Olen kaimaani Päivi
Istalaa vajaat kymmenen vuotta nuorempi. Hän kuuluu kuuluisiin suuriin
ikäluokkiin, joita me hieman nuoremmat kutsumme myös termiiteiksi, missä
luonnollisestikin on mukana reipas annos kateutta. Joka tapauksessa Päivi Istala kuului myös niihin Peppi Pitkätossuihin, joita me vimmatusti
ihailimme. Halusimme tulla hänen kaltaisekseen
rohkeaksi, oikeudenmukaisuutta puolustavaksi ja sanavalmiiksi. Tai osa meistä, tokihan useimmat tajusivat jo pieninä, että harmiahan
sellaisesta tulee ja parempi olla nätisti.
Nyt isona Päivi Istalan hyvissä ajoin kirjoittamien
muistelmien lukeminen oli elähdyttävä matka lähihistoriaan, josta jotakin
muistaa itsekin. Päivi Istala kirjoittaa hyytävän suorasukaisesti , mikään
armollinen muistelija hän ei ole, ei itselleen eikä muille. Auki valaistaan omat ja lähipiirin sairaudet,
alkoholismit ja sekopäisyydet siinä missä työpaikkariidat ja muut rettelöt. Peppi Pitkätossuissa on aina monet puolensa,
jytyn julkikuvan rinnalla Istala kuvaa itseään myös arkana ja ujona. Kirjaa
lukiessa tulee myös välillä kuva hiukan rasittavasta tavasta koukuttua oikeudenmukaisuuden
hakemiseen, mikä on aika tyypillistä monille meille maailmanparantajien alatyypeille. Mutta Istala
on rautaa, jota toivoisi voitavan monistaa.
Istalan jälkeen laskin adrenaliinitasoja ja otin
kirjahyllystä ikuisen rakkauteni Tito
Collianderin, tällä kertaa Kahdet kasvot, joka kertoo kirjailijan
nuoruusvuosista 1920-luvulla Porvoossa
ja Helsingissä. Oooh , miten joku voi osata kirjoittaa niin kirkasta,
levollista, suoraa ja kaunista tekstiä. Pysähtyä ihmettelemään pieniä asioita
ja tunnelmia, jatkaa kulkuaan, elää
tässä maailmassa ja olla etäältä viisas. Muistan, miten intensiivisesti lapsena
kuuntelin kun Tuomas Anhava luki Ristisaattoa radiossa. Joitakin luennan synnyttämiä kuvia on
vieläkin ihan selkeinä päässäni ja olen varma, etteivät ne ole syntyneet
myöhempien omien lukukokemusten pohjalta.
Edellisen ja tämän virkkeen välissä laitoin pyynnön Yleen että luennan
saisi uusintana. Jäädään odottelemaan vastausta.
Shokkitäräyksen Collianderin nostattamalle seesteiselle
henkisyydelle aiheutin tarttumalla David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei
koskaan enää, Esseitä ja argumentteja kokoelmaan. Miten hummeri kärsii keitettäessä tai
pornofilmejä tehdään? Mitä humanistin on syytä oppia tässä elämässä, kuinka
kehnoissa tuulioloissa pelataan tennistä tai mitä tapahtuu huvijahdilla ? Wallace katsoo maailmaan ja oman pään sisään
eikä kummassakaan näytä hääppöiseltä. Groteskia kuvausta ja syväeettistä
pohdintaa. Puuduttavaa yksityiskohtaisuutta, joka tekee mieli hyppiä yli mutta
ei kuitenkaan. En suosittele Wallacea
kyynisyyteen taipuvaisille koska sitä ominaisuutta hän kykenee vahvistamaan sinnikkäimmässäkin
hörhöilijässä.
Mitäs minä sitten lukisin?
Vaihtelevia ja monipuolisia lukukokemuksia sinulla. En voi kommentoida, kun en ole lukenut näitä kirjoja. Mä luin äsken Kai Niemisen runokokoelman ja Pengt Pohjasen romaanin Lars Levi Laestadiuksesta "Huutavan ääni korvessa" sekä norjalaisen Jonas Lien Kolmimasto ”Tulevaisuus,” joka oli kirjoitettu 1800-luvun puolella. Luen tasaisesti muun ohessa pohjoiseen liittyvää tieto- ja kaunokirjallisuutta. Kerrohan jatkossakin lukukokemuksistasi. t. jukka
VastaaPoistaBengt Pohjasta luin ihan putkessa joitakin vuosia sitten, hän kirjoittaa jotenkin vimmaista tekstiä. Joskus kauan sitten kuuntelin häntä livenä ja jäi mieleen että oli hurmaava tyyppi. Samoilta kulmilta oleva Mikael Niemi ei tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta, miten sinuun?
VastaaPoista