Kesä lyhyt, Operaatio Paulaharju pitkä

Tuntuuhan se haikealta kun kesä lipuu tiehensä. Kesän loppuarviointia tehdessä voi muistella, tuliko kaikki se tehtyä, mitä piti ja oli suunnitellut. Kesällä pitää levätä ja olla aktiivinen, tavata ihmisiä ja syventyä sisimpään omaan itseen, nukkua ja valvoa. 

Katselin ottamiani valokuvia, niistä päätellen olen koko kesän euforinen ilme naamalla työntänyt nuorimmaisen lapsenlapsen vaunuja, puuhannut kaikkea kivaa vanhemman lapsenlapsen kanssa, uinut erilaissa vesissä, kulkenut tunturissa, kalastanut, poiminut kukkia ja täysiä astioita sieniä ja marjoja. Kuviin ei ole tallennettu hikisiä päiviä konttorityössä, läpikastuneita ja mutaisia vaelluskenkiä, itikoiden syömiä jalkoja, rikkaruohojen valtaamaa kasvimaata tai kilometritolkkuisia talsimisia muutaman mustikan perässä.

Tämän kesän yhdeksi huippukokemukseksi jää Juha Hurmeen teatterityhmän Operaatio Paulaharju Hannukurussa. Teatterikokemus kesti neljä päivää ja kolme yötä, mikä kului matkaan Pallakselta Hettaan leppoisasti kävellen. Juha Hurmeen asettamiin sääntöihin kuului, että teatteriin oli tultava joko Pallakselta tai Hetasta. Teatterissa käymisen ei tarvitse olla helppoa, kaupallisuudesta puhumattakaan. Näytökset olivat ilmaisia ja kun yleisömäärä yllätti järjestäjätkin, arvelimme että suomalainen kävelee kun kerta ilman jotakin saa.  Kieltämättä oli jotenkin liikuttavaa nähdä selvästikin ensikertalaisia kömpelösti kompuroimassa Pyhäkeron kivistä rinnettä alas, varovasti sauvoja asetellen. Muutamat nokkelat livistelivät oikoreittejä Raattaman tieltä Vuontispirtiltä ja Ketomellasta. Hannukuruun oli päästävä.

Hannukurussa Hurmeen teatteriryhmä esitti kaksi novellia Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta. Vähäisellä, paikalta hankitulla rekvisiitalla näyttelijät upottivat meidät katsojat vanhaan tunturien maailmaan, näytelmässä porotkin olivat aidompia kuin oikeat porot. Esitysten jälkeen istuimme saunassa ja toistelimme  uudelleen ja uudelleen, että miten voi joku keksiä jotain niin hullua ja hienoa! Me olimme etuoikeutettuja, kaikin tavoin. Saunoimme, uimme ja olimme onnellisia, poissa levottomasta maailmasta, uutisten ja twittereiden todellisuudesta.

Parasta Operaatio Paulaharjussa on että se jatkuu vielä neljänä kesänä. Ensi kesänä esitykset ovat Lemmenjoella, sitten Kevolla, Näätämöllä ja operaation huipuksi vuonna 2018 Haltilla. Viiden vuoden teatterimatka on aloitettu.

Tässä linkki Operaatio Paulaharjun sivuille http://www.operaatiopaulaharju.fi/index.html

Loma

Pidin toukokuussa kesälomaa. Toukokuu on Lapissa kamala kuukausi.  Lunta on muutamia likaisia laikkuja ja hyinen tuuli puhaltaa Jäämereltä. Etelä-Suomessa asuvat ripottelevat suolaa ensimmäisille  ötököiden puremille tälläämällä facebookiin kuvia, mikä kaikki kukkii ja missä oltiin piknikillä. Tänä vuonna Muoniossa olisin kesälomani alkaessa voinut jatkaa hiihtokautta, osa laduista pidettiin vielä toukokuun alussa hyvässä kunnossa. Valitsin toisin, en hiihtänyt, vaan päätin panostaa uimiseen, kävelemiseen ja juoksemisen uudelleen opetteluun. Lähdin Marmarikselle.  

Lomalaisella on lomalaisen ongelmat, kuten esimerkiksi mitä söisi päivälliseksi. On ensinnäkin ratkaistava, syökö ravintolassa vai laittaako ruokaa itse. Jos päätyy ravintolaan, on valittava lukemattomasta määrästä mahdollisia ravintoloita ja päätettävä, haluaako kokeilla jotakin uutta vai mennä jo tiedettyyn paikkaan. Tästä saa jo melkein kahakan aikaan matkaseuran kanssa, koska ihmisissä on suuria eroja mitä tulee halukkuuteen kokeilla uusia asioita tai toistaa aikaisemmin tehtyä. Katson useimmiten kuuluvani ensin mainittuun ryhmään. Kokeilua vai koettua –tyyppinen punninta käynnistyy myös itse laitetun ruoan suhteen, mutta itse kokkaaminen antaa enemmän joustovaraa koska voi tehdä useampia ruokia. Raaka-aineiden hankkiminen torilta on osa ruoanlaiton taivaallisuutta: vieläkin silmäni kostuvat, kun ajattelen kaikkia niitä ihania tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, joissa oli maku mukana. Ikinä enää en osta Suomessa hedelmiä,  noita raakana poimittuja ja kaasussa kypsennettyjä.

Syömisen lisäksi toinen iso ongelma lomalla on pukeutuminen. Jos ennen aamiaista haluaa vuoropäivin käydä joko pidemmällä kävely- tai juoksulenkillä ja sen jälkeen uimassa, mutta ei halua kuljetella vaihtovaatteita, millainen vaatetus on sopivin näiden intressien yhteensovittamiseen? Reilun kahden viikon aikana en kyennyt tätäkään ratkaisemaan.

Elämä on kummallista. Myös lomalla.

Kun omassa lomalaisen elämässään on syventyneenä triviaaleihin elämänlaatuasioihin, lomamaassa tapahtuu kaivosonnettomuus, jossa kuolee 300 ihmistä. Turkin valtiojohdon ensimmäiset kommentit olivat tylyjä: onnettomuuksia on sattunut ennenkin.  Myöhemmin poliittinen johto terävöityi ja lupasi puuttua kaivosten turvallisuusongelmiin. Osuimme kaivosmiesten mielenosoitukseen, jossa oli mukana vanhoja naisia, jotka istuvat hiljaa valokuvat sylissään. Heidän kuolleita poikiaan ja omaisiaan.  Kaivosonnettomuuksissa on Turkissa kuollut paljon ihmisiä sen jälkeen kun valtio yksityisti kaivokset, turvallisuutta ei valvota ja ihmishengen arvo häviää bisnekselle.

–Valpastuin myös katselemaan lukuisia hotellien rakennustyömaita, joilla työmiehet keikkuivat ilman mitään turvavarusteita ja suojauksia. Turistin katseen voi kalibroida moneen suuntaan. Miten paljon meille nimettömiä afrikkalaisia hukkuu mereen tai ruhjoutuu rantakallioihin pyrkiessään Espanjan lomasaarille ja Etelä-Eurooppaan?

Turkista tiedän vähän. Asukkaita on  70-80 miljoonaa. Maasta pieni osa on Euroopan puolella, isoin osa Aasissa. Maa pyrkii EU:n jäseneksi, mutta EU hangoittelee kaikin tavoin vastaan. Julkisyynä  on kurdien asema ja ihmisoikeuskysymykset, mutta vähintään yhtä vahvasti Turkkia pidetään vielä pitkään tuulikaapissa talouspoliittista syistä.  Talouskasvu Turkissa on poikkeuksellisen nopeaa ja maa harjoittaa valuuttapolitiikkaa, joka ei EU:ssa olisi mahdollista. Julkisista palveluista on vaikea saada tietoa ellei osaa turkkia.  Maata hallitsee islamilainen AK-puolue, jolla on vahva poliittinen kannatus vaaleissa. Puoluetta johtaa pääministerinä toimiva Recep Erdogan. Nykyinen politiikka kohtelee oppositiota ja toisinajattelijoita tylysti, internetin käyttöä on aika ajoin rajoitettu ja valtio on vastannut mielenosoituksiin väkivaltaisesti,  korruptio on sisällä vallankäytön rakenteissa.

Internetistä löytyy Toni Alarannan blogi ”Euroopan rajalla”, jossa ruoditaan Turkin nykyistä yhteiskuntaelämä  kriittisesti. Hän kirjoittaa, että Turkkiin on pystytetty suvaitsematon enemmistödemokratia, jossa enemmistö muodostuu yhden yhteisen nimittäjän, konservatiivi-islamilaisen nationalismin ympärille.  Nuoret, keskiluokka ja koulutetut ihmiset eivät halua uskonnollisen moraalin perustalle rakentuvaa AKP:n ja Erdoganin johtamaa yhteiskuntaa (Alaranta 2.5.2014 ja 6.2.2014).   Alaranta on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja on väitellyt Turkin poliittisesta historiasta.

Luettuani aamupäivällä Alarannan blogia, lähdin  iltapäiväksi uimarannalle. Ensimmäisen uimareissun jälkeen veden lämpötilasta tuli keskustelemaan Mehmet, joka kertoi työskentelevänsä kaupungin  sairaalassa ja olevansa nyt kesälomalla. Mehmet halusi tietää, pidänkö matkustelusta, onko minulla perhettä, pidänkö enemmän valkoviinistä vai punaviinistä.  Minä puolestani olin kiinnostunut Turkin terveyspalveluista, koulutusjärjestelmästä ja miten julkiset palvelut rahoitetaan. 

Mehmet kertoi, että noin kahdeksan vuotta sitten maahan luotiin yhteiskunnan kustantama terveydenhuollon palvelujärjestelmä, joka kattaa koko väestön. Ihmiset maksavat pienen omavastuuosuuden ja ovat tyytyväisiä, koska aikaisemmin vain rikkaat pääsivät lääkäriin ja saivat hoitoa. Lapset ja nuoret käyvät koulua kaksitoista vuotta, minkä jälkeen heidän on päätettävä jatko-opinnoistaan, perusopinnot kustannetaan verovaroista. Verottaminen on Turkissa uusi asia, aluksi ihmiset vastustivat sitä, mutta nyt he hyväksyvät sen koska saavat vastineeksi palveluita.

Mehmet olisi halunnut esitellä minulle kotinsa ja tarjota lasin punaviiniä, koska molemmat pidimme siitä enemmän kuin valkoviinistä. Kieltäydyin kuitenkin, erosimme luullakseni ihan ystävinä ja molemmat olimme oppineet jotakin uutta. Minä opin, että Turkin yhteiskunta on modernimpi kuin luulinkaan ja Mehmet, ettei rannalla kannata satsata naisiin, jotka alkavat kysellä palveluiden ja verotuksen rakenteista.

Mutta kumpaa minä uskoisin, Toni Alarantaa vai Mehmetiä? Alaranta nostaa blogissaan esiin Turkin järjestelmän puutteet ja konnuudet kun taas Mehmet näki nykypolitiikan tuoneen ihmisille hyvinvointia ja tasa-arvoa. Jos olisin pienituloinen turkkilainen äiti, kumpi olisi minulle tärkeämpää, vapaa pääsy internetiin vai että lapseni saa sairastuessaan hoitoa? Entä jos olisin Istanbulissa osoittamassa mieltäni puiston puolesta ja poliisi hyökkäisi väkivaltaisesti kimppuuni? On helppo löytää esimerkkejä, jotka saavat mielipiteen kallistelemaan. Esimerkit ovat myös siitä ikäviä, että ne väistämättä johtavat omahyväiseen huokaisuun, miten on luojan lykky, että on sattunut syntymään Pohjoismaihin. Mutta miten vain, Turkki on paitsi kaunis, myös mielenkiintoinen ja ristiriitainen maa.

Muoniolaiset ovat outoa väkeä

Eilen vappuaattoiltana iso määrä kuntalaisia - useamman henkilön arvion mukaan 500-700 ihmistä - kokoontui valtion entisen virastotalon takapihalle. Peltotilkulle asfalttialueen ulkopuolelle oli koottu suuri keko rojua, joka sytytettiin palamaan. Pappi oli edellisenä sunnuntaina kirkossa kehottanut  sanankuulijoita tuomaan kokkoon poltettavaa tavaraa –ei kuitenkaan ympäristölle vaarallista. 

Vappukokko roihusi iloisesti, muutama laulutaitoinen lauloi vanhoja lauluja särisevään kovaääniseen, parilla eurolla sai grillimakkaraa, vohvelia ja kahvia. Lapset laskivat mäkeä lumikinoksessa ja kinusivat foliopalloja. Teinit olivat tälläytyneitä ja lisäsivät tehosteita kasvomaalauksella. Keski-ikäiset puhuivat menneestä talvesta, tulevasta kesästä ja lomista, muista ihmisistä, kunnan asioista, mökin rakentamisesta, teiden kunnosta ja kalastuksesta. Koppavat mummot työntelivät rattaissa lapsenlapsiaan ja vaarit kävivät sosiaalista smalltalkia kaikkien kanssa. Tilaisuudesta oli ilmoitettu A4:lla kauppojen ja tienvarsien ilmoitustauluilla. Kaikki tosin tiesivät vappukokosta ilman tiedottamistakin koska se on vuosien perinne. Seurakunnan lähetystyö järjestää.

Paikalla ei ollut yhtään julkkista, toimittajaa tai hankekoordinaattoria.

Meillä oli mukavaa.

Ai niin, ja kaikki olivat selvin päin. Sekin vielä.

Toistuvasti ihmisten hyvinvointia tai onnellisuutta koskevissa tutkimuksissa ja selvityksissä muoniolaiset mitataan Lapin hyvinvoivemmiksi ja onnellisimmiksi kuntalaisiksi. Tulos on toistunut jo niin usein, ettei sitä voi kuitata pelkästään tutkimusten heppoisuudella tai sattumalla. Yhteiskunnallisten ilmiöiden tulkinnassa katse on yleensä kalibroitu selittämään pahoinvointia ja siihen tarkoitukseen meillä on kehitetty monialainen varasto  syy-seuraus –ketjujen kuvauksia. Hyvinvoinnin syiden selittämiseen on käytetty paljon vähemmän energiaa vaikka hyvinvoinnin ymmärtämisen voisi  olettaa edesauttavaan myös pahoinvoinnin vähentämisessä.
 

Muoniolaisten hyvinvoinnin perustaksi on selitetty historiaa, kuten Ruotsin tuomaa kauppaa, työtä, salakuljetusta ja muuta kanssakäymistä.  Taannoinen valtion aluepolitiikka toi työpaikkoja, yrittäjät ovat olleet paikallisia ja työllistäneet oman kunnan väkeä.  Paitsi aineellisella hyvällä, muoniolaiset selittävät hyvinvointiaan vahvalla yhteisöllisyydellä ja uskonnollisuudella, joka on ollut osa ihmisten arkea ja vahvuudestaan huolimatta suvaitsevaista ja hyväntuulista. Oma veikkaukseni on, että kaikki liittyy kaikkeen. Toimiva yhteisö on toimelias monilla elämänalueilla, tätä kai tarkoitetaan sosiaalisella  pääomalla, joka tuottaa sekä aineellista että henkistä hyvää ja hyvinvointia.
 

Turha luulla, että Muonio olisi jotenkin umpioitunut –ei pidä paikkaansa.  Lappilaisista kunnista Muoniossa on suhteessa väkilukuun eniten ulkomailla syntyneitä asukkaita. Kunnan keskustassa on thaimaalainen ravintola ja sveitsiläinen kahvila mutta suomalais-israelilainen pub näyttää suljetulta. Tiettävästi minkäänlainen pub ei ole Muoniossa lyönyt leiville, asiakkaat puuttuvat. Toisin kuin muissa matkailukunnissa, matkailukaan ei Muoniossa ole keskittynyt panostamaan päihde- ja pikaseksi –painotteiseen ohjelmaan. Muoniossa turistit hätistetään ladulle tai koiravaljakolla tunturiin, kesällä ongelle.  Mikään menomesta Muonio ei ole, se on avoimesti todettava.
 

Totta kai Muoniosta löytyvät samat harmit kuin muualtakin, kaikillahan meillä onnellisuusmuurien takana on asioita, joita ei kylille ja onnellisuustutkijoille levitellä. Hyvinvoivassa yhteisössä huonosti voiminen on erityisen kovaa, paratiisikuvia ei kannata tässä maailmassa rakennella. Mutta millään ei voi tehdä merkityksettömäksi tai vähäarvoiseksi sitä, että satoja ihmisiä pienessä Länsi-Lapin kunnassa kokoontuu valtion autioituvan virastotalon taakse yhteiselle vappukokolle. Se on Wau!

Hei, sote-kanin korvat näkyy!

Eikö voitaisi sopia, että kaikki yhteiskunnalliset asiat keskitetään pimeään ja sateiseen vuodenaikaan? Hyvien hiihtokelien aikaan pääministerit eivät eroa, sote-ratkaisuja ei tehdä ja Mäntsälän kunnanvaltuutetut keskittyvät pilkkikisojen järjestämiseen. Tänäänkin piti hiissata itsensä sisätiloihin pääministerin haastattelutunnin ajaksi keskellä päivää kuulemaan asia- ja iskulauseita toistelevan eroavan pääministerin vastauksia toimittajien fiilistelykysymyksiin. Olisin älynnyt pysyä ulkona hiihtämässä auringonpaisteessa tai edes kehitellyt jonkun ratkaisun miten tinttien talimakkarapötkö saadaan pysymään puun oksassa. Mutta minkäs tekee, tämä varmaan oli se ominaisuus, miksi luolaihminen kehittyi yhteiskuntaihmiseksi. Silkkaa uteliaisuuttaan.

Mitähän tästä pitäisi ajatella? Fokusoin katseeni taas soteen. 

Metsäperän kukkahattutädin veikkaus on, että kaikki liittyy kaikkeen, ja sote-kanin korvat tai korvien varjot pilkistävät esiin monista puskista.   Sotea on väännetty koska jotakin pitää palveluille tehdä. Maaliskuisen sunnuntain viiden ervan malli tarvittiin myös siksi, että sote-ratkaisun piikkiin voitiin laskea osa miljardisäästöistä. Soten osalta piti tehdä teko, jota voidaan jonkin aikaa kutsua päätökseksi.  Nythän isommat ja pienemmän satraapit kulkevat ympäriinsä toistelemassa, että tärkeintä oli, että saatiin päätös aikaan. Ai miten niin?  Kai päätöksen sisällölläkin on merkitystä? Miksi kaikki puolueet, etenkin oppositio, näyttävällä tavalla änkeytyivät kameroiden eteen liputtamaan ratkaisua, jonka sisältö ja vaikutukset ovat ihan auki?

Kukkahattutätikin ymmärtää, että sote on hetkeksi siivottu pois päivän keskustelusta, kysyttäessä voi sanoa, että sote-malli päätetty ja yksityiskohdat ovat valmistelussa. Kokoomus ja demarit voivat käydä puheenjohtajakisansa ilman, että kandidaatteja mätkitään sotella päin pläsiä. Erityisesti sote-välirauhaa tarvitsee Jutta Urpilainen, jonka puheenjohtajuutta uhkaa mäntsäläläinen kunnanvaltuutettu Antti Rinne. Rinteen kannatustahan tolkun ihminen ei voi ymmärtää, mutta kyse onkin demareiden sisäisestä asiasta. Urpilaistakin enemmän Rinnettä kammoavat persut, joiden mielestä maahan ei tarvita toista persupuoluetta. Siksi tässä vaiheessa Soini voi antaa sivusta tukea hallitukselle ja etenkin istuvalle valtiovarainministerille.

Viiden erva-alueen mallissa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen ja tuotamisen erottaminen on niin iso ja olennainen ratkaisu, että ei voi kuin haukkoa henkeään ja ihmetellä, miten siitä ei revitä valtavia otsikoita? Palveluiden järjestämisen ja tuottamisen erottamisella sote-pakkaan on ujutettu kunnon kokoomuslainen markkkinavetoinen sote-palveluiden tuottaminen. Vai onko ratkaisu kokoomusvetoinen? Kokoomuksen kohta ex-puheenjohtaja Katainen on kuulunut oman puolueensa sosiaalisesti vastuuntuntoiseen siipeen, mikä on ollut omiaan vetämään kokoomuksen äänestäjiksi pieni- ja keskipalkkaisia naisia, joiden kotipesäksi kokoomus lähtökohtaisesti on outo.  Oliko järjestämisen ja tuottamisen erottaminen yrityselämäsuuntautuneen ja kuntapalveluista kaukana olevan keskustan puheenjohtaja Sipilän idea? Mutta mitä sanoo keskustapuolueen kuntasuuntautunut kenttäväki kun se hoksaa, millainen kani hatusta nousee?

Eniten ongelmia veikkaan viiden ervan sote-mallista seuraavan keskustapuolueelle. Jännä seurata, miten keskustavaltainen kuntakenttä reagoi,  kun se herää todellisuuteen ja tajuaa, että palveluiden tuottaja erva-pohjaisessa mallissa voi olla muukin kuin kunta.  Nythän kunnat ja kuntayhtymät kaapivat maata toistensa alta  ja kilpailevat keskenään sillä välin kun terveydenhuollon pörssiyritykset hiovat strategioitaan.  Kaukaa viisaat ja hyvin verkostoituneet, alun perin terveydenhuollosta aloittaneet palveluryitykset ovat jo ajat sitten laajentaneet toimintaansa sosiaalipalveluihin. Ei vaadi paljoakaan mielikuvitusta nähdä tulevaisuus, jossa ervat kilpailuttavat suuria palvelukokonaisuuksia ja hankinnan saa se, joka tekee parhaan tarjouksen. Tietysti. 

Kuntien ja kuntayhtymien pitää kyetä tekemään maakuntarajat ylittävää yhteistyötä pärjätäkseen valtakunnallisesti toimivien sosiaali- ja terveysalan yritysten kanssa.  Kuntakentän lisäksi odottelen ammattiliittojen heräämistä, miksi kuntatyöntekijöitä edustavat liitot ovat hipihiljaa?  Tämä on ihan mahdottoman jännittävää ja uutisten seuraaminen tulee pilaamaan monta kaunista valoisaa kevätiltaa.

Pienistä puolueista lähinnä sydäntäni olevat vihreät ovat hämmentäviä. Kun uusin sote-ratkaisu tuli, vihreät olivat siitä iloisia, se oli vihreiden tavoitteiden mukainen. Vihreät ovat niin iloisia kaikesta. Syy iloisuuteen ei ole selvinnyt, mutta koska taidan olla maksanut tämän vuoden jäsenmaksun, olen myös hyvällä tuulella ja heiluttelen mikkihiiren korviani.

Onko sotesta tullut peliväline?  Miksi minäkin kirjoitan sotesta kuin sote-poliittinen päätöksenteko olisi jotain muuta kuin sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä? Minulla ei ole uusia mielipiteitä sote-mallista. Erva-pohjainen malli vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että sosiaalipalvelut tulee irrottaa tästä paketista ja toimia kuten muissakin Pohjoismaissa: sosiaalipalvelut kuuluvat kuntiin. Tästä paasasin jo viides tammikuuta blogissani, joten yritän olla aloittamatta taas. Kunkin hetkisistä poliittisista sote-päätöksistä riippumatta kaikki aikaisemmat mielipiteeni ovat edelleen voimassa. 

Maailmanpolitiikan lauantaipäivää

Huomista Krimin kansanäänestystä jännitetään paitsi Krimillä, myös Euroopassa, Venäjällä ja epäilemättä myös Obaman maassa.  Kansanäänestykseen liittyy ennakolta monenlaisia lausuntoja. Äänestystä pidetään epäaitona, koska äänestystulos on ennakolta selvä: enemmistö krimiläisistä  haluaa  irrottautua Ukrainasta ja aloittaa liittymisen Venäjään.  Painokkaasti lännessä, myös Suomessa, on korostettu, että äänestys on laiton koska Ukrainan valtion johto ei sitä hyväksy. -Maallikkona voi pyöritellä silmiään. Se että kansanäänestyksen lopputulos on ennakolta tiedossa, ei ole kummoinenkaan uutinen. Suomessa monien vaalien lopputulos on ollut selvää jo ennen virallista vaalipäivää, eikä vaaleja ole silti peruutettu tai julistettu laittomaksi. Meillä kunnallisvaalien äänestysprosentti on vain 50-60 % mutta silti paikallispoliitikot päättävät ihmiselon tärkeimmät asiat. Laittomuuden osalta on vaikea ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. Janukovitshinkin hallitus oli laillinen kunnes hänet kavereineen ilmeisen hyvästä syystä häädettiin maasta ja valtaan nousi ei-vaaleilla valittuja, mutta muuten symppiksemman oloisia ihmisiä.  Laillisuus on sana, jolle puhuja ja kuulija kunakin hetkenä antavat sopivat tulkinnat.

Sinänsä maallikko ei ihan kunnolla ymmärrä, miksi Krim ei voisi liittyä Venäjään jos kerran väki siellä sitä haluaa? Edellyttäen tietenkin että kansanäänestyksen tulos on aito, eikä  ihmisiä  ole painostettu tai pakotettu äänestämään tietyllä tavalla.  Onhan mahdollista, että venäjänkielinen enemmistö pitää Venäjään kuulumista ihan luontevana eikä ole niin hirveän innoissaan pyrkimässä kohti Eurooppaa ja Euroopan unionia kuin me luulemme. -Aina jotain menee hullusti: jos Krim venäläistyy, tataarien oloista tulee kuitenkin vielä nykyistäkin kurjemmat.   Venäjällä kymmeniä tuhansia ihmisiä on osoittanut mieltään Putinia ja Venäjän Krim-toimia vastaan. Mielenosoitukset Venäjällä tekevät positiivisen vaikutuksen, ei olisi vanhassa Neuvostoliitossa marssittu ja nokiteltu Brezhneville.

Krimin irtoamista Ukrainasta vastustetaan lännessä mm. sillä ettei saa rikkoa Ukrainan valtion rajoja.  Taas maallikko ajattelee että ainahan valtioiden rajat ovat eläneet. Valtioita on muodostunut ja muovautunut monenlaisilla perusteilla ja prosesseilla, aika usein yksi levottomuutta aiheuttava tekijä raja-alueilla on ollut kieli. Harvemmin valtiota on vaihdettu äänestystuloksella kuin sotimalla.  Vai onko kyse siitä että Krimin niemimaa haluaa väärään suuntaan? Toki voi alkaa visioimaan mitä siitä seuraisi jos joka maassa joku porukka olisi aina keräämässä kimpsuja ja kampsuja ja maata vaihtamassa.  

Kun telkkarin A-alkuisten ajankohtaisten ohjelmien avulla yrittää kerätä ns. faktoja, alkaa ihmetellä toimittajien sotavimmaisuutta. Toimittajat  pyörein silmin maalailevat uhkia ja yrittävät rakentaa valmiustiloja.  Keskiviikon A-studioon oli laadittu taulukko Pohjoismaiden, Viron ja Venäjän sotavoimista ja innokkaat toimittajat kärttivät kommentteja Pohjoismaiden ja Viron ulkoministereiltä. Eiks ole järkkyy, hei, että Venäjällä on niin paljon suuremmat sotakalustukset kuin pienillä naapureilla! Ihan korrektisti Viron edustaja muistutti Naton läsnäolosta alueella.  Hups, Naton toimittajat olivat unohtaneet taulukostaan. Hävetti ja hämmensi.  Erikoisinta A-alkuisten ohjelmien toimittajien esitystavassa on sotakiihkoisuus, sodan mahdollisuutta käsitellään kuin mitä tahansa lupeissa olevaa skuuppia tai lööppiä. Carl Haglundin pinnat nousee kun hän toistuvasti jaksaa joka ilta rauhallisesti vastailla sotatäpinöissään oleville toimittajille.    

Sympatia-antipatia  -keinulaudalla Obama ja USA näyttäisivät Ukrainan asiassa  keikahtaneen korkealle, kun taas Putin on alakynnessä.  Ikään kuin suurvaltojen välillä olisi jokin ero.  Oman käsitykseni mukaan niihin  molempiin on syytä suhtautua kaikilla varauksilla. Tasapuolisen häikäilemättömästi ne molemmat sekaantuvat muiden maiden asioihin ja lähettävät omat kommandonsa tihutöihin kun niiden intresseihin sopii. Lopputulemassaan tässä koko sopassa päätyy ajatukseen, että  kenelläkään ei ole puhtaat jauhot pussissaan  mutta olisi mukavaa jos Carl Haglundeja ja Pekka Haavistoja olisi enemmän.

Turskaa kolonisaatiokastikkeessa

Turska on erinomaisen hyvä ja monikäyttöinen kala. Parhaimmillaan se on tuoreena, runsaassa suolavedessä varovasti keitettynä, kastikkeena voisulaa. Tuoreen turskan maku ja rakenne muistuttavat vain etäisesti lipeäkalaa, jota ihmiset on pakotettu syömään liian varhaisessa iässä, jolloin ei vielä hyvän päälle ymmärrä.  Harmi vain, että turskaa on niin vaikea saada Suomesta muutoin kuin verkostoitumalla tuottajamaan edustajien kanssa.  Samalla kun haarukalla kierittelee turskanapalasta voisulassa, voi miettiä esimerkiksi kalastuspolitiikkaa.

Aivan, valtameret ovat ylikalastettuja ja kalastamisen tapa on sikamaisen tuhlailevaa. Kalanviljelyn haitoista puhumattakaan, arkiruoaksi alentunut viljelylohi pilaa meret ja kuka tietää, mitä geenimaissia, torjunta-aineita, endosulfaania, antibiootteja etc, etc.  kalassa löytyy. Ilmankos viljelylohta ei Norjassa juuri kotipöydässä näy. Kunnon norjalainen pistelee  turskaa ja seitä, ellei sisämaan rautua ja taimenta ole saatavilla.

Kalastus on isoa bisnestä, aivan tolkuttoman isoa. Melkoinen on ollut se määrä suomalaisiakin, jotka ovat käyneet Pohjois-Norjassa perkaamassa kalaa. 2000-luvulla maissa olevat kalatehtaat hupenivat vauhdilla, alaa tehostettiin, iso osa kalan käsittelyprosessista tehdään aluksilla ja kalaa rahdataan ympäri maapalloa perattavaksi Kiinaan, mistä siitä osa lähtee Kaukoidän markkinoille, osa palaa meidän markettiemme kalatiskeihin. Kala ei siis enää työllistä paikallista väkeä samalla tavalla kuin ennen, mikä on Pohjois-Norjan, erityisesti Finnmarkin asukkaille iso juttu.

Viime vuosina kalabisnesmies Kjelle Inge Rökke  on ostanut halvalla Finnmarkissa konkurssiin menneiden kalatehtaiden jäljiltä kalastuskiintiöitä ja luvannut tuoda kalaa maihin käsiteltäväksi, eli työllistää paikallista väestöä. Näin ei ole käynyt. Rökke alkoi keskittää kalankäsittelyä muutamiin tehtaisiin ja kuljettaa sitä ulkomaille käsiteltäväksi. Lupauksiin uskoneet asukkaat ja kunnat hiiltyivät ja ryhtyivät pistämään kampoihin. Kalaresurssien keskittyminen oli tapahtunut stortingetin siunauksella, Rökke on kaikkien johtavien poliitikkojen kaveri ja mukava, joviaali tyyppi. 

Eilen Mehamista lähti lentokone Osloon täynnä finnmarkilaisia, kystaksjon-aktiiveja:  kuntien virkahenkilöitä, poliitikkoja, järjestöihmisiä, eläkeläisiä, lapsiperheitä. Maanantaina 3.3. kystaksonilaiset  osoittavat mieltään Oslossa ja yrittävät saada stortingetiä terästäytymään ja velvoittamaan Rökkeä pysymään lupauksissaan.

”Stortinget toimii Finnamarkissa kuin siirtomaavalta Afrikassa! Klassista kolonialismia!” sanoo kiihtynyt kystaksonilainen.  Minä  tuhisen, että ei minulle kannata tulla opettamaan mitä kolonialismi on. Kun kaivosbuumi alkoi, kaivosyhtiöt alkoivat kaivaa maasta mitä on kaivettavissa, kunnat kumartelivat, rakensivat asuntoja ja muuta infraa. Kanadalaisen kaivosjätin johtaja naureskeli telkkarissa lappilaisten kuntien avokätisyydelle ja anteliaisuudelle, Australiassakin yhtiötä oli velvoitettu ensin rahastoimaan yhteiskunta- yhteisö- ja ympäristövastuuseen ennen kuin oli puhettakaan malmien kuokkimisesta. Niin että kystaksonilaisten ei tarvitse lähteä Afrikkaan kolonisaatiota etsimään, osataan sitä ihan naapurissakin. Olennainen ero syntyy siitä, että meillä kolonisaation kohteena olemista monet pitävät ihan luonnollisena, suorastaan tavoiteltavana tilana.

Joka tapauksessa: onnea ja menestystä kystaksonille! 

*****
Jälkipostaus 4.5.2014:

Tänään Pohjois-Norjan kalakapinasta oli artikkeli Helsingin Sanomissa, ensimmäiseksi asiasta kirjoitettiin tässä blogissa 2.3. Kannattaa lehtiäkin lukea, alla linkki Hesarin juttuun:

  http://www.hs.fi/datajournalismi/Norjan+kalastajat+nousivat+kapinaan/a1305820276745

Eikö tässä kaupungissa todellakaan saa mistään siskonmakkaroita?

 Etelä-Suomen hiihtoloma-aika tarkoittaa että pohjoisessa mummot levittävät punaisen maton lentokentältä kotiin; lapsenlapsi tulee! Jännittyneet mummot odottavat tuloportilla Jeg reiser aleine –pussukka kaulassaan ilmestyviä pikkuteinejä, jotka alta aikayksikön mummon seurassa taantuvat takaisin pikkulapsiksi kun kaverit eivät ole näkemässä. On se niin kummaa, joka kerta, vaikka viimeksi nähtiin jouluna vajaat pari kuukautta sitten, tuloportista tulee ihan erinäköinen ja uudenlainen lapsenlapsi. Kahdeksanvuotias muuttuu niin hurjaa vauhtia, katsookohan se samalla silmällä minua, mutta ei kohteliaasti sano mitään?

Ennen lapsenlapsen tuloa mummo hamstraa ruokaa ja herkkuja jotta kallisarvoista yhteistä aikaa ei tarvitse tuhlata ruokakärryjen kanssa pujotteluun. Lapsenlapseni ykkösherkku on siskonmakkarakeitto, mutta ilmeisesti siskonmakkarakeitto ei kuulu trendiruokiin,  makkaroita ei löytynyt mistään. Yksi Rinteenkulman K-marketkin superystävällisistä myyjistä kävi penkomassa takahuoneenkin ja oli osaaottavan pahoillaan lapsenlapseni puolesta, mikä tietysti lohdutti hätääntynyttä mummoa, joka joutui turvautumaan kakkossuosikkiin, makaronilaatikkoon. Tämän mummon kohdalla lapsenlapsi  on ajat sitten ymmärtänyt, että parhaimmillaan mummon kokkaustaitojen ymmärrys on silloin kun mummi ehdottaa syömistä ravintolassa.

Mummojen keskinäisessä mummokilvoittelussa käydään heikosti peiteltyä kisaa, kuka tekee parhaita juttuja lapsenlapsensa kanssa. Meitähän näkee uimahallissa, lähinuotiotulilla makkaraa paistamassa, elokuvissa, teatterissa,  Polarn O. Pyretissä ostamassa vähän fiinimpiä lastenvaatteita, joita järkevät vanhemmat eivät kasvavalle lapselle hanki jne.  Lapsenlapselleni yksi on ylitse muiden: Metsähallituksen Pilke. Yritin tällä hiihtolomalla vaihteen vuoksi serveerata Saarenkylässä avattua Hoploppia, mutta Pilkken ohi eivät kaiken maailman hoplopit pääse. Pilkkeessä on käytävä joka kerta, eväiden kanssa, koska aikaa siellä kuluu monta tuntia ja joka kerta pois lähtö onnistuu vain maanittelun ja korruption avulla.

Luulen, että mummoksi tuleminen humpsahtaa keski-ikäisen naisen elämään jotenkin kaapin takaa. Pöö! Yhtäkkiä oma lapsi ilmoittaa saavansa lapsen ja saman tien tajuntaan hiipii toisen kaapin takaa ajatus: ahaa, se tarkoittaa, että minä –siis minä – rupean mummoksi nyt. Minä, joka en vielä ollenkaan tiedä mitä ryhtyisin omassakaan elämässä tekemään, tulipas tämä äkkiä. Meneepäs tämä nyt nopeasti, tämä elämä. Kun lapsenlapseni syntyi, olin lepuuttamassa hermojani työelämästä ja opiskelin. Opintoihin kuuluvan gradun tein mummojen ajasta, se löytyy gradutietokannasta, kokeile aukeaako linkki: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/69762/SalminenP%C3%A4vi.pdf?sequence=1

Tutkimuksessani mummouden syvimmäksi ytimeksi nousi huoli. Lukemattomat  ovat mummojen huolien teemat, muistaakseni siteerasin Heideggeria, kun kirjoitin, että mummous on suorastaan virittyneisyyttä huoleen.  -Joka kerta kun lapsenlapsi lähtee Jeg reiser aleine-pussukka kaulassaan, jään niiskuttamaan kentälle ja pinnistelen etten ala vuolaasti ulvomaan.  Pitääkö lentoyhtiön pussukkatekstilläkin oikein provosoida mummoja parkumaan? Ei vaadi monimutkaista symboliikkaa liittää ikäväänsä ja haikeuteensa kaikki mahdolliset asiat mistä huolissaan voi olla, nyt ja hamassa tulevaisuudessa. Sitten taas laitetaan järki kädestä päähän takaisin ja ajatellaan että enimmäkseen kaikella on taipumusta sujua hyvin.  Milloinkas me seuraavan kerran nähdään?