Lukuarvoja

Miten joku ihminen ehtii niin paljon?  

Kjell  Westön  ”Kangastus 38”  on monisärmäinen kuvaus ihmisistä historioineen ennen toista maailmansotaa ja luin sen jännittyneempänä kuin Fred Vargasin dekkarit. Miten tässä käy, mitä näille ihmisille tapahtuu? Westön ihmiset ovat coolin pinnan alla aina jotenkin rikki ja rosolla, moraalisia ja moraalittomia, mikä tekee heistä ihan arvaamattomia ja lukijan hermoille käypiä.  Luin samaan syssyyn Hesarista  jemmaamani Westön päiväkirjan, jota hän oli kirjoittanut Kangastusta työstäessään.  Kangastuksen kanssa samaan aikaan Westö  rakensi vanhoista esseistään ja kolumneistaan  kirjaa ”Halkeamia”, kirjoitti kolumneja, teki tekstiä valokuvakirjaan, esiintyi, teki mitä kaikkea muuta. Hain kirjastosta Halkeamia ja sekä häikäistyin että uuvuin sitä lukiessani. Miten joku ihminen on niin aikaansaava?  Tekstien takana on hurja määrää taustatyötä, hankittua tietoa ja luettua kirjallisuutta.  Vielä enemmän ymmälleen menee, kun Westö kirjoittaa niin paljon siitä, miten mitään ei synny, miten kuljetaan metsissä ja meren rannalla,  eikä kirjoittaminen suju. 

Rauhaa ja huumoria etsivälle suosittelen  Eeva Kilven  ”Kuolinsiivousta”. Ei sillä, etteikö mikä tahansa Eeva Kilven kirjoittama olisi viisasta luettavaa, mutta Kuolinsiivouksessa on pitkän iän tuomaa  terävyyttä  ja haikeutta. Tässä sitä nyt ollaan, muistojen ja tämän päivän kanssa. Kilpi on kirjoittanut lyhyitä runoja ja muistiinpanoja, lukiessa tulee sellainen tunne, että yhdessä hänen kanssaan silmäilee kirjailijan päiväkirjaa ja osallistuu elämän kommentointiin.

Välillä virkistäydyin lukemalla Rovaniemen talousarvion 2014 ja taloussuunnitelman 2015-2017.  Se kertoo miten iso määrä euroja kootaan kasaan ja suunnitellaan käyttää tavalla, joka vaikuttaa n. 60 000 ihmisen arkipäivän elämään. Veikkaan että suurin osa ihmisistä ei ollenkaan tule ajatelleeksi, mikä ruljanssi vaaditaan siihen että ne eurot muuntautuvat henkilökohtaiseksi terveydeksi, lapsen hoitopaikaksi, auratuksi kaduksi ja herraties vaikka miksi, parhaimmillaan siis. Käytetäänhän niitä ihan söhläämiseenkin, tietysti. Mainio lukukokemus, suosittelen kaikille joita asia koskee. 

Ahmin peräjälkeen Fred Vargasin  dekkareita koska Jean-Baptiste Adamsberg ja koko hänen johtamansa komisarioporukka ovat niin tolkuttomia.  Tiimi ei todellakaan ole mikään organisaatiokonsultin unelma, jokainen touhuaa mitä lystää, joku enimmäkseen nukkuu, kuka litkii valkoviiniä päivät pitkät, yksi kopiokone on varattu pulskan kissan lämpimäksi alustaksi.  Sattuma ja intuitio kuljettelevat Adamsbergin murharyhmää vuoroin oikeille ja väärille jäljille, kaukana on linjakas  suunnitelmallisuus. Mutta kummasti asiat loppua kohden ratkeavat, ainakin jollakin tavalla. Ja ainahan voidaan sopia että asia on ratkaistu, kukas sen sanoo.

Juoksukausi on ohi

Alun perin pidin koko juoksutouhua umpipöhkönä ja itselleni mahdottomana, mutta tulin houkutelluksi kahdentoista viikon treeniohjelmaan.  Ohjelma on ovela. Se alkaa siitä, että juoksee minuutin ja kaksi, enimmäkseen kävelee. Pikkuhiljaa juoksemisen määrää lisätään varovasti, treenaajan itsetunto pysyy korkealla ja syntyy henkistä pullisteluakin: juoksisinhan minä enemmänkin, mutta kun ohjelma kieltää. Niin edetään kunnes treenaaja juoksee viisi kilometriä tai puoli tuntia. Yhdeksännellä viikolla on jo niin endorfiinikoukussa, että harmittelee niitä päiviä, kun ei saa juosta ja suree elettyjä vuosikymmeniä, jotka tyhmyyttään on elänyt tässä maailmassa juoksematta.  Pääsin kahteenkymmeneen neljään juoksuminuuttiin kunnes  jää ja lumi tekivät juoksemisesta aivan liian jännittävää.

Kuluneen kesän ja syksyn mittaan on puhuttu istumisen vaarallisuudesta ja rummutettu liikunnan autuudesta. Jossain sanomalehdessä oli jokunen viikko sitten otsikoitu että ministeriöt neuvovat istumaan vähemmän.  Jutun mukaan liikkumattomuudesta ei kärsi vain yksilö vaan koko yhteiskunnan kilpailukyky. Ministeriöt haluavat Suomesta liikunnan ja istumattomuuden mallimaan ja luettelevat keiden kaikkien on syytä liikkua enemmän, siis köyhien lasten ja nuorten perheineen, ammattikoululaisten, jne. Pärjäävä porukkahan siis joka tapauksessa liikkuu ja huolehtii kunnostaan muutenkin. Näinhän se menee, epätasa-arvo ja elämäntapojen erilaistuminen on kaikessa, liikunnassa, ruoassa, asumisessa, koko elämässä.

Miesääninen tutkija  radiosta tukki aamulla kaurapuuron kurkkuuni kertomalla, että tulevaisuudessa ruumiillisia töitä arvostetaan enemmän kuin henkisiä koska niissä saa liikkua. –Hienoa, se tietää korkeata kurssia lähihoitajille,  siivoojille, kampaajille ja keittäjille,  jotka voivat työnantajan kustannuksella nauttia myös Hot Joogaa suosivasta treeniympäristöstä.  Suurin fyysinen kuormitushan löytyy nykyään naisten palvelualoilta.  

Koska en tällä kertaa ratkaise kaikkia maailman ongelmia kertaslaagilla, keskityn ihmettelemään omaa reaktiotani. 

Miksi minua pännii tämä joka tuutista tursuava liikunnan ja hyvien elämäntapojen tuputus? Tosielämässä olen taipuvainen olemaan liikuntafriikki, vahdin syömisiäni ja painoani  ja olen lähes täydellinen, ne jokunen punaviinilasillinenkin sopivasti silloin tällöin.  Mutta kun ministeriö asiasta lausuu, pubereettiminäni laittaa kantapäät maahan ja tekee tenän. Ttu. Mitä se teille kuulu mitämä teen? Mä ellliiku mihinkää  ja  varmana alan heti repiin sinistä ällämmää.    Ja luuletteks te että asiat tolla ratkee?

Tarjoan itselleni vastauksia: haluan itse merkityksellistää sen mitä teen, en halua että valtio kertoo, tai ohjaa miten minun tulee elää. Minulle tulee olo kuin sukeltaisin Orwellin maailmaan tai natsi-Saksan ruumiillisuuskulttiin.  Missä on privaattiin ja valtiollisen puuttumisen raja? Kun liikuntaa perustellaan kansallisella kilpailukyvyllä, mitä seuraavaksi?  Entä kun olen vanha enkä enää jaksa?  Valpastaudun tarkkailemaan, onko poliittinen ilmasto sellainen, että sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat haudataan yksilöllisen elämäntapakeskustelun alle?  

Keski-ikäinen tanttaminäni rauhoittelee, että hyväähän ne ministeriössä vain tarkoittavat, joo joo, tottahan se on että liikunta auttaa kaikkeen.  Ja miten muuten olet ajatellut sovittaa yhteen, että vaadit itsellesi oikeutta yksilölliseen merkityksellistämiseen, mutta alat heti mäikkäämään jos yksilölle tarjotaan vastuuta valinnoistaan? 

Vallankumouksesta haaveileva puberteettiminäni  sihahtelee  epäluulosta ja suunnittelee vastaiskua. Tanttaminä levittää jumppamaton lattialle, kiskoo funktionaalista  lihastreeniä ja lupaa huomiselle ihan vain sauvakävelylenkkiä.  Tanttaminä ja puberteettiminä  yrittävät  yhteisvoimin  löytää vatsalihaksia ja taiteilla sauvojen avulla pystyssä liukkailla jalkakäytävillä.   Onneksi niillä on joku puheyhteyskin vielä. Itse asiassa usein ihan jatkuva pälätys.

Tänään katsoin monta tuntia televisiota mutta ostin apteekista pektiiniä

Olen vuosia elänyt ilman televisiota. Se on sujunut oikein mainiosti.  Tarkemmin ajatellen, olen enimmäkseen ollut ilman telkkaria, erilaisista syistä. Kun mustavalkoiset telkkarit 60-luvulla ilmestyivät, totta vimmatussa olisimme veljeni kanssa toivoneet, että meille olisi sellainen hankittu, naapurissakin oli. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut, osin varmaankin köyhyyden vuoksi, osin koska ainoastaan kirjoja arvostava äitimme oli sitä mieltä, että vain lapset ja kehitysvammaiset tarvitsevat televisiota, aikuiselle järkevälle ihmiselle sillä ei ole mitään käyttöä. Yritimme veljeni kanssa mielestämme nokkelasti vedota siihen, että me olemme muuten lapsia, mutta äitimme näytti tosi hämmästyneeltä; ei nyt pidä sekoittaa asioita.

Itsemääräämisoikeuden lisääntyessä huushollissani välillä on ollut  telkkari, välillä ei.  Eniten sitä ehkä tuli katsotuksi silloin kun lapsi oli pieni ja nukkui. Mitä muuta nukkuvan lapsen äiti voi tehdä kuin katsoa telkkaria ja juoruta puhelimessa? Nykyään tietysti roikutaan somessa. Joo. Edellisen telkkarin hain elektroniikkaromun keräilylavalta Utsjoella syksyllä 2007, kun tuli digi ja koko kylä hankki littanoita ja romulava täyttyi toimivista telkkareista. Se pelitti aikansa. Kun se sammui, arvelin että olkoon, onhan se liian vaativaa yrittää seurata samanaikaista liikkuvaa kuvaa ja ääntä, eiommun juttu.  Viime syksynä arvoin ompelukoneen ja telkkarin hankinnan välillä ja päädyin ompelukoneeseen. 

Tänä syksynä yhtäkkiä huomasin tilanneeni 42 tuumaisen lautan, ilman sen syvällisempää reflektointia. Voi niinkin toimia, vaikka pääsääntöisesti pyrin tekemään kaikki ratkaisut monimutkaisen ja –ulotteisen pähkäämisen avulla, jolloin lopputulos voi olla lähes mikä tahansa. Sehän pähkäämisessä jännittävintä onkin.  

Niinpä sitten olisin voinut muutaman päivän raportoida facebookissa että tänään illalla katsoin telkkaria 4/5/4/6 tuntia, pompin kanavalta toiselle, selkää alkoi särkeä ja söin paljon hiilihydraatteja.  Mutta kuka sellaista raportoi? Ei tieteskään, facebookissa kerrotaan että kävin kamariorkesterin konsertissa, pesin  ikkunat ja leivoin mustikkapiirakkaa.  Ja ennen kaikkea: kävin ostamassa apteekista pektiiniä ja tein pihlajanmarjahyytelöä.

Olen huomannut omaksuneeni joitakin äitini  asenteita suhteessa erilaisiin teknologisiin vempaimiin.  Esimerkiksi minusta liikuntakykyinen terve ihminen ei tarvitse autoa. Ajan ajokortin ja hankin auton jos tulen liikuntarajoitteiseksi, enkä jaksa julkisten kulkupelien käyttöön liittyvää siirtyilyä ja tavaroiden raahaamista.  Itsensä henkilöautoon ahtamisessa on minusta aina ollut jotain nöyryyttävää. Ehkä se johtuu siitä, että harvassa autossa on tilaa pitkille koivilleni ja minusta on hankalaa polvet suussa fiilistellä yksityisautoiluun liittyvällä vapaudella. Vaikka mistä sitä tietää? Yhtäkkiä, nyt kun olen harjoitellut tätä spontaaniutta ja reflektoimatonta toimintaa, huomaan tilanneeni netistä auton. Tai mitä niitä nyt on, ehkä mehulingon.

Valitse itse omat naapurisi

Surffailin Ruotsin puolen kiinteistövälittäjien sivuilla katselemassa kesämökkejä. Tiedättehän,  Ruotsin maaseutu tyhjenee ja vähänkään syrjempänä, erityisesti Norrbottenin läänissä taloja, mökkejä ja tiloja myydään kummallisen halvalla hinnalla.  Osa on tietysti räjähdystilassa  ja ”sopivia nikkarille”. Lähtökohtaisesti olen hylännyt kaikki, joissa verhotustikin viitataan siihen, että itse pitäisi alkaa touhuta erilaisten työkalujen kanssa. Kun yritän osua naulaan, mäiskin kymmenen sentin tarkkuudella minne sattuu ja jälki on sen mukaista.

Joskus sitten eläkkeellä mökki olisi kiva. Sellainen, jossa voi asua puolet vuodesta ja pihassa kasvaa mustaviinimarjapensaita, mansikoita ja isolla aurinkoisella terassilla voi syödä aamiaiseksi  voilla leivottuja kalorittomia croisantteja niin monta kuin haluaa, appelsiinimarmeladin ja prästostin kanssa. Aurinko paistaa kevyesti, ei liian paahteisesti, mehiläiset surraavat riittävän etäällä ja mukava naapuri tulee kysäisemään haluaisinko purkillisen kotitekoista hunajaa.

Ruotsin kiinteistövälittäjien nettisivuilla on älytty, että ihminen on kiinnostunut paitsi aineesta, myös hengestä, ja sivut tarjoavat oivallista materiaalia  sosiaaliseen  tirkistelyyn.  Myynnistä olevan talon ympäristöstä kerrotaan rakennuksen ja tontin lisäksi millaisia livsstilejä alueella harrastetaan. Minkä ikäistä väkeä naapurustossa elelee, siviilisääty, minkä ikäisiä lapsia lorvii vielä kotona, tulotaso ja paljonko on neliöitä käytössä. Lopullisesti alueen asujamiston sielunelämä valkenee kun tsekkaa mitä kirjoja alueella luetaan ja mitä Tv-sarjoja seurataan.  Kätevää. Ja aika pienellä lisävaivalla voi selvittää myös, mitä puoluetta kullakin alueella äänestetään, jos siinä nyt on jotakin kiinnostavaa, kaikki ruotsalaisethan ovat sisimmältään arlalaisia demareita.

Loppupeleissä on hankalaa päättää, millaisia naapureita haluaisin. Mistä voi päätellä että ihminen on mukava tai kiinnostava? Ei ainakaan iästä, asuinneliöistä tai tuloista. Kirjoista? Kuulun Tampereen Tillikassa istuneeseen ikäluokkaan, jonka tapana oli selvittää viiteryhmän kokoonpanoa luettujen kirjailijoiden perusteella. Toisinaan se oli kilpaluettelointia ja enemmän osoitus mahtailun halusta  ja tekoälykköydestä   kuin mistään muusta. Poliittisesti olen huomannut olevani ahdasmielinen. Minusta tuntuu, että en haluaisi että naapurustossani olisi ainakaan paljoa persuja äänestäviä.  Hankalaa tunnustaa, koska samalla kerron olevani tilastollinen keski-ikäinen toimihenkilönainen, joka vierastaa persujen arvomaailmaa. Niin olenkin, mitä sitten?  Symppaan persuissa sitä porukkaa, joka vaatii reilua ja avointa politiikkaa ja nostaa korruptiota ja hyvä veli-kerhoja framille.  Mutta kun Rovaniemen kesäkuun valtuustossa persujen ryhmän nokkamies huusi puheenvuoroa pitäneelle naisvaltuutetulle  ”älä sössötä”, minun henkinen pikkurillini kohosi.  Vähän tapoja, hei?  Olemmeko itsemme stereotypioita ja tilastollisia keskiarvoja?

Haluaisinko itseni oloisia ja tapaisia naapureita? Helpottaisihan se elämää, ei tulisi yllätyksiä, mutta olisi se kyllä tuhottoman tylsää, hohhoijaa. Ehkä mieluiten halusin, että naapurusto olisi kuin pallomeri, jossa on erikokoisia,-värisiä ja -muotoisia palloja. Naapurustomeressä voisi kahlata kun huvittaa, mutta tarvittaessa saa vetäytyä omiin oloihinsa. Ruotsalaisen sosiaalista minusta ei kyllä tule. Joku raja.

Mutta joitakin nikkaritaitoja ihmisellä on syytä olla, edes sen verran että saa taulun seinään. Siksi odotankin innoissani kansalaisopiston kurssiesitettä. Eläkevuosia odotellessa kesämökin hankintaa on syytä alkaa pohjustamaan ja hankkiutua puutyökurssille. Mistä päästä vasaraan otetaan kiinni?  Tästä alkaa kehitys.

100 vuotta

Olin tänään 100-vuotissynttäreillä. Hilda säteili kauniina ja tyylikkäänä vastaanottamassa onnittelijoiden virtaa. Sinisessä mekossa ja valkoiset helmet kaulassa hän tarkkaili väentulvaa ja sosiaalista suihketta huvittuneen näköisenä. Kun onnittelin sadasta vuodesta, hän kysäisi, miksi kaikki puhuvat sadasta vuodesta, mitäs kummaa tässä nyt on. Äkkiseltään en osannut vastata mitään järkevää.

Tuntuu se kummalta, 100 vuotta tässä maailmassa. Hilda syntyi Venäjän keisarikunnan Suomi- nimiseen suuriruhtinaskuntaan.  Venäjällä hallitsi vielä nelisen vuotta tsaarina Nikolai  II, jonka puolison Aleksandran ja Rasputinin suhde olisi tahkonnut tulosta iltapäivälehdille roppakaupalla jos niitä olisi ollut. Hilda oli vasta muutaman vuoden kun ensimmäinen maailmansota jakoi Eurooppaa uusiksi ja siinä tiimellyksessä Suomi itsenäistyi. Sataan vuoteen mahtuu hurja määrä asioita, joita jopa me 50-luvulla syntyneet olemme lukeneet historian kirjoista ja jotka silloin  tuntuivat olleen jossain kaukana. Vasta vanhetessani olen tajunnut, että syntyessäni toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain yksitoista  vuotta. Nyt taaksepäin katsoen vuosi 2002 oli aivan äsken. Ehkä ei ollutkaan kumma, että mummo näytti aina huolestuneelta kun lentokone  lensi yli. Onko se varmasti omia?

Vaikka varmaankin aina ja kaikki ovat kokeneet, että juuri heidän elinaikanaan on elämässä tapahtunut isoja muutoksia, voisi veikata että Hildan elämän aikana ovat tapahtuneet suurimmat muutokset mitä ikinä historian aikana. Turha edes yrittää luetella murto-osaakaan, mikä on muuttunut. Huh, tiedettä, teknologiaa, antibioottia, globalisaatiota,  eläkejärjestelmiä, hiukkaskiihdytintä, geenimanipulaatiota jne.  Tietenkin kysyin Hildan tyttäreltä, mikä selittää sataa vuotta (montakohan kertaa Hilda ja Hildan tyttäret joutuivat näihin hölmistelyihin synttäreillä vastaamaan?)  Tytär arveli sata vuotta syntyvän perimästä, maatalon töiden ja marjanpoiminnan tuomasta hyötyliikunnasta ja itse hankitusta lähiruoasta. Erinomaisena apuna ovat olleet reipas voin syöminen, valoisa ja utelias asenne elämään sekä hilpeä huumorintaju.

Vitsit; minusta on tosi hauskaa ajatella että kun täytän sata vuotta, tyttäreni on 76, nyt seitsemänvuotias tyttärentyttäreni 52, hänen lapsensa 28, mukanaan 4-vuotias sukuketjun pienimmäinen. Meillä on suvussa tapana saada lapsi 24-25 –vuotiaana, jotenkin on  helpompi laskea kun kaikki toimivat suunnilleen samalla tavalla. 

Ajellessamme takaisin kohti kirkonkylää pohdimme, miten tulevassa maailmassa voi kuvitella mitenkään pysyvänsä ajan tasalla  ja kehityksessä mukana kun nytkin tuntuu hankalalta. Koko ajan tulee uusia  härpäkkeitä, jotka alkavat määräillä elämää ja arkisten asioiden hoidosta tehdään yhä vaikeampaa. Arvelimme että ehkä se mikä muuttuu, menettää merkityksensä kun ikää tulee riittävästi. Ilmeisesti siis vanhetessa järki lisääntyy. Pidän himskatin todennäköisenä, että enemmän kuin uudet puhelinmallit tai vaihtuvat valtiot minua kiinnostaa, ovatko minun 76-, 52-, 28- ja 4 –vuotiaat  lapseni, lapsenlapseni jne onnellisia.  

100-vuotiaan tapaamisesta jäi aivan mahdottoman hyvä olo ja monenlaiset ajatukset ja ihmettelyt virisivät päässä pörräämään.   

Kaiken sote-työryhmä

Perustin oman sote-työryhmän. Niitähän pongahtelee esiin kuin korvasieniä kesäkuun alkupäivinä. Perustamassani  sote-ryhmässä ei tarvitse odottaa puheenvuoroa eikä tyytyä kehnoihin kompromisseihin koska olen ryhmän ainoa jäsen.

Siis mistäs sote-uudistuksessa olikaan alunperin kysymys? Vaikea muistaa, koska nyt enimmäkseen puhutaan kuntaliitoksista ja väestömääristä. Sote-jutun lähtöruudussa puhuttiin asiakaslähtöisyydestä, ennaltaehkäisystä, terveyden edistämisestä, peruspalveluiden vahvistamisesta, terveyserojen kaventamisesta, kansalaisten yhdenvertaisesta palveluiden saannista, toimivista palveluketjuista ja epäilemättä kaikesta, mille ei voi kuin nyökytellä.  Mutta miksi kaikki puhe pyörii maantieteen ja alueiden ympärillä?  Mikä on se looginen päättelyketju, jolla sote -uudistuksen lähtökohdat ovat muuttuneet kiistoiksi eri organisaatioiden koosta ja väestöpohjasta?

Mistä suunnasta tähän soppaan pitäisi etsiä ratkaisua? Kysymykseen on tunnettu vastaus: ratkaisu on siellä missä puhutaan sekavasti ja asian ydin on siinä mistä ei puhuta ollenkaan.

Yhden naisen sote-työryhmäni siis paneutuu käsittelemään sekavaa puhetta ja työntää nenänsä siihen mistä ei puhuta.

Puhutaan ensiksi sekavasta puheesta. Useimpien puheessa ovat ihan sekaisin palveluiden järjestäminen ja tuottaminen. Lisäsoppa syntyy, kun rahoituksesta puhutaan erillään palveluiden järjestämisestä.  Jokainen tolkuissaan oleva ymmärtää, että palveluiden järjestämistä ja rahoittamista ei suden surminkaan pidä erottaa toisistaan. Tämän vuoksi sote-pakettiin aina välillä yritetään koplata kuntauudistus ja saada aikaan isoja kuntia, jotka olisivat riittävän suuria järjestämään edes perustason sote-palvelut. Riittävän isojen kuntien aikaansaaminen edellyttäisi pakkoliitoksia, mutta koska pakko -sanasta tulee paha mieli, sama lopputulos yritetään saada aikaan hivuttamalla, esim. nyysitään valtionosuuksia yms. Tästä taas seuraa että sekavaa ruljanssia pidetään vireessä määräämätön aika, istutaan kokouksia, uusia työryhmiä perustellaan ja pullaa kuluu.

Toiseksi puhumme siitä mistä ei puhuta. Sote-uudistuksessa palvelujärjestelmän kokonaisuuden rahoitus on rajattu työskentelyn ulkopuolelle. Asian ydin, eli rahavirtojen kulkeminen (lue politiikka) on suljettu politiikan ulkopuolelle. Rahasta kun ruvettaisiin puhumaan, olisi puhuttava siitä, kuka saa hoitoa ajallaan ja riittävästi, kenen ei tarvitse jonottaa leikkausjonoissa ja kuka elää pidemmän ja hauskemman elämän. Suomalaisen järjestelmän erikoisuus on, että meillä on verorahoilla rakennettu monikanavainen rahoitusjärjestelmä siten, että keskiluokka saa palvelut Kelan ja työnantajan sponsoroimana ja köyhät kuuluvat kunnallisten palveluiden piiriin. Yksityisiä terveydenhuollon palveluita Suomessa ei tosiasiallisesti ole, vaikka sellaisiksi kutsutaan veroparatiiseissa päämajaansa pitäviä hervotonta tulosta tahkoavia terveydenhuoltoalan firmoja. Niiden rahat tulevat isosti Kelata ja paljolti kunnilta, jotka ostavat niiltä palveluita. Kun poliitikot eivät saa puhua politiikasta eli rahasta, he ovat alkaneet kilpailla asiantuntijoiden kanssa ja kaikkien roolit ovat ihan sekaisin. (Kuka muuten päätti, että rahoituksesta ei puhuta ja kuka tästä päätöksestä hyötyy?)

Yksi kiusallinen kysymys jätetään aina käsittelemättä. Maassa, jossa epätasa-arvo on luonnonvalinnan kaltainen tila ja järjestelmän rakenteeseen naulattu, on syytä olla tarkkaavaisena: saavatko ihmiset samanlaisen kohtelun julkisessa palvelujärjestelmässä? En nyt tarkoita vain terveyspalveluita vaan julkisia palveluita ylipäätään. Monet kerrat olen nähnyt miten pienillä, automaattisilla, näkymättömillä, tiedostamattomilla tavoilla ja kyseenalaistamatta ihmiset saavat asemansa, eivät tarpeensa mukaisen kohtelun. Useimmiten en sitä tietenkään edes havaitse, koska olen lähisokea, olenhan tässä järjestelmässä töissä. 

Mitä sitten tämä sote-työryhmä  ehdottaa ratkaisuksi?

Ihan alkajaisiksi voisi tehdä muutamia kuntien pakkoliitoksia. Helsinki, Vantaa, Espoo ja Kauniainen sekä muutama pienempi kaupunki, joiden nimiä en muista, muodostavat alueellisen kokonaisuuden, joka on syytä liittää kokonaisuudeksi heti. Saman tempun voi tehdä muutamille muillekin keskuskaupunki –satelliittikaupunki –alueille. Landella erikoissairaanhoitopiirejä pitää pakkoliittää koska sitä ei omin toimin saada aikaan. Terveys- ja hyvinvointipiirit hoitakoot vaativammat jutut, kuntien perustasolla me kyllä pyöritämme nämä tavalliset taudit ja ihmiselon pulmat. Mutta pliis, ei irroteta sote-palveluita kuntien muista palveluista, siitä ei hyvä seuraa. Ennemmin sitten ne pakkoliitokset, tänks.

Toisekseen: perustetaan yksityiset terveyspalvelut. Tarkoitan ihan oikeasti yksityiset terveyspalvelut, joiden käytön ihmiset itse maksavat jos kerran haluavat niitä käyttää. Julkiset rahat käytettäkööt julkisiin palveluihin. Lopetetaan tämä sumutusjärjestelmä, jossa leikisti yksityisiin palveluihin ohjataan tolkuttomasti verovaroja.

Kolmanneksi: ilman mahtipontisia eettisyysjulistuksia ruvetaan ihan vain huviksemme katsomaan miten kohtelemme ihmisiä ja mikä vaikutus tittelillä, tunnettuudella, kamppeilla, kaveruudella, sukulaisuudella, habituksella ja sen sellaisella on palveluiden saantiin ja laatuun.

Ja jos kelit sallii, tehdään vappuna vallankumous.

Muutoksia ja rutiineja

Joo, muutin siis Muonioon. Joku aika taaksepäin blogissani muistelin miten 29 vuotta sitten pörhelsin etelästä Lappiin, Muonioon. Totta, olihan tämä uusi tuleminen sitä kirjoittaessani jo työn alla. Kertaus on opintojen äiti. Utsjoellakin läksiäisiäni vietettiin kolme kertaa ja joka kerta oli mukana iloista optimismia.

Muuttaminen on aina oma ruljanssinsa vaikka siihen olisi kehittänyt rutiineja ja ns. hyviä käytäntöjä, joita nykyisin on tapana työstää ihan isommalla porukalla. Käytännössä jaoin huushollini kahtia, eli jätin Rovaniemelle suurimman osan tavaramäärästä, jota ei koskaan pitänyt kertyä, ja otin mukaani vain välttämättömimmän, mitä sitäkin on liikaa. On se muuten ihan uskomatonta, miten valtavan määrän esineitä tarvitsee ihminen, joka on koko ikänsä hurskastellut panostavansa yksinkertaiseen elämään.

Muonioon on ollut helppo tulla. Asiat hoituvat, ihmiset ovat käsittämättömän avuliaita ja pulmiin etsitään ratkaisuja. Kun ensimmäisenä iltanani raahasin kaupasta ostoksiani muutaman sata metriä kohti uutta kotiani, pysähtyi auto ja reipas naisihminen kysyi, tarvitsenko kyytiä. No, kieltämättä tuli tarpeeseen. Lyhyellä matkalla pelastajani kertoi olevansa Elina, joka pitää Oloksella ravintolaa, josta saa hyvää ruokaa. Arvatkaa, olenko neuvonut kaikki Elinan Kammarille syömään. Jos luksus pitäisi määritellä, se voisi olla maailma, jossa umpiouto poimitaan kyytiin kun sillä näyttää olevan niin 

painavat kassit.  

Kunnan kiltit talonmiehet ovat keränneet käytöstä poistettuja huonekaluja huusholliini ja mikä parasta, kantoivat sisään kolhiintuneen oven poistettuaan siitä ensin kahvan ja saranat. Rovaniemeltä toin neljä jalkaa. Tasoa, joka on pystyssä ja seinässä kiinni kahdella saranalla, kutsutaan oveksi. Kun samaan tasoon kiinnitetään neljä jalkaa ja se laitetaan horisontaaliseen suhteeseen maapallon kanssa, se on pöytä. Kahva on hyvä ottaa pois ennen muodonmuutosta. Ajatelkaa mikä määrä varastoissa, autotalleissa ja komeroissa on niihin kannettuja ovia ja ihmiset valittavat, ettei voi kutsua kavereita syömään kun ei ole isoa pöytää.  Kun vieraat ovat jo melkein ovella, reippaalla otteella ovi vaikka saranoilta ja jalat alle, liina pöytään ja se on siinä. Muutamalla toistolla pöydän kasaukseen kehittyy rutiini ja siitä tulee hyvä käytäntö.

Jokin diagnoosi varmaankin on ihmisille, joiden pitää jatkuvasti pyrkiä elämään jotenkin liikkuvassa tai ajelehtivassa elämäntilanteessa. Nuorempana ajattelin että samanaikaisesti vakituiset työ, asunto ja mies ovat elämän loppu, sitten se on katsottu, se elämä. Vanhemmiten olen ajatuksissani tullut joustavammaksi, mutta jotain on jäljellä. Jokin nurkka elämässä pitää olla ainakin vähän ilmassa jotta voi tuntea olonsa vapaaksi ja turvalliseksi.