Trump ja minä

Moni on lainannut väittettä että elämme totuuden jälkeistä aikaa, en muista kuka lennokkaan lauseen alun perin lanseerasi.  Luultavasti joku joka on ollut tässä maailmassa melko lyhyen aikaa koska me, jotka olemme tallustelleet täällä pidempään, tiedämme että totuus on aina ollut vaihdon väline ja hyvin tulkinnanvaraista.

Lähtökohtaisesti suhteeni Trumpiin oli välinpitämätön. Pikkuhiljaa ryhdyin noteeraamaan republikaanien ehdokaskandidaattia, joka päästeli suustaan mitä sattui ja vaikutti vitsiltä. Kun Trump sujahti puolueensa ehdokkaaksi, se vahvisti  käsitystäni että republikaanit nyt ovat sellaisia.  Kuulunhan siihen tuhahtelevaan porukkaan, joiden mielestä amerikkalaiset  ylipäätään ovat jotenkin  -äh - lapsellisia ja  sillai pinnallisia ja jotenkin niitä niinku ei voi ottaa vakavasti, no joo, on siellä ollut joku hyvä kirjailija.

Koska asennoidun amerikkalaisiin kaikilla mahdollisilla ennakkoluuloilla,  suhtauduin varauksella sekä Clintoniin että Trumpiin.  Haukka tai honkkeli. Yritin kannattaa Clintonia koska hän on nainen ja demokraatti,  sitä paitsi näistä kahdesta kuului kannattaa Clintonia jos halusi pitää itseään fiksuna ja siihenhän aina on tarvetta.  Tump  omalla toiminnallaan helpotti Clintonin kannattamista.   Clinton  kuitenkin menetti teoreettisen ääneni  nähtyäni miten hän suorassa tv-lähetyksessään katsottuaan filmin  Gaddafin surmaamisesta hekotti ja lohkaisi: ”We came, we saw, he died!” Ihminen, joka ei kunnioita kuolemaa, on vaarallinen. 

Clinton sai enemmän ääniä, mutta Trump valitsijamiehiä. Voiton jälkeen Trump teki persut ja alkoi puhua maltillisia. Media meni sopeutumisvalmennuskurssille. Kansalainen alkoi miettiä että ehkä Trumpissa hyvää on että hän ei ole niin innokas maailmanpoliisi kuin Clinton olisi ollut ja ehkä hänen esikuntaansa tulee joku joka ymmärtää jotakin ilmastosopimuksesta ja ympäristövastuusta. Jos Nato-optio meiltä meni jäihin, hyvä niin, parempi koettaa pysyä väleissä kaikkiin ilmansuuntiin.  Tunnustellaan nyt näitä tosiasioita taas meidänkin perällä.

Mutta sitä jäin miettimään, että jos Trumpin valinnassa, brexitissä ja nationalistien nousussa Euroopassa kyse on siitä että niin iso porukka kokee syrjäytyvänsä globalisaation seurauksena, eikö tälle asialle pitäisi tehdä jotakin? Eihän ilmiötä sillä voi kuitata että kyse on kouluttamattomista miehistä ja alemmasta keskiluokasta, reppanat kun eivät ymmärrä globalisaatiota, voivoi. Mitä ylimielisemmin ihmisten huoleen suhtaudutaan, sen varmemmin joku heidän äänensä haaviinsa nappaa.

Lumivapaan kävelemisen taito

Pohjoisessa asuen kesiin latautuu  odotus lumesta vapaasta kävelemisestä. Vapaasti käveleminen on luultavasti yksi ihmisen atavistisimmista kokemuksista.  Useimmat kävelemisestä kirjoitetut kirjat ovat puisevan tylsiä, miten ne muuta voisivat ollakaan koska kävelemisestä kirjoittamisessa on oikeastaan vain kolme vaihtoehtoa:  kuvata  kropan tuntemuksia, luontoympäristöä  tai omassa päässä liikkuvia ajatuksia. Ympäristön kuvaamiseen kamera on useimpien sanojien sanoja parempi, kroppaan ja pääkopan sisältöihin suuntautuvissa kävelykirjoissa  kerrotaan enimmäkseen ihmisyhteisöjen maailmasta ja  kävely on  sivujuonteena, johon palataan yöpymisen tai vaivojen ja  säiden vaihteluiden yhteydessä. Thoreaun  kulttikirjaa Kävelemisen taidosta  luin vain kolmekymmentä sivua kunnes olin  täynnä ukon ylimielistä asennetta laaksossa puurtavia maanviljelijöitä kohtaan. Joka tapauksessa jos kävelemisen sijaan haluaa lukea kävelemisestä, aiheesta löytyy suunnaton määrä omakohtaisia kertomuksia, luonto- ja elämäfilosofiaa, puhumattakaan pilgrim-kirjallisuudesta.

Perusjuttuhan on että ihmisen  kuuluu siirtyä paikasta toiseen kävelemällä. Kaikki muut siirtymisen tavat ovat humpuukia tai keinotekoista hömpötystä. Mutta kuinka ollakaan, voidakseen kävellä rauhassa muutamia päiviä, ihminen joutuu ensin turvautumaan lentokoneeseen, junaan tai bussiin.

Juhannuksena kävelin Storfjordista  Kilpisjärven Koltaluoktaan.  Jäin Eskelisestä  Hattengin leirintäalueelle ja aloitin rinkkaretkeni oikaisemalla luontevuutta jäljitellen norjalaisen maatilan pellonreunaa pitkin kohti Signadalenin laaksoa. Päästäkseen Jäämeren puolelta reitin alkuun Rognlille on ensin käveltävä reilu 20 kilometriä asteittain kapeammaksi muuttuvaa kylätietä. Tiekävely kannattaa koska laakso on suunnattoman kaunis ja uteliaan ihmisen on mukava kurkistella norjalaisia taloja ja ihmetellä millä ihmeellä ne täällä elää ja miksi ne on tänne asettuneet.  Yöllä teltassa kuuntelin lähestyvää ukkosta kunnes ymmärsin että kivivyöryjähän ne ovat.

Innoissani pörheltelin eteenpäin kunnes eräästä talosta tuli vanhempi mies ulos ja kysyi, olenko menossa Barraksen reitille. Kyllä vain. Pahoitellen hän kertoi että minun olisi pitänyt jo kolme kilometriä sitten mennä joesta viimeisen sillan yli. Kolme kilometriä harhaan kuljettuna on kuusi kilometriä ja rinkka selässä se on vielä enemmän.  Lohdutukseksi hän kutsui minut terassilleen kahville ja kantoi valtaisan kakkuvadin pöytään. Siinä  me istuimme ja keskustelimme  Signadalenin laaksosta,  elämästä, kivivyöryjen pelkäämisestä  ja virheiden tekemisestä.  Minä  ryhdyin ajattelemaan huolimatonta kartanlukua onnellisena sattumana,  aina tulen muistamaan ihmisen, joka oli niin ystävällinen satunnaiselle ohikävelijälle.

Matka Rognlilta Gappolle on nousua tunturiylängölle. Varhaisen kesän tulon ansiosta lunta ylhäällä tunturissa  oli enää vain laikkuina eikä vesienkään kanssa ollut odottamiani hankaluuksia.  Vasen kantapää alkoi kipeytyä maantiekävelyn seurauksena  ja lappasin siihen kaikki mahdolliset voiteet mitä  ensiapupussukasta  löysin. Toisinaan tunturissa tapaa ihmisiä, jotka sanovat tulleensa sinne etsimään ja löytämään itseään.  Oman kokemukseni mukaan se mitä itsestäni  löydän, on hyvin fyysinen olento, jonka havainnointi- ja vähäinen ajattelukapasiteetti kohdistuu sellaisiin  asioihin kuin särkeekö lonkkaa, selkää, polvea tai jotain muuta osaa. Onko nälkä, vessahätä, jano, muhkura patjan alla,  miten pidetään kamat kuivana, miksi rinkka ei kevene?  Kerran muistan saaneeni yhden vähän nokkelamman ajatuksen mutta valitettavasti sekin tapahtui bussissa kotimatkalla.

Gappolla yövyin neljänhengen pikkutuvassa, jonka kaapista löytyvät viini- ja konjakkilasit, valitettavasi kumpaakaan juomaa minulla ei ollut mukana. Tupa oli siisti ja suloinen, Tromssan turistforeningenin äsken talkoilla siivoama. Kanssani tupaan osui Bergenissä opiskeleva tromssalaisstyttö, jonka kanssa jaoimme huolta  Euroopan militarisoitumisesta ja epäuskoamme musta-valkoisesta maailmankuvasta, jossa Venäjä on paha ja Nato hyvä.  Pika pikaa referoimme maidemme historiaa ja päädyimme siihen että molempien pienten maiden edunmukaista on olla mahdollisimman neutraaleja ja kaikin tavoin keskittyä rauhantyöhön.   

Yksin tunturissa  kulkiessa ajattelu suuntautuu omaan kroppaan mutta sosiaalisissa kohtaamisissa  ihmisten maailma on heti läsnä. Tähän tosin voi liittyä  kansallisia poikkeuksia. Valljihat –joella pidin paussia ja paistelin trangiassa lettuja. Neljä ihmistä kulki ohi minua edes vilkaisematta  ja tervehdykseeni vastaamatta.  Kuulin että he vaihtoivat keskenään  hiljaa muutaman sanan suomeksi. En pidä itseäni mitenkään sosiaalisena – se on työtäni – mutta aina löytyy vielä enemmän sisäänpäin kääntyneitä. Mikä kumma siinä onkin että suomalaisen kyllä erottaa, niin kadulla kuin tunturissa? 

Arkkipiispa ei ole sanonut mitään erityistä

Luulen että Panama-papereista ei saada kovin pitkään pidettyä meteliä koska ihan oikeasti kukaan ei jaksa olla hämmästynyt että on tyyppejä, jotka kiertävät veroja piilottamalla rahansa ulkomaille. Panama-papereilla tarkoitetaan yhdestä asianajajatoimistosta vuodettuja asiakirjoja. Vastaavia toimistoja on maailmassa huru mykket,  jo pelkästään Panamassa. Demokratioiden johtajat ovat kilvan tulleet esiin  kertomaan kuinka hengästynyttä  ja globaalia kamppailua he käyvät veronkiertäjiä ja lusmuja vastaan. Muutamilla on ollut –gulps –henkilökohtaisia ongelmia sovittaa taistelua ja omia, sukulaisten tai kavereiden toimia. Masokistisen tyytyväisenä katselemme  kun Björn Wahlroos punottaa tv-kameroiden edessä ja vannoo tietämättömyyttään kun paljastajat jo tietävät. Loppujen lopuksi kuitenkin suhtaudumme veronkiertäjiin slaavilaisen coolisti, ihan kuin Venäjällä, jonka kansalaisten tyytymistä mihin vain voimme uutisista ihmetellä.

Arkkipiispa Kari Mäkistä kohtaa tuntemani respekti on kohonnut. Kari Mäkisen humaanit ja  sosiaalieettiset puheenvuorot ovat olleet vastapuhetta heikommassa tilanteessa olevia tylyttävälle politiikalle. Edellisessä virkkeessä kirjoitin Mäkisen puheenvuorot rohkeiksi, mutta deletoin  rohkea –sanan. Mikä siinä tökkäsi? Rohkeaksi voisi ihan hyvällä syyllä kutsua ihmistä, joka sanoo että heikoilla olevista ihmisistä pitää huolehtia verovaroin eikä hyväntekeväisyydellä, tai että kirkon pitää antaa apua jos hylkypäätöksen saanut turvapaikanhakija sitä tarvitsee. Viime mainitun takia moni, jopa hallituspuolueen kansanedustaja, uhosi eroavansa kirkosta. Koin sydänpysähdyksen kun tajusin että meillä on valtaa käyttämässä ihmisiä, jotka käännyttävät oveltaan nälkäisen ihmisen jos paperit eivät ole kunnossa.

Mutta miksi arkkipiispan puheenvuorojen kutsuminen rohkeiksi tuntuisi kiusalliselta ja huolestuttavalta? Vastaus tulee siitä suunnasta, että kutsumalla arkkipiispan puheenvuoroja rohkeiksi, toteaisi samalla että useimmiten julkisuudessa esitetyt puheenvuorot ovat pelokkaita. Voisin tietysti tarkoittaa rohkeudella arkkipiispan henkilökohtaista, poikkeuksellista ryhdikkyyttä  hänen tavanomaisiin sanomisiinsa verrattuna, mutta luultavasti rohkeus olisi viitannut johonkin yleiseen keskustelukulttuuriin.  

Jättämällä rohkeus  -määrityksen pois, halusin korostaa että arkkipiispa puhui kuin ihmisen kuuluu puhua, jos hänellä on jotain sanottavaa. Kontekstoin arkkipiispan puheen 2010-luvulle vauraaseen Pohjoismaahan, jossa on koulutettu ja fiksu väestö, joka osaa arvioida asioita historiallisissa ja yhteiskunnallisissa kehyksissään ja joilla on arvot kohdillaan. Tässä kontekstissa arkkipiispa ei ole sanonut mitään erityistä. Jos arkkipiispan puhetta pitää kutsua rohkeaksi, se kertoo että konteksti on jotain muuta kuin kuvittelen. Siksi deletoin rohkean koska en kestä ajatella että eläisin kontekstissa, jossa itsestäänselvyyksien sanominen on rohkeutta.

Missä luuraa rauhanliike?

Uutisia ja ajankohtaisohjelmia katsoessa maailma alkaa tuntua vaaralliselta paikalta. Siis se maailma, joka on  oman elämänpiirin ulkopuolella.  Tavallista tylsää elämää viettävän yksilön elämän suurimmat riskit ovat ettei kykene hillitsemään mielitekojaan jääkaapin ovella ja paisuu yli äyräidensä, tai unohtaa laittaa piikkarit jalkaan ulos lähtiessä ja katkaisee koipensa liukkaaksi sliipatulla jalkakäytävällä.

Mutta sitten on nämä ison maailman asiat. Loppuuko Syyrian sota? Murtuuko Eu? Mitä Venäjä meinaa? Voiko Trumpista oikeasti tulla presidentti?  Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu? Näin niin kuin päällimmäisinä. Oikeasti isojen asioiden rinnalla kotimaiset yhteiskuntasopimus (ei kun kilpailukykysopimus) versio x tai ikuisuus-sote  alkavat tuntua pieniltä jutuilta. Toisaalta olen aina ihmetellyt ihmisen –tässä tapauksessa omaa- pääkoppaa, joka samaan aikaan kykenee olemaan huolissaan maailmanrauhasta ja siitä, onko Muoniossa lauantaiaamuna ladut ajettu auki.  Miten samassa päässä, samana hetkenä voi ajatella niin eri mittaluokan ajatuksia ja yhtä huolestuneena ja keskittyneenä?

Pienessä maailmassa pienet asiat ovat isoja harmeja, eihän ihmisyksilöllä ole kuin tämä yksilön oma elämä, joka näillä opeilla eletään tämän kerran. Silti hävettävältä tuntuu kun ison maailman piirissä tapahtuu isoja asioita, ja kuitenkin oman elämän pienet asiat tulevat ensimmäisenä. Molempien maailmojen asiat voivat välillä olla umpisekaisin ja usein näemme ison maailman pienen maailman linssin läpi tulkittuina.  Pienessäkin maailmassa –vaikka siinä eläisi vain yksi ihminen –on aivan kauhea määrä kilpailevia intressejä ja keskenään ristiriitaisia arvokonflikteja ja haluamisia. Pientä maailmaa ihmetellessään alkaa tajuta miten tolkuttoman vaikeata on saada Syyrian sota loppumaan koska osapuolia on monia kymmeniä omine arvoineen ja pyrkimyksineen.  

Olen vakuuttunut siitä että sotien ja väkivallan suhteen pätee sama kuin muidenkin sotkujan, harmien ja ongelmien. Niiden ennaltaehkäisemiseen kannattaa satsata vimmatusti koska irtipäässeen perkeleen saaminen takaisin häkkiin on niin vaikeata. Olen ihmetellyt missä piileksii rauhanliike? Tarkoitan siis sellaista rauhanliikettä, joka pitää rauhaa ykkösjuttuna ilman fuulaa että  joku olisi enemmän rauhan asialla kuin joku toinen tai että rauhanliikkeen voi omistaa. Hämmästyttävän paljon ihan arkielämässä törmää militantteihin asenteisiin ja pyrkimyksiin, etenkin 20-40 –vuotiaissa ihmisissä. Höpsistä väitteelle että jokainen sukupolvi tarvitsee oman sotansa. Taustalla on silkkaa hölmöyttä, suhteellisuudentajuttomuutta ja lintsattuja yhteiskuntaopin ja historian tunteja –kaiketi niitä vielä kouluissa on?

Joulumyyjäisissä sen huomaa

Ihmiset katselevat mutta eivät osta. Yhtäkkiä kuluttamisessa on laitettu jarrut päälle. Tavaraa tarkastellaan tavarana, joka on asetettu esille ja on siinä paikallaan, mutta tavaran näkemisestä ei seuraa, että sen pitäisi sujahtaa selkäreppuun ja tulla kotiinkannetuksi. Rahattomuus on järkeenkäypä syy olla ostamatta, mutta myös ne, joilla olisi varaa, ovat lakanneet shoppaamasta. Tavara jätetään paikalleen eikä sitä todennäköisesti  edes ikävöidä.  Ostamatta jätetyn tavaran ikävöinti vihjaa tulevaan ostamiseen mutta potentiaalisen ostajan ja tavaran välisen tunnesuhteen puuttuminen kertoo perustavaa laatua olevasta murroksesta. Omaa havaintoani tukevat kauppiaiden haastattelut ja ennen joulua alkaneet alennus- ja loppuunmyynnit.  Maailman kirjat ovat sekaisin muutenkin kuin säiden osalta. Vai liittyvätkö ne toisiinsa? Keskelle talvea pyrkivä kesä suistaa ihmiset  totutuilta raiteiltaan.

Mitä tapahtuisi jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta tai ostaisivat vain mitä todella tarvitsevat? Marx ja sen kaverit aikoinaan ajattelivat että kun saamme välttämättömät tarpeet tyydytettyä, alamme suuntautua itsemme kehittämiseen, taiteisiin ja tieteisiin. Toistaiseksi tämä kohta sinänsä mainioissa teorioissa meni metsään. Perustarpeiden jälkeen on löytynyt aina uusia tarpeita tyydytettäväksi ja tieteisiin ja taiteisiin paneutuminen on siirtynyt tuonnemmaksi.

Onko maailmassa jotakin, mikä ei perustuisi kuluttamiselle tai jotenkin siihen kietoutuisi?  Joku evoluutiobiologi sanoisi, ettei voi ollakaan, kuluttamisen avulla ja siihen liittyvillä merkityksillä me huolehdimme siitä että juuri meidän geenimme menevät eteenpäin. Pari sataa vuotta sitten hyvin syöneet geeninkuljettajat  onnistuivat geeniensä jatkolähetyksissä riutuneita lajitovereitaan paremmin. Nykyään omien geenien kelpoisuutta joutuu osoittamaan vaatteilla, autoilla, matkoilla, varmalla habituksella, trimmatulla kropalla ja kaikella sellaisella. Merkitseekö hiipunut kulutusinto etteivät ihmiset halua enää lisääntyä ja turvata omien geeniensä matkan jatkuvuutta? Ehkä tämä on hätiköity johtopäätös.

Jotenkin tuntuu hupaisalta leikkiä ajatuksella että ihmiset vain yksinkertaisesti väsyvät ostamaan tavaroita. Ei viitsi. Ei hotsita. Hohhoijaa. Noita on nähty. Talousuutisia lukiessa ymmärtää että laajamittainen kulutuksesta kieltäytyminen suistaisi maailman raiteiltaan. Pienikin notkahdus tai edes viimevuotisella tasolla pysyminen saa aikaan huolestuneita kannanottoja hallitukselta ja elinkeinoelämältä. Ehkä kulutuksesta kieltäytyminen on kansalaisten passiivis-aggressiivisista vastarintaa hallituksen politiikkaa kohtaan? Kun ette te, ei mekään sit, katotaan kellä kantti kestää.

Jos kuluttaminen ei olisi niin tärkeä tapa erottautua ja liittoutua, mikä sitten olisi? Kunnon idealisti sanoisi että erottautumisen tarve on tuotettu tarve, nimenomaan kulutuskysynnän kasvua varten meidät on saatu taistelemaan paikastamme tavaroiden ja merkkien avulla. Mutta kerta kaikkiaan ei sytytä mikä voisi olla erottautumisen ja liittoutumisen tapa, joka ei lopulta kietoutuisi ainakin jonkin asteiseen kuluttamiseen, ennemmin tai myöhemmin, niin sitä on tässä maailmassa kiinni.

Vapautuminen Heideggerin lukemisesta ja suuntautuminen pääsiäiseen

Viikonloppu sujuu mainiosti ilman että puhuu kenenkään kanssa, ei ainakaan samassa tilassa. Tuleehan sitä lörpöteltyä puhelimessa, somea ei lasketa, se on sama kuin ketsuppi ilman tomaattia. Pari vuorokautta sujahtaa hetkessä kuljeskelemalla huoneesta toiseen, siirtelemällä tavaroita, vilkuilemalla ilmastonmuutossopimuksen etenemistä ja pakkailemalla tulevaa matkaa varten. Välillä pitää istahtaa miettimään, minne olikaan menossa ja mitähän muilla on siellä päällään. Jos siihen lisää hiukan ruoanlaittoa, hiihtolenkin, saunan ja englantilaisia murhia, viikonloppua on ohipelattu. 

Lauantaiaamuna maastouduin sohvannurkkaan ja luin loppuun viikkoja sitten aloittamani Petri Tammisen  Meriromaanin. Maailmaan heitetty merikapteeni Huurna on hetkittäin sisällä omassa elämässään mutta ei kuitenkaan. Junan ikkunasta hän katsoo maaseutumaisemassa kököttävää mökkiä ja unelmoi, miten mukavaa olisi sen peräkamarissa käpertyä villaröijyn lämpöön. Ja saman tien Huurna näkee itsensä katsomassa mökin ikkunasta ja toivovansa olevansa ohikiitävässä junassa matkalla pois. Ihan kylmät väreet menee, miten joku osaa sen niin hyvin ja yksinkertaisesti kertoa, elämän kummallisuuden.  Onneksi olin varautunut Tammisen laatuun ja lainannut kirjastosta lukupinooni myös Enon opetukset ja Piiloutujan maan. Kaikki kolme Tammisen kirjaa luettuani tajusin että minun ei enää tarvitse yrittää lukea Heideggeria koska samat ajatukset voi lukea Tammisen kirjoista ja todennäköisyys, että ymmärtää jotakin, on suurempi.

Tammisen kirjojen välipaloina hotkaisin Tätä on lean –Ratkaisu tehokkuusparadoksiin ja Suoranta & Ryynäsen Taistelevan tutkimuksen. Tiedättehän leanin, tämän opin jolla turha tuherrus karsitaan työnteosta ja keskitytään tekemään sitä mitä ollaan tekemässä. Perustehtävään keskittyminen löydetään aina uudelleen. Tässä iässä alkaa jo hermostuttaa kun taas on hoksattu että asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen on se juttu miksi asiakastyötä tehdään. Mten se perusasia voikin aina ja uudelleen hävitä tullakseen uudelleen löydetyksi?  Dejà vu sille. Maailman pelastukseen kannustava Taisteleva tutkimus pitäisi pakkoluetuttaa nuorisolla ja toivoa että ne siitä jotakin ymmärtäisivät. On kai opiskelijoilla vielä käytännön harjoittelujaksojakin?

Sunnuntai-iltapäivänä menin pariksi tunniksi työpaikalle tekemään to do –listan asioista, jotka on ennen joulua hoidettava ja siivoamaan paperitavaraa. Koska suhtaudun kirjoihin vakavasti, minun on vaikea heittää paperinkeräykseen raportteja ja kirjoja, joita konttoriin vuosien mittaan siunaantuu. Kerään niitä salaa sivukomeroihin, josta ne muutaman vuoden kuluttua liikkuvat kohti paperinkeräystä. Mitä tehdä vuoden 2014 sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännölle kun vuoden 2015 kirja on hyllyssä ja 2016 tilattuna? Monet eivät varmaankaan enää edes tilaa sitä paperisena koska kaikki on netissä ja muuttuu jatkuvasti. Kuulun katoavaan sukupolveen, joka luulee että oikea tieto on paperilla.

Muistan jostain lukeneeni vinkin pääsiäisaskartelusta, miten hylättävistä kirjoista voi tehdä kasvatusastian rairuoholle. Paperiveitsellä kaiverretaan kirjaan kannesta alkaen halutun muotoinen monttu, sopivan syvyinen, vuorataan muovilla, multa kulhoon ja rairuohon siemenet  kasvamaan. Rienaukselta se kirjan kunnioittajasta tuntuu, mutta mikä ettei se ole ihan kunniallinen välivaihe tummanvihreälle lähes 1000-sivuiselle teokselle matkalla selluloosaksi ja uuteen tulemiseen. 

Jari Sillanpää ja vapaus

Työpaikan pikkujoulu oli onnistuneesti rakennettu hupaisalle yhdessäololle ja Siltsun konsertille. Tai siis Siltsu suunnilleen puolitoista tuntia lauloi ja hurmasi yleisöään. Ihana, ammattimainen, sopivasti itseironinen ollakseen ärsyttämättä. Yleisö pakkaantui tiiviiseen sillipurkkiin tanssilattialle tapailemaan kropallaan musiikin kulkua  ja tuijottamaan esiintyjää. Tunnelma oli hyväntuulinen ja hilpeä, yleisö oli kaikenikäisiä, ehkä voittopuolisesti  meitä keski-ikäisiä naisia, jotka olimme liikkeellä kavereiden ja työporukoiden kanssa. Pariisin terrori-iskusta oli muutama päivä ja luulen etten ollut ainoa, jonka mielessä muutaman punaviinilasinkin jälkeen kävi, että jotenkin tällaista oli ravintolassa, jonne terroristin iskivät  tappamaan ihmisiä. Se mitä oli sekunti sitten muuttui ihan muuksi, eikä se sekunti siellä olleille ihmisille sellaisena koskaan palannut.

Minulla menevät päässä sekaisin Lähi-idän maat ja vallankumoukset mutta muistan katsoneeni jotakin ajankohtaisohjelmaa, jossa kadulla heilui joukko nuoria miehiä, luultavasti Afganistanissa, jonkin kumouksen jälkeisessä iloisessa humussa. Freedom, liberté! Toimittajan kysymykseen, mikä vapaudessa on tärkeintä, he vastasivat loistaen, että nyt he pääsevät katsomaan amerikkalaisia elokuvia. Ja minä kun olin odottanut yleviä lauseita, joissa suosikkisanat, kuten yhdenvertaisuus, sananvapaus, moniarvoisuus, on kumouksellisessa prosessissa jalostettu toimivaksi yhteiskunnaksi. Mutta että elokuviin! Katsomaan amerikkalaisia toimintaleffoja!

-Tämä leffajuttu oli vuosia sitten. Nyt riehuvat isiksen ja sen liittolaisjoukkojen vihan kohteena on länsimainen, amerikkalainen ja eurooppalainen elämäntapa. Yhtenä nippuna me olemme heille ”niitä”, joilla ei ole ihmisarvoa tai elämisen oikeutta koska olemme vääriä ja virheellisiä. Samalla tavalla me niputamme ne, jotka pakenevat terroria ja väkivaltaa Eurooppaan ja alamme suojautua ”niitä” vastaan. Koko ajan syntyy uusia ”niitä”,  ”meitä” on yhä vähemmän.

Siltsua kuunnellessani mietin vapauttani. Mitä jos joku nyt tulee kysymään minulta, mikä vapaudessa on minulle tärkeintä, vastaanko että huojuminen Siltsun konsertissa? No en tietenkään, sekunnin mietinnällä länsimainen nainen alkaa puhua koulutuksesta, työssäkäynnistä, vapaudesta päättää itse ihmissuhteistaan, seksistään, rahoistaan ja muusta sellaisesta. Kahden sekunnin mietinnällä avaamme keskustelun siitä miten vaikeasti määritettävä käsite vapaus on ja miten sitä on tarkasteltava monesta näkökulmasta ja lopultakin kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.

Kolmen sekunnin mietinnällä menee hiljaiseksi. Intellektuaalisesti kiehtova pohdinta vapauden subjektiivisesta kokemuksellisuudesta on rienaavaa ja julmaa kun edessä on raakaa psyykkistä, fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa ja terroria. Omaa elämäntapaa on yhtä vaikea ymmärtää kuin muidenkaan. Ei oikeus mennä Siltsun konserttiin ole olennainen asia elämässä mutta siitä tulisi sellainen, jos joku yrittäisi estää tai kieltää menemästä. Sellainen voisi olla jonkin paljon pahemman alkua.