Gramman paikka suuressa kierrossa

Tietoisen kuluttajan elämä käy työstä. KonMari on hiukan asettunut taloksi huusholleihini mutta puhdasoppisuuteen on vielä  pitkä matka. Helpointa oli aloittaa vaatteista, niitä meni ihan mukavat säkilliset SPR:n kirpparille. Tosin aito konmarilainenhan olisi hävittänyt ne tästä maailmasta kulkemasta, tavaraa kun ei pidä siirrellä paikasta toiseen vaan kylmäverisesti hävittää pois suuresta kierrosta.  Kunnon konmarilaista minusta ei  tule, en usko koskaan pystyväni hävittämään valokuvia ja vanhoja päiväkirjoja jätän jälkipolvien kiusaksi laatikkotolkulla.  

Tehokkainta on estää tavaraa tuleminen kynnyksen yli. Askeettinen asenne on kuitenkin helpommin hurskasteltu kuin tehty. Vuosia jatkunut asumiseni kahdessa asunnossa on kaikkea muuta kuin ekologista koska monia tarpeettomia tavaroita tarvitaan pareittain. Kuuntelin tulevaisuudentutkija Ilkka Halavaa, (muistaakseni Halava), joka hehkutti miten tulevaisuudessa  ei olla yhteen  asumispaikkaan sidottuja kuten nykyisin vaan ihmisellä voi olla kaksi kotia. Poika, se on keksitty jo, ajattelin, tuttavapiirissäni on koko joukko ihmisiä jotka työelämässä ollessaan pendelöivät kahden paikkakunnan väliä, kuka mistäkin syystä. Eläköidyttyä pätkäasumiseen liitetään lastenlasten perheet, mökkiasuminen ja talvien pidemmät oleilut lämpimissä maissa.  Monipaikka-asuminen on jonkinlaista modernia nomadismia, joka osaltaan kuluttaa sietämättömästi luonnonvaroja paitsi matkustamalla,  myös pitämällä tehottomassa käytössä tilaa ja tavaraa.

Terävimpinä kausinani harjoitan täysin irrationaalista hintojen ja tavaroiden ominaisuuksien tarkkailua. Miksi vessapaperin rullahinta on kalliimpi mitä suuremman pakkauksen ostat? Useissa kaupoissa hinta näyttää nousevan sentin pari kun pakkauskoko kasvaa, ihan epäloogista.  Kannattaa kysyä asiaa myyjältä ja vasta sitten miettiä kenelle takahuoneen kahvipöydässä nauretaan.  Paljonko minttulaku maksaa eri kaupoissa? Hinta näyttää vaihtelevan peräti 27-42 sentin välillä! Järkyttävää. Viimeksi eilen olin lähes pyörtyä kun vertailin mineraalipuuterin hintoja ja pakkauskokoja. Body Shopin purkki maksoi kuta kuinkin saman kuin Kicksin mutta ensiksi mainitussa oli vain 4 grammaa kun taas Kicksin myymässä oli 9 grammaa…tai eipäs! Vuosi sitten Kicksistä ostamassani purkissa oli  9 grammaa, nyt saman merkin purkissa olikin nassuputua vain 8 grammaa ja hinta taisi olla muutaman euron kalliimpi!  Jossain ovat ne aivoriihet ja tiimit, jotka kehittelevät näitä pikkujekkuja kuluttajien kukkaroiden menoksi. Kuka jaksaa seurata ja olla valpas tiedostava kuluttaja ? Käynkö tänään Kicksissä huomauttamassa puuttuvasta grammasta?

Vai olisiko sittenkin pitänyt ostaa Body Shopin purkki ja luottaa että se on eettisempi ja ekologisempi?

Välittömän ekologisuuden ja hintojen rinnalla  laadun ja eettisyyden  seuraaminen edellyttäisi kokopäiväistä monijäsenisen työryhmän perustamista. Raaka-aineiden lähtöruudun,  kemikaalien,  lisäaineiden,  manipuolointien, säilöntämenetelmien, pakkausmateriaalien, valmistusprosessien, kuljetus- ja säilytysolosuhteiden selvittäminen  on töisevä operaatio ja kun siihen vielä lisätään tuotannon eettisyyden näkökulma ja kysytään mm onko käytetty lapsityövoimaa,  ovatko työolosuhteet asialliset, maksetaanko  työntekijöille säädyllistä palkkaa tarvitaan tiheä ja rohkea globaali verkosto hommiin.  

Lähtipäs tämä taas lapasesta. Miten voisi saada sellaisen pääkopan, joka ei yhden gramman muutoksesta levauttaisi olohuoneen pöydälle koko globalisaatiota?

Verkostoja ja viittauksia

Reipas pari viikkoa on ollut ensin framilla  oliko pääministeri jäävi myöntäessään valtion rahaa Terrafamelle, sitten, painostiko pääministeri Yleä, suostuiko Yle painostetuksi, kuka sanoi  kenelle mitä ja lopuksi on puhuttu  kaikenlaista sekavaa. Juttu olisi ollut yhdentekevä ohikiitävä räpsäys jos pääministeri olisi ohjannut jääviytensä selvitettäväksi, sanonut että pitääpä jatkossa olla huolellinen ja tämä on tärkeä asia.  Mutta pieleen meni kun pääministeri  ja hänen verkostonsa aloitti  asialla pilailun, uhittelun, heittäytyi marttyyriksi tyylin ”täytyykö pääministerin suvulta kieltää yritystoiminta” ja pääministeri ryhtyi sähköpostipommittamaan ylen toimittajaa.

Ja kuinkas sitten kävikään.  Keskustelu pääministerin esteellisyydestä muuttui kysymykseksi ylen painostamisesta, johtamisesta ja rahoituksesta.  Traagista ja hilpeätä koko hommassa on että alun perin tuskin kukaan oikeasti epäili pääministeriä tietoisesta aseman väärinkäytöstä –mutta onhan esteellisyyskysymyksiä aina syytä pohtia, mikä seikka pääministerillä ja hänen verkostollaan meni yli sieto- ja ymmärrysrajan. Miten se voi olla mahdollista? Pitäisihän kellojen soida –edes jälkikäteen –jos pääministerin asemassa olevan kohdalla on edes teoriassa syytä pohdiskella  esteellisyyttä. Peräkylän pikkuvirkahenkilökin sen ymmärtää.

Minulla on toimiva teoria tähänkin.  Joudun  nyt tekemään väyryset ja viittaamaan itseeni, googlaamalla  jostain historiasta löytyy blogini antropologin katse kohti kepu- ja argumentti-ihmistä. En osaa linkittää sitä tähän, sori sille.  Kepu-ihmisen yhteydessä kysymys verkostojen suosimisesta on kuin vaatisi leopardia tilille pilkuistaan.  Pohdiskelu kepu-ihmisen esteellisyydestä verkostotoimijana on epärelevanttia, mahdotonta, siksi sitä ei voi, eikä pidä edes tehdä.  Argumentti-ihmiselle sanottakoon että ihan turha siellä pyöritellä silmiä ja heitellä merkitseviä katseita. Kateellinen olet kepu-ihmisen lojaalille verkostolle, jossa jäsenet ovat turvassa,  pitävät toisistaan huolta ja tasoittavat  rihmastoon kuuluville  taivalta maan päällä.  Juuri sellaisia  verkostoja me kaikki haluamme.

Jännittävä soppa jatkuu. Ylessä  toimittajia jäi sairaslomalle, kirjoitteli kirjeitä medialle,  irtisanoutui,  syytteli ja puolustautui. Pääministeri kertoi pohtineensa että heittää pyyhkeen kehään, "pitäkää tunkkinne".  Moni pikkuvirkamies, ensihoitaja, poliisi,  sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä ja opettaja ällistelee  miten herkkiä ovat ihmiset  politiikassa ja mediassa. Useissa  julkisissa palveluammateissa –etenkään kaupungeissa - ei vastaavalla herkkyystasolla työpäivää loppuun asti kestäisi. Suosittelen entisen kollegan Koskiniemen Siskon kirjettä pääministerille, sekin löytyy googlaamalla. 

Trump ja minä

Moni on lainannut väittettä että elämme totuuden jälkeistä aikaa, en muista kuka lennokkaan lauseen alun perin lanseerasi.  Luultavasti joku joka on ollut tässä maailmassa melko lyhyen aikaa koska me, jotka olemme tallustelleet täällä pidempään, tiedämme että totuus on aina ollut vaihdon väline ja hyvin tulkinnanvaraista.

Lähtökohtaisesti suhteeni Trumpiin oli välinpitämätön. Pikkuhiljaa ryhdyin noteeraamaan republikaanien ehdokaskandidaattia, joka päästeli suustaan mitä sattui ja vaikutti vitsiltä. Kun Trump sujahti puolueensa ehdokkaaksi, se vahvisti  käsitystäni että republikaanit nyt ovat sellaisia.  Kuulunhan siihen tuhahtelevaan porukkaan, joiden mielestä amerikkalaiset  ylipäätään ovat jotenkin  -äh - lapsellisia ja  sillai pinnallisia ja jotenkin niitä niinku ei voi ottaa vakavasti, no joo, on siellä ollut joku hyvä kirjailija.

Koska asennoidun amerikkalaisiin kaikilla mahdollisilla ennakkoluuloilla,  suhtauduin varauksella sekä Clintoniin että Trumpiin.  Haukka tai honkkeli. Yritin kannattaa Clintonia koska hän on nainen ja demokraatti,  sitä paitsi näistä kahdesta kuului kannattaa Clintonia jos halusi pitää itseään fiksuna ja siihenhän aina on tarvetta.  Tump  omalla toiminnallaan helpotti Clintonin kannattamista.   Clinton  kuitenkin menetti teoreettisen ääneni  nähtyäni miten hän suorassa tv-lähetyksessään katsottuaan filmin  Gaddafin surmaamisesta hekotti ja lohkaisi: ”We came, we saw, he died!” Ihminen, joka ei kunnioita kuolemaa, on vaarallinen. 

Clinton sai enemmän ääniä, mutta Trump valitsijamiehiä. Voiton jälkeen Trump teki persut ja alkoi puhua maltillisia. Media meni sopeutumisvalmennuskurssille. Kansalainen alkoi miettiä että ehkä Trumpissa hyvää on että hän ei ole niin innokas maailmanpoliisi kuin Clinton olisi ollut ja ehkä hänen esikuntaansa tulee joku joka ymmärtää jotakin ilmastosopimuksesta ja ympäristövastuusta. Jos Nato-optio meiltä meni jäihin, hyvä niin, parempi koettaa pysyä väleissä kaikkiin ilmansuuntiin.  Tunnustellaan nyt näitä tosiasioita taas meidänkin perällä.

Mutta sitä jäin miettimään, että jos Trumpin valinnassa, brexitissä ja nationalistien nousussa Euroopassa kyse on siitä että niin iso porukka kokee syrjäytyvänsä globalisaation seurauksena, eikö tälle asialle pitäisi tehdä jotakin? Eihän ilmiötä sillä voi kuitata että kyse on kouluttamattomista miehistä ja alemmasta keskiluokasta, reppanat kun eivät ymmärrä globalisaatiota, voivoi. Mitä ylimielisemmin ihmisten huoleen suhtaudutaan, sen varmemmin joku heidän äänensä haaviinsa nappaa.

Lumivapaan kävelemisen taito

Pohjoisessa asuen kesiin latautuu  odotus lumesta vapaasta kävelemisestä. Vapaasti käveleminen on luultavasti yksi ihmisen atavistisimmista kokemuksista.  Useimmat kävelemisestä kirjoitetut kirjat ovat puisevan tylsiä, miten ne muuta voisivat ollakaan koska kävelemisestä kirjoittamisessa on oikeastaan vain kolme vaihtoehtoa:  kuvata  kropan tuntemuksia, luontoympäristöä  tai omassa päässä liikkuvia ajatuksia. Ympäristön kuvaamiseen kamera on useimpien sanojien sanoja parempi, kroppaan ja pääkopan sisältöihin suuntautuvissa kävelykirjoissa  kerrotaan enimmäkseen ihmisyhteisöjen maailmasta ja  kävely on  sivujuonteena, johon palataan yöpymisen tai vaivojen ja  säiden vaihteluiden yhteydessä. Thoreaun  kulttikirjaa Kävelemisen taidosta  luin vain kolmekymmentä sivua kunnes olin  täynnä ukon ylimielistä asennetta laaksossa puurtavia maanviljelijöitä kohtaan. Joka tapauksessa jos kävelemisen sijaan haluaa lukea kävelemisestä, aiheesta löytyy suunnaton määrä omakohtaisia kertomuksia, luonto- ja elämäfilosofiaa, puhumattakaan pilgrim-kirjallisuudesta.

Perusjuttuhan on että ihmisen  kuuluu siirtyä paikasta toiseen kävelemällä. Kaikki muut siirtymisen tavat ovat humpuukia tai keinotekoista hömpötystä. Mutta kuinka ollakaan, voidakseen kävellä rauhassa muutamia päiviä, ihminen joutuu ensin turvautumaan lentokoneeseen, junaan tai bussiin.

Juhannuksena kävelin Storfjordista  Kilpisjärven Koltaluoktaan.  Jäin Eskelisestä  Hattengin leirintäalueelle ja aloitin rinkkaretkeni oikaisemalla luontevuutta jäljitellen norjalaisen maatilan pellonreunaa pitkin kohti Signadalenin laaksoa. Päästäkseen Jäämeren puolelta reitin alkuun Rognlille on ensin käveltävä reilu 20 kilometriä asteittain kapeammaksi muuttuvaa kylätietä. Tiekävely kannattaa koska laakso on suunnattoman kaunis ja uteliaan ihmisen on mukava kurkistella norjalaisia taloja ja ihmetellä millä ihmeellä ne täällä elää ja miksi ne on tänne asettuneet.  Yöllä teltassa kuuntelin lähestyvää ukkosta kunnes ymmärsin että kivivyöryjähän ne ovat.

Innoissani pörheltelin eteenpäin kunnes eräästä talosta tuli vanhempi mies ulos ja kysyi, olenko menossa Barraksen reitille. Kyllä vain. Pahoitellen hän kertoi että minun olisi pitänyt jo kolme kilometriä sitten mennä joesta viimeisen sillan yli. Kolme kilometriä harhaan kuljettuna on kuusi kilometriä ja rinkka selässä se on vielä enemmän.  Lohdutukseksi hän kutsui minut terassilleen kahville ja kantoi valtaisan kakkuvadin pöytään. Siinä  me istuimme ja keskustelimme  Signadalenin laaksosta,  elämästä, kivivyöryjen pelkäämisestä  ja virheiden tekemisestä.  Minä  ryhdyin ajattelemaan huolimatonta kartanlukua onnellisena sattumana,  aina tulen muistamaan ihmisen, joka oli niin ystävällinen satunnaiselle ohikävelijälle.

Matka Rognlilta Gappolle on nousua tunturiylängölle. Varhaisen kesän tulon ansiosta lunta ylhäällä tunturissa  oli enää vain laikkuina eikä vesienkään kanssa ollut odottamiani hankaluuksia.  Vasen kantapää alkoi kipeytyä maantiekävelyn seurauksena  ja lappasin siihen kaikki mahdolliset voiteet mitä  ensiapupussukasta  löysin. Toisinaan tunturissa tapaa ihmisiä, jotka sanovat tulleensa sinne etsimään ja löytämään itseään.  Oman kokemukseni mukaan se mitä itsestäni  löydän, on hyvin fyysinen olento, jonka havainnointi- ja vähäinen ajattelukapasiteetti kohdistuu sellaisiin  asioihin kuin särkeekö lonkkaa, selkää, polvea tai jotain muuta osaa. Onko nälkä, vessahätä, jano, muhkura patjan alla,  miten pidetään kamat kuivana, miksi rinkka ei kevene?  Kerran muistan saaneeni yhden vähän nokkelamman ajatuksen mutta valitettavasti sekin tapahtui bussissa kotimatkalla.

Gappolla yövyin neljänhengen pikkutuvassa, jonka kaapista löytyvät viini- ja konjakkilasit, valitettavasi kumpaakaan juomaa minulla ei ollut mukana. Tupa oli siisti ja suloinen, Tromssan turistforeningenin äsken talkoilla siivoama. Kanssani tupaan osui Bergenissä opiskeleva tromssalaisstyttö, jonka kanssa jaoimme huolta  Euroopan militarisoitumisesta ja epäuskoamme musta-valkoisesta maailmankuvasta, jossa Venäjä on paha ja Nato hyvä.  Pika pikaa referoimme maidemme historiaa ja päädyimme siihen että molempien pienten maiden edunmukaista on olla mahdollisimman neutraaleja ja kaikin tavoin keskittyä rauhantyöhön.   

Yksin tunturissa  kulkiessa ajattelu suuntautuu omaan kroppaan mutta sosiaalisissa kohtaamisissa  ihmisten maailma on heti läsnä. Tähän tosin voi liittyä  kansallisia poikkeuksia. Valljihat –joella pidin paussia ja paistelin trangiassa lettuja. Neljä ihmistä kulki ohi minua edes vilkaisematta  ja tervehdykseeni vastaamatta.  Kuulin että he vaihtoivat keskenään  hiljaa muutaman sanan suomeksi. En pidä itseäni mitenkään sosiaalisena – se on työtäni – mutta aina löytyy vielä enemmän sisäänpäin kääntyneitä. Mikä kumma siinä onkin että suomalaisen kyllä erottaa, niin kadulla kuin tunturissa? 

Arkkipiispa ei ole sanonut mitään erityistä

Luulen että Panama-papereista ei saada kovin pitkään pidettyä meteliä koska ihan oikeasti kukaan ei jaksa olla hämmästynyt että on tyyppejä, jotka kiertävät veroja piilottamalla rahansa ulkomaille. Panama-papereilla tarkoitetaan yhdestä asianajajatoimistosta vuodettuja asiakirjoja. Vastaavia toimistoja on maailmassa huru mykket,  jo pelkästään Panamassa. Demokratioiden johtajat ovat kilvan tulleet esiin  kertomaan kuinka hengästynyttä  ja globaalia kamppailua he käyvät veronkiertäjiä ja lusmuja vastaan. Muutamilla on ollut –gulps –henkilökohtaisia ongelmia sovittaa taistelua ja omia, sukulaisten tai kavereiden toimia. Masokistisen tyytyväisenä katselemme  kun Björn Wahlroos punottaa tv-kameroiden edessä ja vannoo tietämättömyyttään kun paljastajat jo tietävät. Loppujen lopuksi kuitenkin suhtaudumme veronkiertäjiin slaavilaisen coolisti, ihan kuin Venäjällä, jonka kansalaisten tyytymistä mihin vain voimme uutisista ihmetellä.

Arkkipiispa Kari Mäkistä kohtaa tuntemani respekti on kohonnut. Kari Mäkisen humaanit ja  sosiaalieettiset puheenvuorot ovat olleet vastapuhetta heikommassa tilanteessa olevia tylyttävälle politiikalle. Edellisessä virkkeessä kirjoitin Mäkisen puheenvuorot rohkeiksi, mutta deletoin  rohkea –sanan. Mikä siinä tökkäsi? Rohkeaksi voisi ihan hyvällä syyllä kutsua ihmistä, joka sanoo että heikoilla olevista ihmisistä pitää huolehtia verovaroin eikä hyväntekeväisyydellä, tai että kirkon pitää antaa apua jos hylkypäätöksen saanut turvapaikanhakija sitä tarvitsee. Viime mainitun takia moni, jopa hallituspuolueen kansanedustaja, uhosi eroavansa kirkosta. Koin sydänpysähdyksen kun tajusin että meillä on valtaa käyttämässä ihmisiä, jotka käännyttävät oveltaan nälkäisen ihmisen jos paperit eivät ole kunnossa.

Mutta miksi arkkipiispan puheenvuorojen kutsuminen rohkeiksi tuntuisi kiusalliselta ja huolestuttavalta? Vastaus tulee siitä suunnasta, että kutsumalla arkkipiispan puheenvuoroja rohkeiksi, toteaisi samalla että useimmiten julkisuudessa esitetyt puheenvuorot ovat pelokkaita. Voisin tietysti tarkoittaa rohkeudella arkkipiispan henkilökohtaista, poikkeuksellista ryhdikkyyttä  hänen tavanomaisiin sanomisiinsa verrattuna, mutta luultavasti rohkeus olisi viitannut johonkin yleiseen keskustelukulttuuriin.  

Jättämällä rohkeus  -määrityksen pois, halusin korostaa että arkkipiispa puhui kuin ihmisen kuuluu puhua, jos hänellä on jotain sanottavaa. Kontekstoin arkkipiispan puheen 2010-luvulle vauraaseen Pohjoismaahan, jossa on koulutettu ja fiksu väestö, joka osaa arvioida asioita historiallisissa ja yhteiskunnallisissa kehyksissään ja joilla on arvot kohdillaan. Tässä kontekstissa arkkipiispa ei ole sanonut mitään erityistä. Jos arkkipiispan puhetta pitää kutsua rohkeaksi, se kertoo että konteksti on jotain muuta kuin kuvittelen. Siksi deletoin rohkean koska en kestä ajatella että eläisin kontekstissa, jossa itsestäänselvyyksien sanominen on rohkeutta.

Missä luuraa rauhanliike?

Uutisia ja ajankohtaisohjelmia katsoessa maailma alkaa tuntua vaaralliselta paikalta. Siis se maailma, joka on  oman elämänpiirin ulkopuolella.  Tavallista tylsää elämää viettävän yksilön elämän suurimmat riskit ovat ettei kykene hillitsemään mielitekojaan jääkaapin ovella ja paisuu yli äyräidensä, tai unohtaa laittaa piikkarit jalkaan ulos lähtiessä ja katkaisee koipensa liukkaaksi sliipatulla jalkakäytävällä.

Mutta sitten on nämä ison maailman asiat. Loppuuko Syyrian sota? Murtuuko Eu? Mitä Venäjä meinaa? Voiko Trumpista oikeasti tulla presidentti?  Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu? Näin niin kuin päällimmäisinä. Oikeasti isojen asioiden rinnalla kotimaiset yhteiskuntasopimus (ei kun kilpailukykysopimus) versio x tai ikuisuus-sote  alkavat tuntua pieniltä jutuilta. Toisaalta olen aina ihmetellyt ihmisen –tässä tapauksessa omaa- pääkoppaa, joka samaan aikaan kykenee olemaan huolissaan maailmanrauhasta ja siitä, onko Muoniossa lauantaiaamuna ladut ajettu auki.  Miten samassa päässä, samana hetkenä voi ajatella niin eri mittaluokan ajatuksia ja yhtä huolestuneena ja keskittyneenä?

Pienessä maailmassa pienet asiat ovat isoja harmeja, eihän ihmisyksilöllä ole kuin tämä yksilön oma elämä, joka näillä opeilla eletään tämän kerran. Silti hävettävältä tuntuu kun ison maailman piirissä tapahtuu isoja asioita, ja kuitenkin oman elämän pienet asiat tulevat ensimmäisenä. Molempien maailmojen asiat voivat välillä olla umpisekaisin ja usein näemme ison maailman pienen maailman linssin läpi tulkittuina.  Pienessäkin maailmassa –vaikka siinä eläisi vain yksi ihminen –on aivan kauhea määrä kilpailevia intressejä ja keskenään ristiriitaisia arvokonflikteja ja haluamisia. Pientä maailmaa ihmetellessään alkaa tajuta miten tolkuttoman vaikeata on saada Syyrian sota loppumaan koska osapuolia on monia kymmeniä omine arvoineen ja pyrkimyksineen.  

Olen vakuuttunut siitä että sotien ja väkivallan suhteen pätee sama kuin muidenkin sotkujan, harmien ja ongelmien. Niiden ennaltaehkäisemiseen kannattaa satsata vimmatusti koska irtipäässeen perkeleen saaminen takaisin häkkiin on niin vaikeata. Olen ihmetellyt missä piileksii rauhanliike? Tarkoitan siis sellaista rauhanliikettä, joka pitää rauhaa ykkösjuttuna ilman fuulaa että  joku olisi enemmän rauhan asialla kuin joku toinen tai että rauhanliikkeen voi omistaa. Hämmästyttävän paljon ihan arkielämässä törmää militantteihin asenteisiin ja pyrkimyksiin, etenkin 20-40 –vuotiaissa ihmisissä. Höpsistä väitteelle että jokainen sukupolvi tarvitsee oman sotansa. Taustalla on silkkaa hölmöyttä, suhteellisuudentajuttomuutta ja lintsattuja yhteiskuntaopin ja historian tunteja –kaiketi niitä vielä kouluissa on?

Joulumyyjäisissä sen huomaa

Ihmiset katselevat mutta eivät osta. Yhtäkkiä kuluttamisessa on laitettu jarrut päälle. Tavaraa tarkastellaan tavarana, joka on asetettu esille ja on siinä paikallaan, mutta tavaran näkemisestä ei seuraa, että sen pitäisi sujahtaa selkäreppuun ja tulla kotiinkannetuksi. Rahattomuus on järkeenkäypä syy olla ostamatta, mutta myös ne, joilla olisi varaa, ovat lakanneet shoppaamasta. Tavara jätetään paikalleen eikä sitä todennäköisesti  edes ikävöidä.  Ostamatta jätetyn tavaran ikävöinti vihjaa tulevaan ostamiseen mutta potentiaalisen ostajan ja tavaran välisen tunnesuhteen puuttuminen kertoo perustavaa laatua olevasta murroksesta. Omaa havaintoani tukevat kauppiaiden haastattelut ja ennen joulua alkaneet alennus- ja loppuunmyynnit.  Maailman kirjat ovat sekaisin muutenkin kuin säiden osalta. Vai liittyvätkö ne toisiinsa? Keskelle talvea pyrkivä kesä suistaa ihmiset  totutuilta raiteiltaan.

Mitä tapahtuisi jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta tai ostaisivat vain mitä todella tarvitsevat? Marx ja sen kaverit aikoinaan ajattelivat että kun saamme välttämättömät tarpeet tyydytettyä, alamme suuntautua itsemme kehittämiseen, taiteisiin ja tieteisiin. Toistaiseksi tämä kohta sinänsä mainioissa teorioissa meni metsään. Perustarpeiden jälkeen on löytynyt aina uusia tarpeita tyydytettäväksi ja tieteisiin ja taiteisiin paneutuminen on siirtynyt tuonnemmaksi.

Onko maailmassa jotakin, mikä ei perustuisi kuluttamiselle tai jotenkin siihen kietoutuisi?  Joku evoluutiobiologi sanoisi, ettei voi ollakaan, kuluttamisen avulla ja siihen liittyvillä merkityksillä me huolehdimme siitä että juuri meidän geenimme menevät eteenpäin. Pari sataa vuotta sitten hyvin syöneet geeninkuljettajat  onnistuivat geeniensä jatkolähetyksissä riutuneita lajitovereitaan paremmin. Nykyään omien geenien kelpoisuutta joutuu osoittamaan vaatteilla, autoilla, matkoilla, varmalla habituksella, trimmatulla kropalla ja kaikella sellaisella. Merkitseekö hiipunut kulutusinto etteivät ihmiset halua enää lisääntyä ja turvata omien geeniensä matkan jatkuvuutta? Ehkä tämä on hätiköity johtopäätös.

Jotenkin tuntuu hupaisalta leikkiä ajatuksella että ihmiset vain yksinkertaisesti väsyvät ostamaan tavaroita. Ei viitsi. Ei hotsita. Hohhoijaa. Noita on nähty. Talousuutisia lukiessa ymmärtää että laajamittainen kulutuksesta kieltäytyminen suistaisi maailman raiteiltaan. Pienikin notkahdus tai edes viimevuotisella tasolla pysyminen saa aikaan huolestuneita kannanottoja hallitukselta ja elinkeinoelämältä. Ehkä kulutuksesta kieltäytyminen on kansalaisten passiivis-aggressiivisista vastarintaa hallituksen politiikkaa kohtaan? Kun ette te, ei mekään sit, katotaan kellä kantti kestää.

Jos kuluttaminen ei olisi niin tärkeä tapa erottautua ja liittoutua, mikä sitten olisi? Kunnon idealisti sanoisi että erottautumisen tarve on tuotettu tarve, nimenomaan kulutuskysynnän kasvua varten meidät on saatu taistelemaan paikastamme tavaroiden ja merkkien avulla. Mutta kerta kaikkiaan ei sytytä mikä voisi olla erottautumisen ja liittoutumisen tapa, joka ei lopulta kietoutuisi ainakin jonkin asteiseen kuluttamiseen, ennemmin tai myöhemmin, niin sitä on tässä maailmassa kiinni.