?

Ennen lapsenlapsen tuloa mummo hamstraa ruokaa ja herkkuja jotta kallisarvoista yhteistä aikaa ei tarvitse tuhlata ruokakärryjen kanssa pujotteluun. Lapsenlapseni ykkösherkku on siskonmakkarakeitto, mutta ilmeisesti siskonmakkarakeitto ei kuulu trendiruokiin,  makkaroita ei löytynyt mistään. Yksi Rinteenkulman K-marketkin superystävällisistä myyjistä kävi penkomassa takahuoneenkin ja oli osaaottavan pahoillaan lapsenlapseni puolesta, mikä tietysti lohdutti hätääntynyttä mummoa, joka joutui turvautumaan kakkossuosikkiin, makaronilaatikkoon. Tämän mummon kohdalla lapsenlapsi  on ajat sitten ymmärtänyt, että parhaimmillaan mummon kokkaustaitojen ymmärrys on silloin kun mummi ehdottaa syömistä ravintolassa.

Mummojen keskinäisessä mummokilvoittelussa käydään heikosti peiteltyä kisaa, kuka tekee parhaita juttuja lapsenlapsensa kanssa. Meitähän näkee uimahallissa, lähinuotiotulilla makkaraa paistamassa, elokuvissa, teatterissa,  Polarn O. Pyretissä ostamassa vähän fiinimpiä lastenvaatteita, joita järkevät vanhemmat eivät kasvavalle lapselle hanki jne.  Lapsenlapselleni yksi on ylitse muiden: Metsähallituksen Pilke. Yritin tällä hiihtolomalla vaihteen vuoksi serveerata Saarenkylässä avattua Hoploppia, mutta Pilkken ohi eivät kaiken maailman hoplopit pääse. Pilkkeessä on käytävä joka kerta, eväiden kanssa, koska aikaa siellä kuluu monta tuntia ja joka kerta pois lähtö onnistuu vain maanittelun ja korruption avulla.

Luulen, että mummoksi tuleminen humpsahtaa keski-ikäisen naisen elämään jotenkin kaapin takaa. Pöö! Yhtäkkiä oma lapsi ilmoittaa saavansa lapsen ja saman tien tajuntaan hiipii toisen kaapin takaa ajatus: ahaa, se tarkoittaa, että minä –siis minä – rupean mummoksi nyt. Minä, joka en vielä ollenkaan tiedä mitä ryhtyisin omassakaan elämässä tekemään, tulipas tämä äkkiä. Meneepäs tämä nyt nopeasti, tämä elämä. Kun lapsenlapseni syntyi, olin lepuuttamassa hermojani työelämästä ja opiskelin. Opintoihin kuuluvan gradun tein mummojen ajasta, se löytyy gradutietokannasta, kokeile aukeaako linkki: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69762/SalminenP%C3%A4vi.pdf?sequence=1


Tutkimuksessani mummouden syvimmäksi ytimeksi nousi huoli. Lukemattomat  ovat mummojen huolien teemat, muistaakseni siteerasin Heideggeria, kun kirjoitin, että mummous on suorastaan virittyneisyyttä huoleen.  -Joka kerta kun lapsenlapsi lähtee Jeg reiser aleine-pussukka kaulassaan, jään niiskuttamaan kentälle ja pinnistelen etten ala vuolaasti ulvomaan.  Pitääkö lentoyhtiön pussukkatekstilläkin oikein provosoida mummoja parkumaan? Ei vaadi monimutkaista symboliikkaa liittää ikäväänsä ja haikeuteensa kaikki mahdolliset asiat mistä huolissaan voi olla, nyt ja hamassa tulevaisuudessa. Sitten taas laitetaan järki kädestä päähän takaisin ja ajatellaan että enimmäkseen kaikella on taipumusta sujua hyvin.  Milloinkas me seuraavan kerran nähdään?