Vuosien kiertoa

Vuoden kuluttua tulee tasan kolmekymmentä vuotta siitä kun lähdin Tampereelta vuodeksi Lappiin.  Käytössäni oleva kartta oli Tampereen puhelinosuuskunnan kartta Suomesta. Se oli jaettu kahtia siten, että Etelä-Suomi suunnilleen Oulun korkeudelle asti oli ns. normaalikokoisena ja Loppu-Suomi oli kutistettu pieneen mittakaavaan sivun yläreunaan. Kartan perusteella arvioin muuttokohteeni Muonion olevan samassa sumassa Kemi-Tornion kanssa. Tiesin Kemissä olevan rautatieaseman ja olin iloinen, että voin sujuvasti kiepsahtaa aina  viikonloppuna halutessani tapaamaan kavereita Tampereelle.

Kun Torniossa ryhdyin oikomaan jäseniäni –kohta päästään purkamaan pakkauksia –muuttoauton kuljettaja katsahti minuun hämmästyneenä: on tästä vielä semmoiset 260 kilometriä. Koin elämäni ensimmäisen sydänpysähdyksen. Matka jatkui. Metsää. Suota (=jänkää, mitä sanaa en silloin tuntenut). Lunta. Pimeätä. Pakkasta. Lopulta puolen yön aikaan saavuttiin Muonioon.  Onneksi yksi nuori mies ajeli kylän raittia ja osasi neuvoa, missä arveli asuntoni olevan. Lopulta se löytyi helpolla, yhteen rivitalon oveen oli niitattu A4, jossa luki ”Tämä ovi tässä”. Voiko sitä selkeämmin sanoa. Asettauduin kolmevuotiaan tyttäreni kanssa taloksi.

Valmistellessani lähtöä Tampereelta muistissani oli kirkkaasti Kurun Länsi-Tesikon kansakoulun maantiedon oppikirjan lause ”Nykyään Lapissa ei asuta kodassa vaan hirsimajoissa”. Olin varautunut hirsimajan kylmään lattiaan ostamalla suurimman paimentolaismaton mitä Tampereelta löytyi, jotta  tyttärelläni olisi lämmin alue lattialla. Rivitaloasuntomme osoittautui erinomaisen lämpimäksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi, tiedoksi vain maantiedon kirjojen väsääjille.

Kevät tuli ja lumet sulivat toukokuussa. Innoissani käänsin nurin rivitalon takapihaa ja kylvin kasvimaan naapureiden varoituksista huolimatta. Takatalvi kuulemma tulee joka tapauksessa. Ja pöh, ei muuta kuin salaatit ja porkkanat kasvamaan. -Takatalvi tuli kesäkuussa ja loppupeleissä kasvimaassani versoa työnsivät vain hernekepit.

Kesä-84 oli kuulemma hurjin sääskivuosi naismuistiin.  Niitä tukki sisään tolkuttomia määriä  ilmastointikanavista ja ihmisen mukana kun ovea vähänkin raotti. Arvelin niistä pääsevän eroon läpivedolla ja avasin yhtäaikaa etu- ja takaoven. Iuuuuuuu! Harmaa ujeltava sääskimassa vyöryi sisään kahdesta ovesta, eikä nokkela läpiveto-teoriani todellakaan toiminut. Mutta imuri pelitti!  Kätevin tapa pyydystää sääsket sisätiloissa on pölynimuri. Sillä ne saa imaistua kätsästi myös katosta, jonne ne pakenevat alamaailmassa riehuvaa ihmistä.

Olin tyylipuhdas tulokas, joka teki omia päätelmiään sillä tiedolla mitä sattui olemaan, uskoi päätelmiinsä ja mikä pahinta, esitteli niitä myös ääneen muille. Muistan ikuisesti sen tyrmistyneen hiljaisuuden, joka syntyi kahvipöydässä kun pikku smalltalkina kysäisin, miksi metsätyömiehet ovat kiskoneet jalkarätit räystäälle kuivumaan? Kesti jonkun aikaa ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen, että kyse oli kuivalihoista. Taustaksi kerrottakoon, että olen siis ihan oikeasti maalta ja isäni teki metsätöitä ja käytti saappaissa flanellisia jalkarättejä. Halusin siis osoittaa olevani perillä asioista, ihan kokemusperäisesti.

Lappilainen metsänhoito vaivasi muutoinkin tulokkaan mieltä. Suhtaudun edelleenkin maahan ja metsään hyvin vakavasti ja maalaisgeeneissäni on selvä käsitys, että ainoata oikeata omistamista on maan omistaminen (joo joo, totta kai osaan nämä maata-ei-kukaan-voi-omistaa  -jutut). No, siis joka tapauksessa pientilallisten Pohjois-Hämeessä olin oppinut, että ainoastaan juopot, hulttiot ja holtittomat myyvät metsää. Kunnollisten ihmisten taloissa metsä säästetään pahan päivän varalle. TsiiSÖS, kun näin nämä Lapin avohakkuuaukeat! Sosiaalitantan sieluni kääntyi ympäri: tätä juoppouden määrää! Tätä työmaata! –Muistan myös ne kummeksuvat ilmeet, kun yritin kollegoilta kysellä,  miten he olivat  työssään tästä avohakkuiden ilmentämästä hillittömästä juoppoudesta selvinneet. Minulle jäi jotenkin sellainen tunne, että päättelyketjuani ei ymmärretty. Ehkä en osannut ilmaista itseäni riittävän selkeästi.

Lapissa asumisen kolmen tasakymmenen vuosipäivään on siis vielä vuosi aikaa, nyt voin alkaa mietiskellä miten tilaisuutta sitten juhlistan. Kun ei ole metsääkään.

Kaikki muut tietää miten suihkukaappi pestään

Pesin tänään suihkukaapin.  Olin pohtinut asiaa pitkään ja keskustellut muutamien ystävieni kanssa ja yrittänyt urkkia, onko jollain tiedossa jotain konstia, miten se tehdään kohtuullisen kepeästi ja vaivattomasti. Useimpien ihmisten mielestä suihkukaapin pesu edellyttää höyrypesurin hankintaa ja täytyy myöntää, että olin miettinyt sitä itsekin. Olisihan se kätsä, ehkä. Toisaalta ajatus että taas huusholliin pitäisi hankkia jokin kone jotakin tai joitakin rajattuja töitä varten estää tehokkaasti hankkimasta moista vempainta.

Alun perin olen kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä huushollin luuttaamisesta on selviydyttävä Fairin, Omon ja vanhan T-paidan avulla mutta vuosien saatossa olen tietenkin luistanut jonkinlaiseen vaatimattomaan varustelukierteeseen. Korostan vaatimattomaan. Kaikkineen olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kevyillä ranneliikkeillä pitävät nurkat tip top järjestyksessä ja siinä samalla pyöräyttävät piirakan pöytään ja pakkaseen ja tarjoavat päivälliseksi jotain eksoottista herkkua, jota syödään Tonga-saarten eteläosissa.

En pidä itseäni erityisen epäkäytännöllisenä ja luoja varjelkoon, elämässäni on totta vie käynyt ihmissuhteita, joiden epäkäytännöllisyys on ollut lähes yhteiskunnalle vaarallista. Silti ihmettelen joitakin kummallisia tapojani. Hyvin harvoin esimerkiksi laitan takin vetoketjun kiinni ja puen myssyn ja lapaset päälleni sisällä kun menen ulos. Ei tietenkään, paukkasen ulos puolipukeissa ja puen päällimmäiset vaatteet kävellessäni vaikka ei olisi mikään kiire minnekään. Ruokakaupassa ajattelen selvitä nopeasti ja helpommalla, jätän korin ottamatta ja alan kerätä ostoksia syliini, mistä seuraa että liikkuminen on melkoista taitelua kun yrittää olla tiputtelematta tavaroita. Ja joku riivatun purkki  tietysti vuotaa rinnuksille. Asuntokaupan pystyn päättämään neljässä sekunnissa mutta jäätelöaltaalla käytän tolkuttomasti aikaa jäätelön valitsemiseen. Lopuksi otan valkosuklaalla kuorrutetun Magnumin, minkä jälkeen pidän itselleni sisäisen kehityskeskustelun,  että edes joskus voisit kokeilla jotain uutta.

Suositeltavaa lukemista täysi-ikäisille

Olen kaimaani Päivi  Istalaa vajaat kymmenen vuotta nuorempi. Hän kuuluu kuuluisiin suuriin ikäluokkiin, joita me hieman nuoremmat kutsumme myös termiiteiksi, missä luonnollisestikin on mukana reipas annos kateutta.  Joka tapauksessa Päivi Istala kuului  myös niihin Peppi Pitkätossuihin, joita me  vimmatusti ihailimme.  Halusimme tulla hänen kaltaisekseen rohkeaksi, oikeudenmukaisuutta puolustavaksi ja sanavalmiiksi.  Tai osa meistä, tokihan useimmat  tajusivat jo pieninä, että harmiahan sellaisesta tulee ja parempi olla nätisti.

Nyt isona Päivi Istalan hyvissä ajoin kirjoittamien muistelmien lukeminen oli elähdyttävä matka lähihistoriaan, josta jotakin muistaa itsekin. Päivi Istala kirjoittaa hyytävän suorasukaisesti , mikään armollinen muistelija hän ei ole, ei itselleen eikä muille.  Auki valaistaan omat ja lähipiirin sairaudet, alkoholismit ja sekopäisyydet siinä missä työpaikkariidat ja muut rettelöt.  Peppi Pitkätossuissa on aina monet puolensa, jytyn julkikuvan rinnalla Istala kuvaa itseään myös arkana ja ujona. Kirjaa lukiessa tulee myös välillä kuva hiukan rasittavasta tavasta koukuttua oikeudenmukaisuuden  hakemiseen, mikä  on aika tyypillistä monille meille  maailmanparantajien alatyypeille. Mutta Istala on rautaa, jota toivoisi voitavan monistaa.

Istalan jälkeen laskin adrenaliinitasoja ja otin kirjahyllystä ikuisen rakkauteni Tito  Collianderin, tällä kertaa Kahdet kasvot, joka kertoo kirjailijan nuoruusvuosista  1920-luvulla Porvoossa ja Helsingissä. Oooh , miten joku voi osata kirjoittaa niin kirkasta, levollista, suoraa ja kaunista tekstiä. Pysähtyä ihmettelemään pieniä asioita ja tunnelmia, jatkaa kulkuaan,  elää tässä maailmassa ja olla etäältä viisas. Muistan, miten intensiivisesti lapsena kuuntelin kun Tuomas Anhava luki Ristisaattoa radiossa.  Joitakin luennan synnyttämiä kuvia on vieläkin ihan selkeinä päässäni ja olen varma, etteivät ne ole syntyneet myöhempien omien lukukokemusten pohjalta.  Edellisen ja tämän virkkeen välissä laitoin pyynnön Yleen että luennan saisi uusintana. Jäädään odottelemaan vastausta.

Shokkitäräyksen Collianderin nostattamalle seesteiselle henkisyydelle aiheutin tarttumalla David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Esseitä ja argumentteja kokoelmaan.  Miten hummeri kärsii keitettäessä tai pornofilmejä tehdään? Mitä humanistin on syytä oppia tässä elämässä, kuinka kehnoissa tuulioloissa pelataan tennistä tai mitä tapahtuu huvijahdilla ?  Wallace katsoo maailmaan ja oman pään sisään eikä kummassakaan näytä hääppöiseltä. Groteskia kuvausta ja syväeettistä pohdintaa. Puuduttavaa yksityiskohtaisuutta, joka tekee mieli hyppiä yli mutta ei kuitenkaan.  En suosittele Wallacea kyynisyyteen taipuvaisille koska sitä ominaisuutta hän  kykenee vahvistamaan sinnikkäimmässäkin hörhöilijässä.

Mitäs minä sitten lukisin?  

Karhu nukkuu pesässä mutta puhutsä suomee?

Olen seurannut ns. ulkomaalaisen suomen opiskelua, sellaista ihan alkutekijöistä alkavaa pinnistelyä, jossa aloitetaan aidosta nollatasosta. Koska minulla ei ole minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, minulla on kielen opettamisesta ja oppimisesta paljon mielipiteitä ja tiedän kuinka homma pitäisi hoitaa.

Kielikurssilla opitaan ihan järkeviä asioita kuten leipä, maito, makkara, juusto, lautanen, kauppa, auto, lukuja, viikonpäiviä, kuukausia jne. Silti minusta hauskaa on, että ensimmäisinä päivinä kaupunkilaiset opiskelijat oppivat tietämään että Suomessa on hirviä, susia, pöllöjä ja lokkeja. Ulkomailta tullut oppii kolmantena kurssipäivänä että ”karhu nukkuu pesässä”. Se on hyvä talvella tietää, koska elleivät ne nukkuisi pesässä, niitä keikkuisi pitkin kyliä, katsokaa vain miten niitä kevään tullen saa väistellä puistoissa ja hätistellä luudalla alas parvekkeelta.

Kävin avuliaasti lainaamassa kirjastosta suomen kielen alkeiskursseja opintojen tueksi. Mitä ihmettä, mitä kieltä? ”Mennäänks kiskalle? Onks kaikki mukana? Mitä me ostetaan sun synttäreitä varten? Ku nyt kerta on kakskytviis-vuotis synttärit niin pitää kai ostaa pari puolloa kuohuviiniä. Puhutsä suomee? ” Jne, jne. Suomea ulkomaalaisille opettavat kirjat ovat kummallista Helsingin-seudun paikallismurretta tavoittelevaa sopotusta. Miksi ulkomaalaisille ei opeteta kunnollista kieltä?  

Ei totta vie ole kumma että maahanamuuttajien kielitaito pysyy huonona, jos heille ei edes opeteta suomea vaan jonkinlaista puolikieltä. Onko huonon kielenopetuksen tarkoituskin pitää ulkomaalainen ulkona, kielihän on mitä kätevin ulossuljennan muoto, monin tavoin. Kun et osaa puhua etkä varsinkaan kirjoittaa yleiskieltä, vaikutat aina epäaikuiselta ja mahdollisuutesi opiskeluun ja työnsaantiin ovat kieltä osaavaa kantaväestöä heikommat. Onks tässä joku piilo-opetussuunnitelma, siis, niinku hei?

Moniko meistä suostuisi siihen että lapsillemme ja lapsenlapsillemme opetettaisiin koulussa suomea jotenkin sinne päin?

   

Kirjallisuus:

Abondolo, Daniel (2009) Colloquial Finnish. The  Complete Course for Beginners. Routledge. Taylor & Fransis Group. London and New York.

Berg, Maarit ja Silferberg Leena (2004) Kato hei, puhekielen alkeet. Finn Lectura. Helsinki.

Matkoilla

Tässä välillä olen ehtinyt olla ulkomailla ja lentsussa, jotka kokemuksena muistuttavat toisiaan. Molemmissa on jotenkin pihalla arjesta ja normaalista. Ulkomaa tosin oli lähimaa Norja ja lentsu jatkuu vielä. Lentsu-matkalla tuntuu olevan paljon muutakin väkeä, ja lehdissä luvataan, että helmikuussa tulee oikein kunnon trippi, ellei ole rokottanut itseään.

Jonkinasteinen sairastelu on melkeinpä mukavaa. Kun kuumemittari näyttää 37, aikuinen ihminen on jo siinä kunnossa että tärisee ja hytisee, pääkoppa ei toimi sitäkään vähää kuin normaalisti ja keuhkot alkavat lupaavasti vingahdella. Silloin on kerrassaan ihanaa kömpiä peiton alle, avata radio ja aloittaa epämääräinen lillunta unen ja valveen rajamaastossa kuunnellen yle ykkösen hyvin toimitettuja asiaohjelmia ja konsertteja, joissa ei synny äkillisiä rähähdyksiä tai mekkaloita unta häiritsemään. Ylepuhe on myös mainio, mutta hapannuin sille siinä vaiheessa kun ohjelmistoon ilmestyi urheilua ja kieltämättä siellä on aika paljon uusintoja. Kuuntelen muutenkin aika paljon radiota, se jotenkin sopii minulle, yksinkertaiselle sielulle. Televisiota en omista, se on jotenkin liian vaativa kun siinä on sekä ääni että kuva ja vielä yhtä aikaa.  

Ei suhteeni kaikkiin radio-ohjelmiinkaan ole samanlainen ja eri kanavat vastaavat eri tarpeeseen. Erityisessä kiitollisuudenvelassa olen myös yleX:lle.  Utsjoella asuessani pari kesää sitten siellä oli ihan kamalasti sopuleita ja myyriä. Sopulit rähisivät pääosin ulkona keskenään, mutta myyrät olivat pahuksen sosiaalisia ja pyrkivät sisälle kaikista mahdollisista koloista ja joka tilanteessa. Kerrankin kun kuivasin pussilakanoita ulkona, yksi myyrä oli ilmeisesti kömpinyt lepäilemään kuin riippukeinuun pussilakanan sisään ja kulkeutui pyykin mukana sisälle. Voin vieläkin tuntea sen pikkuruiset varpaat jalkapöydälläni, kun se liukui pois pussilakanasta ja istahti jalkani päälle luoden suurilla pyöreillä silmillään hämmästyneen katseen minuun: ooh, oletpa sinä iso siellä korkealla! Fiuuh, myyrän kaappaisu pussilakanaan ja lakananyytti ulos. Reaktiot pelasivat. Ja jatkossa pyykit kuivuivat sisällä.

Mutta takaisin yleX:ään. Olin lähdössä muutamaksi viikoksi pois kotoani ja pelkäsin myyrien invaasiota. Sain naapuriltani hyvän vinkin että myyrät pelkäävät ääniä, mutta ne tottuvat toistuviin ja tasaisiin ääniin, älykköjä  kun ovat. Pohdimme yhdessä, mikä olisi mahdollisimman epätasainen ja ennakoimaton äänimaailma, joka tekisi myyristä hermoraunioita, jos ne löytäisivät pienenkin kolon josta kurkistaa sisään. Päädyimme yleX:ään. Latasin kanavan täysille huutamaan yötäpäivää ja toisin kuin kaikissa muissa hetkeksi tyhjilleen jätetyissä taloissa, myyristä ei näkynyt pipanaakaan. Radio on hieno keksintö ja yle1 ja yleX ovat hyviä kanavia.

Lintuja, possuja ja mummoja

Rovaniemen Konttisen puistoon on vuosikymmenien aikana liittynyt erilaisia pyrkimyksiä. Sen yllä on toisinaan leijunut hotellirakentamisen optio, kuten kaupungissamme on tapana aika ajoin kaikkien maaplänttien kohdalla.  Muistan myös miten 90-luvulla kaupunginvaltuuston naiset teimme aloitteen, jolla puisto julistettiin perhepuistoksi. Erityisesti huolehdittiin, ettei yksikään miesvaltuutettu saanut allekirjoittaa aloitetta, ikään kuin perheisiin liittyvät asiat eivät olisi kuuluneet miehille. Huh, miten hävettää, teimmepä karhunpalvelusta tasa-arvolle.

Viime kesänä puistoon ilmestyi paljon uusia kalusteita, joihin oli kiinnitetty lintu- ja possuhahmojen päitä. Puistoa alettiin kutsua Angry Birds –puistoksi. Toivon vihaisille linnuille pitkää ikää koska ne suojelevat puistoa rakentamishankkeilta, poks ja pang.

Puisto sinänsä on mainio rakennettu leikkipuisto. Se kokoaa lapsiperheitä ja tarjoaa mahdollisuuden tutustumiseen, juoruiluun ja muuhun tärkeään sosiaaliseen kanssakäymiseen lasten kanssa puistoon tuleville aikuisille.  Epäluuloisena mulkoilen, mahtuuko puistoon luistelukenttää, ja jos ei mahdu, sen on kyllä iso moka! Samaa mieltä on seitsemänvuotias lapsenlapseni Vilma, jonka kanssa viime talven hiihtolomalla treenasimme luistelua pelaamalla jääkiekkoa. Suosittelen muuten jääkiekkoa kaikille mummoille erityisesti tyttölastenlasten kanssa: siinä oppii oikeasti luistelemaan, sekä lapsenlapsi että mummo.  Puistossa on kuulemma myös jonkinlainen senioreiden agility –rata, mutta sen suhteen olen vähän epävarma. Ainakin yksi treenilaite oli koitua kohtalokseni kun sutjakkaasti pääsin kiipeämään köysiseinää ylös kolmen metrin korkeuteen, mutta alaspäin kurvaaminen olikin sitten hankalampaa. Sielläpä sitten sätkyttelin ja kiitin luojaani, että olin iltalenkiltä palaamassa hämärän aikaan, eikä japanilaisia turisteja ollut lähistöllä kuvia räpsimässä.  Mummolla on vielä treenaamista.

Vihaisten lintujen puiston rakentamisesta käytiin myös valituskierros koska hankintaa ei ollut kilpailutettu. Kaupunki oli halunnut puistosta nimenomaan Angry Birds –puiston, mihin puiston rakentaneella Lappsetilla on yksinoikeus. Toinen paikallinen yritys Carousel valitti asiasta markkinaoikeuteen. Markkinaoikeus päätti että kaupungin olisi pitänyt kilpailuttaa hankinta säännösten mukaisesti.  Kaupunki taas oli todennut selvityksessään markkinaoikeudelle, että puistoa ei olisi voinut toteuttaa muu kuin Lappset Group, jolla on yksinoikeus Angry Birds-tavamerkkiin. Uutinen on poimittu Lapin radion nettisivuilta 28.12. Markkinaoikeuden päätös on varsin järkeenkäypä.  Olisi se sangen outoa jos päättämällä, että hankitaan tietyn tuotemerkkinen tavara, voidaan hankintalailla pyyhkäistä pöytää. Fiskarsin sakset tilataan Fiskarsilta.

Tuntematta alaa sen kummemmin, on syytä tuntea sympatiaa sekä Lappsetia että Carousellia kohtaan. Molemmat ovat ymmärtääkseni paikallisia niin paljon kuin nyt jokin yritys sitä nykymaailmassa voi olla. Maallikkojärkeni sanoo, että kaupungin etu on paitsi käyttää veronmaksajien rahoja taloudellisesti ja tarkoituksenmukaisesti, pyrkiä kaikin tavoin kohtelemaan ainakin paikallisia yrittäjiä tasapuolisesti. Mitä useampi yritys täällä kukkii ja kukoistaa, sen parempi. – Aivan, totta kai tiedän, että paikallisuuden suosimisessa pitää taiteilla kieli keskellä suuta hankintalain pykäliä pyörittäen, mutta kuinka moni voi vilpittömästi vakuuttaa, ettei moraali joustaisi kotikuntaan päin ainakin hiukan?

Näihin vihaisiin lintuihin en ole syvemmin paneutunut, teen sen ensi vuonna. Siis ampuuks ne linnut ihan oikeesti jollain jotain?

Hedelmäkakkua

Aamiaisen ja hiihtolenkin välissä leivoin englantilaisen hedelmäkakun ja ajattelin Juhana Vartiaista, jonka mielestä ikääntyville ihmisille voidaan maksaa pienempää palkkaa koska he ovat vähemmän tuottavia työelämässä. Valtion taloudellisen tutkimuskeskus on soveltavan taloudellisen tutkimuksen asiantuntijayksikkö, joka tuottaa tutkimustietoa talouspoliittisen päätöksenteon ja sen vaihtoehtoja koskevan keskustelun tueksi, kertoo internet. Siis Juhana Vartiainen on syytä ottaa vakavasti.

Myös hedelmäkakku on vakava asia. Olen reilut kaksikymmentä vuotta valmistanut hedelmäkakun saman manuaaliin pohjalta soveltaen. Vuosien saatossa toistuvien työprosessien tuoman kokemuksen ja tiedon perusteella olen kehittänyt hedelmäkakun leipomista siten, että nyt tekemäni hedelmäkakku on huomattavasti herkullisempi kuin alkuperäinen, manuaalin mukainen hedelmäkakku. Erilaisilla työvaiheisiin liittyvillä yksityiskohdilla olen pystynyt sellaiseen laadunvarmistukseen että epäonnistumisen mahdollisuus on lähes minimoitu. Joitakin työvaiheita olen pystynyt jopa tehostamaan ja aikaa kakun valmistamiseen menee vähemmän kuin jos sen tekisi alkuperäisen manuaalin mukaan. Tiedän vaihtoehtoisia toiminnan tapoja, jos esim. jotain tarviketta ei satukaan kaapissa olemaan. Tiedostan olemassa olevat riskit, joihin palaan myöhemmin. Joku voisi kutsua tätä ns. hiljaiseksi tiedoksi, mutta sitä se ei ole. Pidän joka joulu yhtä kovaa meteliä hedelmäkakun leipomisesta.

Tehokkuutta taikinan valmistuksessa voi lisätä paloittelemalla voin ja sokerin muovikulhoon, jonka laittaa lämpimään veteen lillumaan, siten se vaahtoontuu nopeammin. Voi ei saa ruveta sulamaan, joten ajoitusta koskeva tietämys tulee olla hallussa. Voin pehmetessä voidellaan vuoka, ei suinkaan sössäämällä voipaperin kanssa vaan työntämällä räpylä pakastepussiin ja hinkkaamalla sen avulla voi kakkuvuokaan. Käsi pysyy puhtaana eikä tarvitse käyttää arvokasta aikaa käsipesuun, sanoohan sen järki. Korppujauhojen tilalla voi aivan hyvin käyttää vehnäjauhoja tai pienikokoisia kaurahiutaleita. Vuoka jääkaappiin jäähtymään. Kirsikat, rusinat ja aprikoosinpalat olen luonnollisesti upottanut lillumaan konjakkiin. Konjakkia laitan tupla-annoksen, miksi konjakkia tuhlattaisiin kakkuun ellei se saisi rotevasti maistua? (Uskomatonta, manuaalissa ei ole edes tätä liotusvaihetta, olen aivan tuohduksissani). Samoin kirsikoita laitetaan tupla-annos. Manuaalissa ei puhuta mitään kirsikoiden väristä, mutta kakussa pitää olla punaisia ja vihreitä kirsikoita. Ne maistuvat aivan erilaisilta ja kakusta tulee kauniimpi, jotenkin eloisampi ja kommunikoivampi. Käsittämätön ongelma on, että joulun aikaan edes Rovaniemen kokoisessa kaupungissa ei myydä kuin punaisia kirsikoita. Vihreitä kirsikoita on ryhdyttävä metsästämään hyvissä ajoin jo loppukesästä ja ne on syytä muistaa jos käy esimerkiksi Helsingissä tai Norjassa, jossa on huomattavasti tasokkaammat leipomatarvikevalikoimat kuin Suomessa. Pelkästään yhden kakkutarvikkeen hankinta edellyttää ennakointia, pidemmän aikavälin suunnittelua ja mahdollisesti myös kansainvälistymistä. Ei todellakaan ole mitään amatöörien hommaa.

Keskeisin riski liittyy kakun paistolämpötilaan, siinä on vielä kehityspotentiaalia. Vakuutan, että olen valmis kehittämään taitojani kakun paistossa ja tarvittaessa otan käyttöön uutta teknologiaa, mutta edellytän sovellusohjelmilta nykyistä parempaa laatua ja niiden on oltava käyttövalmiita hankittaessa.  Ohjeen mukaan kakku paistetaan 175 asteen lämmössä 45 minuuttia.  Käytännössä paiston loppupuolella on syytä hiukan alentaa lämpötilaa ja pidentää paistoaikaa koska taikinan ainekset ovat raskaat ja riski että kakku jää raa`aksi, on suuri. Samalla on syytä painottaa uunin lämpö alalämpöön, mutta tässä on syytä olla varovainen. Paisto-olosuhteissa tapahtuva muutos kasvattaa riskiä lähes sietämättömäksi.  Uusi tai vieras uuni voi aiheuttaa yllätyksen koska uunien asteet voivat vaihdella paljonkin ja ylä- ja alalämpö voivat olla mitä sattuu. Tuntemattomien uunien käyttäytymistä voi joskus joutua tutkimaan joidenkin koepaistosten, esim. teeleipien avulla. Paistovaihe vaatii kokemuksen ja huolellisuuden lisäksi kylmähermoisuutta ja stoalaista tyyneyttä. Lopultakin elämä ja hedelmäkakku on otettava vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ryhdikkäästi ja tyynenä.

Mutta entä Juhana Vartiainen?  Voiko Juhana Vartiaiseen suhtautua kuin hedelmäkakkuun?

Vaikea sanoa. Mutta joka tapauksessa, valtiovarainministeriön alaisen VATT:n johtajan ajatus kertoo hänen käsityksestään sekä työelämästä että ihmisestä. Ajatteleeko Vartiainen työn olevan teollista liukuhihnatyötä, jossa yksilöt sorminäppäryydellä kilpailevat liukuvan hihnan tahdin kanssa?  Jossa työn tulos ja tuotemäärät ovat laskettavissa kappaleina? Vanhemmiten näppäryyteen ja motoriseen toistoon liittyvät kyvyt voivat heiketä, en tiedä, mutta aivan hyvin näin voi olla. -Suurimmassa osassa työtehtäviä työn tulos ja tuottavuus syntyy  kuitenkin ihmisten yhteistoimintana, jossa tarvitaan erilaisia työpanoksia. Tarvitaan niitä, jotka ensimmäistä kertaa lukevat manuaalia ja uskovat että sen mukaan kuuluu toimia, mutta porukassa on syytä jonkun hallussa olla kumuloitunutta tietoa mitä muuta pitää osata. Useimmissa töissä, etenkin palvelualoilla ja Vartiaisen edustamalla julkisella sektorilla tuottavuuden arviointi on hyvin paljon arvostuskysymys ja riippuvainen arvioinnin näkökulmasta. Onko tuottavampaa laatia monta heppoista raporttia vai yksi kunnollinen?

Miksi palkkaa pitäisi alentaa vain ikääntyviltä mikäli työteho laskee? Ilman suurempaa mielikuvitusta voi keksiä monia hyviä syitä palkanalennukseen: yleinen vetämättömyys, laiskuus, tyhmyys, lasten tai pelien parissa valvotut yöt ja juopottelu vievät terää keneltä tahansa, harhaileva ajattelu, keskittymättömyys, hidas puhe- ja kävelytapa, kymmensormijärjestelmän osaamattomuus, asenteelliset ongelmat kuten esim. vaatimus että hoitotyössä pitäisi ihmisiä kohdella jotenkin kunnioittavasti ja inhimillisesti. Esimerkkejä työnteon hidasteista ei ole vaikea löytää. Meitä riittää.

Reflektoiva kakunpaistaja on hankala, sellainen kyseenalaistaa kakkumanuaalin ohjeita, huomauttaa epäkohdista ja korottaa äänensä kun tietoteknologiamonopoli taas kerran myy kalliilla hinnalla keskentekoista ohjelmaansa jonka " sisällön saatte ihan itse kehittää omia kakuntekotarpeitanne vastaavaksi".  On totta, että kokenut hedelmäkakun tekijä tulee ärtyisäksi, jos noviisien tahdon mukaan on uudelleen aloitettava alusta pohjamanuaalista. Kokenut kakunpaistaja alkaa pitää luentoa kuinka ihminen kehittyi ihmiseksi koska esi-isämme siirsivät kokemusta ja tietoa toisilleen. Sitä kutsutaan oppimiseksi, jokaisen ei tarvitse aloittaa uudelleen alusta.

Juhana Vartiainen haluaa kuria ja järjestystä. Työpaikalla ollaan tekemässä tulosta eikä hengailemassa. Omalla laillaan se on virkistävää näiden haltioituneita huntutansseja ja sinisiä ajatuksia kouhkaavien maksettujen konsulttien sijaan. Sama asia sanotaan suoraan. Luulen että niitä valtiovarainministeriön tyyppejä, jotka yrittävät saada eläkeikää kohoamaan, sapettaa vimmatusti. Vartiainen ei voisi paremmin vetää mattoa heidän altaan. 

Jotenkin on sellainen olo kuin jotakin olisi  yhteiskunnassa yhtäkkiä muuttunut vai olenko muuten vain herännyt hetkeksi? Pitäisikö tässä jotenkin valpastua ja kakkumanuaalien sijaan silmäillä mitä ympärillä tapahtuu? Huhuu?