Lumikengillä kesään

Eilen tallustelin Pallaksella lumikengillä, tänään kääntelin kasvimaata ja arvoin, ryhtyisinkö viljelijäksi vai luovuttaisinko areenan myyrille, jotka jo viime elokuussa aloittivat kasvimaan valtauksen hyvällä menestyksellä. Jokaista porkkanaa, naurista ja kesäkurpitsaa oli jyrsitty eikä se ollut suloista. Nyt koko kasvimaa muistuttaa möyrittyä sotatannerta ja välillä tipahtelin pikkuveitikoiden kaivamiin monttuihin. Luulen että minun on myönnyttävä häviämään, olkoon maanviljely tältä kesältä, se on tuhoon tuomittu yritys joka tapauksessa. Ei minusta ole kaivamaan vesiämpäriansoja maahan, keräämään myyriä ja muita pikkueläviä loukuista tai lorottamaan paloöljyä kasvimaan ympärille. Delegoin myyrien tuhoamisen ekologisen ketjun seuraavassa portaassa työskenteleville ketuille.  Minä vaihdan tuotantosuuntaa ja panostan harrien onkimiseen Muonionjoesta. Porkkanoihin palaan ensi kesänä.

Kevät on taas hujahtanut käsistä, yhtäkkiä vain on melkein kesä. Jokainen viisikymmentä täyttänyt tietää miten edessä ollut aika onkin yhtäkkiä takana, tulevaisuus muuttuu historiaksi yhdessä henkäyksessä, jota ei huomannut edes vetäisseensä. Välillä pysähtyy miettimään että hui kauhistus, jos elämä tällä menolla ja tyylillä hujahtaa, sehän on kohta ohi ja mitä sitten? Tähän hommaan pitää alkaa keskittyä, tähän elämään. Juuri näihin fiilikseen vastaavat  mindfulness, meditaatio ja kaikki ne opit ja harkat, joilla pääkopan normaalia poukkoilevaa ja sinne tänne soljuilevaa ajattelun tapaista voi yrittää saada ainakin hetkeksi johonkin kontrolloituun uomaan. Kunnes ajatukset taas säntäävät teilleen.

Yhtä nihkeätä kuin omien ajatusten pitäminen järjestyksessä on omana ajan hallinta. Tarkemmin ajatellen molemmat askartelevat usein samalla suunnalla,ainakin  muualla kuin tässä nyt. Keväällä pääkoppa järjestelee tulevaa kesää, optimoi  lomajaksoja, selaa karttoja ja aikatauluja, miettii töiden ehtimistä, nostaa esiin kaikkea sitä, joka on asettunut konditionaaliin; sinne pitäisi, olisi kiva, voisin –osastoon, jota puretaan viimeistään eläkkeellä.  Niin paljon on mukavaa tiedossa,  retkeilyä isoimman lapsenlapsen kanssa, leikkipuistoja keskimmäiselle ja  nuorimmaisen nuuhkimista. Nukkuva vauva sylissään ihminen on parhaassa saavutettavissa olevassa mindfulness –tilassa. Mummon pitää ehtiä myös tavata muita läheisiään, flaneerata kaupungeissa ja Pohjois-Kalotin tuntureilla, lukea kirjoja, nukkua pitkään ja pystyä kävelemään ainakin joka toisen jäätelökioskin ohi.

Hetkeksi voi laitta lumikengät kaappiin mutta sen verran on jo oppinut, että ei niitä kovin vaikeaan paikkaan kannata säilöä.

Kauhean paljon hommaa yhdestä äänestä

Aikuistuttuani olen aina äänestänyt. Nuorempana se ei ollut niin nokon nuukaa ja koska asustelin enimmäkseen muualla kuin omassa vaalipiirissäni, äänestin ennakkoon, jos äänestin. Ensimmäisen kerran menin varsinaiselle vaalipaikalle 90-luvulla kun tulin valituksi kaupunginvaltuutetuksi ja siihen pakettiin liittyi istuminen vaalilautakunnassa. Vaalilautakunta tönötti topakkana rivissä isossa koulun aulassa. Yksi tarkasti äänestäjän vaalioikeuden atk-listasta, toinen ojensi äänestyslipun, kolmas leimasi sen, neljäs raotti vaaliuurnan luukkua, jonne kansalainen tiputti äänensä ja huokaisi. Ovesta lappoi ihmisiä, hyytävä tuuli tunki sisään, oli kylmä ja sain nuhan. Välillä joimme takahuoneessa kahvia ja söimme ruisleipää. Nuhan lisäksi vatsa tuli kipeäksi. Ensimmäiset vaalipaikkavaalini olivat presidentinvaalit. Vastakkain olivat Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Koska kannatin Rehniä, laitoin vaalilautakuntaan päälleni sinisen villapaidan ja alle keltaisen paitapuseron.

Vaalisalaisuus on minua aina ihmetyttänyt. Ihmiset varjelevat äänestyskäyttäytymistään kuin kallista jalokiveä, mutta ei mitään rajaa, miten kännissä ne voivat tokkuroida julkisella paikalla tai vetää perässään ihan pimpoa miesystävää. Miksi äänestämisestä ei voi puhua samalla tavalla kuin mitä söi aamiaiseksi tai mitä mieltä on EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimuksesta? Äänestäminen kannattaa ajatella julkisena vallan käyttönä ja riemuita siitä että voi äänestää! Jippii!

Olen perin juurin liikkuva äänestäjä lukuun ottamatta niitä vaaleja, joissa itse olen ollut ehdokkaana. Pressan vaaleissa olen äänestänyt Rkp:tä, kerran keskustaa ei –äänenä kokoomukselle. Periaatteessa olen äänestänyt naista paitsi jos nainen on ollut Tarja Halonen.  Eduskuntavaaleissa ääni on solahtanut keskustalle kun huolestuin miten Hannes Manninen selviää Paras-hankkeen jälkipyykistä. Kerran äänestin eduskuntavaaleissa kokoomusta kun vihreät olivat vaaliliitossa kokoomuksen kanssa ja arvelin että jos kerran näin on, äänestän sitten vihreintä mahdollista siltä listayhdistelmältä. Kunnallisvaaleissa muistelen äänestäneeni demareita, saamelaislistaa, kokoomusta ja vasemmistoliittoa sen eri nimillä.  Eurovaaleissa on voinut äänestää vihreitä koska Satu Hassi on ollut ehdokkaana. Viime eurovaalien aikaan olin ulkomailla ja äänestys jäi väliin. Viimeiset pressan vaalit 2012 olivat helppo ratkaisu, sponsoroinhan Utsjoella Suomen pohjoisimman Haavisto-kahvilan, 31 kävijää oli melkoinen prosentti kyläläisistä.

Vaikka äänestyskäyttäytymiseni vaikuttaa holtittomalta, vakuutan, että se on joka kerta ollut tarkkaan mietittyä. Lopputuloshan riippuu siitä, millä perusteella päättää äänestää. Monet väittävät äänestävänsä ihmistä, ei puoluetta. Näin sanoja on nukkunut tai ollut koulun nurkan takana tupakalla yhteiskuntaopin tunnilla. Suomalainen järjestelmä on sumuttava henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa jokainen ääni oikeasti menee listalle, siis käytännössä puolueelle. Siksi Suomessa puolueet haluavat listoille julkkiksia, joiden tehtävänä on kerätä ääniä, varsinaiset politrukit päättävät oikeista asioista. Siksi myös puolue- ja vaaliohjelmat ovat toivotonta puuroa koska vaaleja käydään kasvoilla eikä asioilla. Muissa Pohjoismaissa käytössä oleva puoliavoin listavaali pakottaa puolueet ja kansalaiset keskittymään enemmän politiikan asiasisältöihin kuin ehdokkaiden kampauksiin ja perhesuhteisiin. Suomessa puolueiden ideologisten erojen puuttuminen tekee mahdolliseksi muodostaa  hallitus millaisella kokoonpanolla vain. Enemmän kuin ideologia, henkilökemiat ratkaisevat. Ei siis kumma että kansalaisten äänestyskäyttäytyminen on tämmöistä. Ei myöskään ihme että kolmasosa kansalaisista ei tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa. Miksi tietäisivät?

Mutta mitä ihmettä minä teen tällä yhdellä äänelläni? Pitäisikö periaatteessa äänestää vihreitä ihan vain sympatiasyistä vaikka minua kiukuttaa miten amatöörimäisenä touhu on Lapissa pysynyt kaikki nämä vuosikymmenet.  Kolmekymmentä vuotta sitten olisin äänestänyt Hansi Harjunharjaa hulvattoman hullun vaalivideon ansiosta. Nyt olen liian vanha leikkimään anarkistia.

 Eduskuntavaaleissa äänestetään pääministeristä.  Ääni kannattaa siis osoittaa puolueelle, josta haluan pääministerin. Hetkinen: mitä merkitystä äänelläni on koska Sipilästä joka tapauksessa tulee pääministeri? Olisiko siis tehokkainta äänen käyttöä yrittää vaikuttaa keskustan sisäisiin voimasuhteisiin? Mutta miten? Ehdokkaani on oltava asiallisen ikäinen, nuoret  Lapissa ovat niin kovapintaisia konservatiiveja että hirvittää. Ja nainen, ehdottomasti. Pörhellän ylen vaaligalleriaan ja rajaan ehdokkaat keskustalaisiin 50-90 –vuotiaisiin naisiin. Tulokseksi saan kaksi aivan mainiota,  Anni Miettusen ja Merja Mäntyniemen, joista jälkimmäisen vastauksille vaalikoneessa voin enimmäkseen nyökytellä.

Onko Merja Mäntyniemelle annettu ääni tehokkain mahdollinen tapa käyttää äänioikeuttaan? Entä jos läpi ei mene Merja, vaan ääneni hyödyttää listalla ehdokasta, jonka olisi parempi pysyä mahdollisimman kaukana Arkadianmäeltä? Päätän että ääneni Merjalle on viesti Sipilälle: kannattaa kuunnella 50-90 –vuotiaita  naisia, me nimittäin pidämme tämän maailman pystyssä, by the way.  Ääneni on myös tuki arvoliberaalille keskustalaisuudelle. Meneeköhän tämä viesti perille tulevalle pääministerille? Pitäisikö minun lähettää Sipilälle sähköpostia ja kertoa, että korpit nokkivat jos hän jättää ääneni  merkitykset noteeraamatta?  Ääni tuli pitkän harkinnan jälkeen erittäin liikkuvalta, suorastaan sporttiselta äänestäjältä.

Miksi mun aina pitää taputtaa?

Kummallisinta  soteprosessissa oli, että valmistelua jatkettiin, vaikka jo viime kesänä tiedettiin, että laki ei tule menemään perustuslakivaliokunnasta läpi. Miksi ihmeessä? Loppunäytöksessä sosiaali- ja terveysvaliokunta puristi yksinkertaisen kuntayhtymähallinnon tarveperusteisella rahoituksella. Turvattiinko rahoitusmallin ennakoimattomuudella ja epädemokraattisuudella perustuslakivaliokunnan kielteinen kanta? Olisiko sote mennyt läpi jos rahoitusmalliksi olisi valittu nykyinen erikoissairaanhoidossa ja yleisesti käytössä oleva suoriteperusteisuus? 

Tässä kuvioluistelussa perustuslakivaliokunnan rooliksi jäi olla rakenteellinen koulukiusaaja, joka kertoi kantansa vasta kun lakitekstit oli viimeistä pilkkua myöten kirjoitettu ja käännetty också på svenska. Asiantuntijoiden kommentteja prosessin mittaan tuli monelta suunnalta, varsinainen yllätys lakiesityksen tyssääminen ei ollut. 

Viiden sote-alueen malli sai alkuun aikaan nikottelua, pikkuhiljaa siitä alettiin puhua palveluiden pelastuksena. Helmikuussa Oulussa olleessa pohjoisten kuntien kokouksessa todistamaan kiipesi toinen toistaan innokkaampia viiden alueen kannattajia, klapklap. Kun perustuslakivaliokunta ampui alas viisi aluetta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta  lanseerasi 19 kuntayhtymän mallin, taas taputettiin. Tämäpä malli se on erinomainen, klapklap.  Ja kun sekin kaatui, taas taputettiin, perustuslakivaliokunta pelasti Suomen, olipa isänmaallinen teko kerrassaan, klapklap.

Miksi mun aina pitää taputtaa?  Onko ollaan  porukalla kaikki sama mieltä –konsensus jonkinlainen julkinen tapa ja rituaali, jonka takana aidot mielipiteet sanotaan ja teot tehdään? Hitsi,  kun aina tuntuu että kaikki muut tajuaa missä mennään mutta minä en.

Mistä tässä oikein oli kyse? Osaamattomuudesta vai suunnitelmallisesta pelistä? Kumpikaan vaihtoehto ei kansalaisparan näkökulmasta tunnu mukavalta. Jos sote möhlittiin osaamattomuuttaan, voiko sen jatkovalmistelulta kummempaa odottaa? Jos kyse oli tietoisesta pelistä, se vie uskottavuutta paitsi sotelta, myös poliittiselta päätöksenteolta kokonaisuudessaan. Lähtökohtaisesti kuulun niihin yksinkertaisiin sieluihin, jotka ajattelevat että politiikassa ihmisillä on yhtä puhtaita jauhoja pussissaan kuin ihmisillä keskimäärin.

Seuraavan hallituksen odotetaan  pistävän sote puihin.  Tehtävä on entistä haasteellisempi koska seuraavalla hallituskaudella ei voi välttää puhumasta soten kokonaisrahoituksesta. Päättyvällä hallituskaudellahan askarreltiin vain julkisten sote-palvelurakenteiden parissa ja sotepalveluiden kokonaisrahoitus luvattiin laittaa ojennukseen seuraavassa hallituksessa. Nyt käsissä ovat sekä rakenne että kokonaisrahoitus, kuten kuuluu ollakin.

Miten ihmeessä poliittiset päättäjät  - puolueesta riippumatta -  voivat selvitä sekä rakenteesta että rahoituksesta kun nämä edellisetkin harkat meni penkin alle?  Useimmat seuraavalle eduskuntakaudelle pyrkivät toistelevat olevansa yksikanavaisen rahoituksen kannalla. Jeps. Entä sitten, miten lauseet rakennetaan siitä eteenpäin? Miten rahat kanavoidaan julkisten ja yksityisten palveluiden kesken? Siihen ei sitten selvää vastausta saakaan ja kuulostaa siltä että kokoomusta ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta puolueet jakaantuvat  sisäisesti useampaan koulukuntaan. 

Entä mahdollinen verotusoikeuden antaminen tuleville sote-organisaatioille?  Miten voi odottaa tulevien sote-uudistajien onnistuvan verouudistuksen sitomisessa  sote-uudistukseen kun muistetaan miten epämääräisellä matematiikalla kuntien sote- kustannuksia on tähän mennessä laskettu?  Saa tässä sote-uskon kanssa taistella ja motivaatiota kaivaa talikolla.

Juuri nyt veikkaan että yleistä sote-ratkaisua ei synny seuraavassakaan hallituksessa ja valtakunnassa sote-palvelut eriytyvät. Osa kunnista jatkaa palveluiden ulkoistamista, osa muodostaa Eksoten ja Kainuun mallin mukaisia kuntayhtymiä.  Pikkuhiljaa tehdään yhä enemmän kuntaliitoksia. Suuret kasvukeskukset imaisevat kehyskuntien sotepalvelut ja lopulta kunnat kokonaan. Pienet kunnat fiksuimmillaan turvaavat palveluitaan kuntayhteistyöllä naapureiden kanssa. Hölmöt pikkukunnat taantuvat riidellessään omissa poteroissaan. Rahaakin suuremmaksi ongelmaksi nousee pula osaavasta työvoimasta. Jotenkin tätä rataa. Paikallisella ja regioonin tasolla on valtakunnallisesta touhusta riippumatta syytä yrittää saada homma jotenkin järkevästi pelittämään. Tuli mitä tuli.  

Antropologin katse kohti kepu- ja argumentti-ihmistä

Kepulaisuus on kiehtova ilmiö.

Olen  työssäkäyvän aikuisuuteni elänyt keskustapuolueen mailla. Vaikka olen maaseudulta kotoisin, kepu ei lapsuudessani jostain syystä kuulunut pohjoishämäläiseen maisemaan. Lappiin muutettuani kepulaisuus on ollut minulle kuin uusi kieli, ruokalaji, outo metsä ja ennestään tuntematon kulttuuri. Niinpä suhtautudun kepulaisuuteen kiinnostuneena ja uteliaana, kuten mihin tahansa uuteen ilmiöön.  

Lähtökohtaisesti kepulaisuus liitetään maalaisuuteen, olihan puolueen nimikin ensin Maalaisliitto, jonka kannattajia olivat maanviljelijät ja ylipäätään maaseudulla asuva väestö. Vaikka kepu on vuosikymmeniä yrittänyt vyöryä kaupunkeihin, se ei ole onnistunut, etenkään ei Helsingissä. Kun maalaiset muuttavat Helsinkiin, he hylkäävät keskustapuolueen ja muuttuvat joksikin muuksi. Se pistää miettimään, ehkä kepulaisuus ei olekaan yhteiskunnallinen ilmiö  poliittisessa mielessä vaan jotakin ihan muuta?

On siis syytä tarkastella hieman syvällisemmin kepulaisuuden mysteeriä.

Kepulaisuutta ei pidä ajatella puoluevalintana, kepulaisuus on elämänorientaatio. Siksi kepu-ihmisiä löytyy kaikista puolueista. Tulevista eduskuntavaaleista veikkaukseni on, että kaikissa puolueissa kepulaisuus voittaa.  Turvattomina ja epävarmoina aikoina kaipaamme sitä mitä kepulaisuus elämänorientaationa tarjoaa.

Antropologisten havaintojeni perusteella ihmiset voidaan jakaa kepu-ihmisiin ja argumentti-ihmisiin.

Kepu-ihmiselle verkostojen hankinta, ylläpito ja toiminta ovat elämän ja kaiken toiminnan perusta. Kepu-elämänorientaation vastakohtana on argumentti-elämänorientaatio. Argumentti –ihminen korostaa nimensä mukaisesti argumentaatioiden kilpailua, viittaa teorioihin, teksteihin, normeihin ja edellyttää, että elämä on by the book. 

Kepu-ihminen tietää että elämä on verkostoissa, näkymättömissä, kirjaamattomissa verkostoissa. Argumentti-ihminenkin puhuu verkostoitumisen tärkeydestä, järjestää verkostoitumista varten seminaareja, hakee ja saa hankerahaa verkostoitumista tukeviin projekteihin Eu:n rakennerahastoista. Argumentti-ihminen argumentoi seminaarissa ja seisoo ryhmässä lasi kädessä illalla ministerin erityisavustajan isännöimällä vastaanotolla.  Kepu-ihminen osallistuu, kyllä, tuntee olonsa vähän vaivaantuneeksi koska tietää että tämä on falskia ja teeskentelyä, olisiko täällä joku tuttu oman kylän kaveri? Kepu-ihminen tietää että vakaa verkosto vaatii vuosien työn, aidot yhteiset intressit ja verkostoon kuuluvien win-win –ymmärryksen. Argumentti-ihminen kutsuu  win-win-ymmärrystä sulle-mulle-jokopolitiikaksi ja puhuu hyväveli-verkostoista tietyillä äänenpainoilla.

Argumentti-ihminen ei ymmärrä kepu-ihmisen verkostomaailmaa, joka on olemassa kuin suomenruotsalaisen kyky erottaa valko- ja punaviinilasi tai virittää intellektuaalinen keskustelu bebe-leivoksen historiasta. Kepu-ihmisen maailmassa verkostot ovat ylisukupolvisten prosessien tulosta. Argumentti-ihminen  luulee, että verkostot ovat tavoite, mutta kepu-ihminen tietää, että verkostot ovat toiminta-alusta. Argumentti-ihminen kuvittelee, että kun nettisaitille tai mediaan laittaa asiansa ja viittaa pätevään auktoriteettiin, se on siinä. 

Kepu-ihminen tietää että näin ei ole, vaikka nettisaitin softa on sen kaverin firman suunnittelema. Todelliseen asian etenemiseen tarvitaan sukupolvien taustatyötä: yhteiset kalavedet, talkoilla rakennetut navetat, sovitut tielinjaukset, pikkuserkun pojan nostaminen Ely-keskuksen  johtopaikoille, järjestöjä, seuroja, konepajojen insinöörien ja aluesairaaloiden osastonhoitajien katseet ohjaamassa asioita oikeaan suuntaan. Kepu-ihminen tietää lukemattakin kaiken Robert D. Putnamin vastavuoroisuutta ja luottamusta käsittelevistä verkostoteorioista.  Verkostoalusta edellyttää loputtomasti henkilökohtaisia kontakteja, siksi keskustapuolue-kepulaisuuden on  vaikea menestyä suurissa muuttoliikkeen riivaamissa kaupungeissa, joissa argumentti-ihminen on niskan päällä. 

Argumentti-ihminen tulee ja alkaa argumentoida mitä tehdään. Viittaa tutkimuksiin,  perustelee, paasaa ja latoo pöytään kirjallisia todisteita uskoen että paras argumentti voittaa. Voittaa, jos vastassa on toinen argumentti-ihminen. Jos osapuolena on kepu-ihminen, häviö on varma. Kepu-ihminen miettii, mitä verkosto on mieltä, miten asia voidaan liittää johonkin muuhun  verkostossa menneeseen, olevaan tai tulevaan asiaan, kenen kanssa asiasta puhutaan, kenen on hyvä olla paikalla puheen kuuntelijana, mitä ja miten puhutaan, mistä muusta on hyvä puhua tai olla puhumatta tämän asian yhteydessä, miten tätä voidaan käyttää jonkun muun verkostossa toimivan asian edesauttamiseen tai estämiseen,  milloin asiasta on hyvä puhua ja kenen kautta informaatiota on järkevää ohjata liikkeelle, ketkä muut verkostossa puhuvat tästä nyt, tarvitaanko asialle jonkinlaisia erilaisia muotoiluja tai painotuksia verkoston eri osien taivuttamiseksi, onko parempi määritellä asia muuksi asiaksi jotta tämä asia etenee suotuisaan suuntaan, voiko asialla saada aikaan uusia liittoutumia, sidoksia, rajauksia tai konflikteja verkostossa, kuitenkin siten että verkosto pysyy kasassa, jne. Käytäntö on tietysti edellä kuvattua paljon monimutkaisempi koska kepu-ihmisen tämänhetkiseen toimintaan vaikuttavat  kahdeksan edellisen sukupolven verkostotoiminta.

Argumentti-ihminen lisää kaasua, vetää kehiin lisää argumentteja, todistelee ja viittailee auktoriteetteihin. On se nyt kumma ettei päivänselvä asia mene jakeluun. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmisen  maailmassa asiat eivät ole erillisiä. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmiselle verkosto on aina ensisijainen. Argumentti-ihminen uskoo että yhdessä asiassa voidaan edetä riidan ja pakottamisen asteelle ja sitten palata seuraavaan asiaan, ottaa asia kerrallaan, kuten sanonta kuuluu. Näin ei ole. Kepu –ihmiselle kaikilla asioilla on keskinäinen yhteys, joka syntyy verkostoalustasta, johon asiat aina kiinnittyvät. 

Argumentti-ihminen on valmis uhraamaan asialleen ihmissuhteet. Sitä kepu-ihminen ei tee, koska tietää, että huomenna kohdataan hirvimetsällä, yrittäjäjärjestössä, vaimot luokkaretkitoimikunnissa ja tarvitaan win-win asennetta. Argumentti-ihmisen silmin voi näyttää siltä että kepulaisessa verkostoavaruudessa asioiden olemukselle tapahtuu jotakin, joka mustuttaa hiukkaskiihdyttimen toimintaa. Intuitiivisesti tietää, että jotain tapahtuu, mutta sitä ei voi nähdä. Ilma kepu-ihmisen verkostoavaruuden ympärillä värähtelee kuin heikko aavistus.  

Argumentti-ihminen hakkaa päätään seinään ja ulvoo. Kepu-ihminen katsoo sitä hämmästyneenä: mikä sille tuli?

Roinaähkyä

Luin kolumnin, jonka kirjoittaja ihmetteli mihin tarvitsee 38 huivia. Ei minua naurattanut enkä kyennyt tuhahtelemaan pilkallisesti. Kaapeissani on järjettömiä määriä huiveja, vaatteita ylipäätään, kenkiä, astioita, esineitä joista suurin osa odottaa pääsevänsä käyttöön sitten joskus, laihana, ruskettuneena, puutarhakutsuilla, tilanteessa jonka todennäköisyys on häviävän pieni. 

Minulla on monen elämän verran vaatteita siivoukseen, remontin tekoon, huonekalujen maalaamiseen ja metsätöihin. Näistä toimista teen silloin tällöin vain siivousta ja siitä selviää ihan arkikamppeilla. Asia ei kiukuttaisi minua niin paljoa, ellen kuuluisi kulutuskriittisiin kansalaisiin, joiden mielestä ihmisen pitäisi minimoida roinan määrä, pelastaa maapallo ja elää kaikin tavoin ekologisen selkäreppunsa painoa koko ajan keventäen. Roinan määrän aiheuttaman harmin lisäksi kiukuttaa oma kaksinaismoraali.

Perinteiseen nomadi-elämäntapaan kuului että tavaroita oli mahdollisimman vähän, yhteen kirstuun piti mahtua monen ihmisen tavarat. Porolla, kamelilla, itsellä tai orjilla oli muutakin kantamista kuin jonkun lisääntymisiän ohittaneen henkilön huivit ja kengät. Nykynomadi tarvitsee rekan. Ehkä tavaraan pätee sama kuin ruokaan. Olemme –siis me  vauraissa maissa – ensimmäisiä sukupolvia, joiden pitäisi itse kyetä säätelemään syömänsä ruoan ja hankkimansa tavaran määrää. Pitkälle 1900 –lukua sekä ruoan että roinan kulutusta sääteli niiden niukka saatavuus.  Joku tässä hommassa meni pieleen kun elintason noususta seurasivat läski- ja roinavuoret.

Ekologiasta urputtavalle kakkospersoonalleen saa hetkeksi huivin suun eteen kun shoppaa kirpparilla. Joku muuhan on jo ennen minua hankkinut tavaran, antanut sille oikeutuksen olemassaoloon ja nyt minä teen suorastaan korkeamoraalisen teon jatkamalla sen elinkaarta. Hölönpölö. Kirpparit ovat omiaan keventämään ihmisen tavarasuhdetta, ne kuorruttavat catch and release –kulutustavan näennäisellä kuluttajaetiikalla.

Ylipainosta on tullut vakava terveysuhka, jota vastaan käydään erilaisin terveys- ja liikuntakampanjoin. Vastaavaa valjastusta tavara- ym kulutuksen vähentämiseen ei vielä ole aloitettu, päinvastoin, kuluttavan kansalaisen ajatellaan pitävän talouden pyörät pörräämässä. Tavaran avulla annetaan itselle ja elämälle merkityksiä ja kerrotaan muille, millainen minä olen, näinhän ihmiset ovat aina tehneet. Voisiko siihen kehittää jonkun helpomman ja vähemmän ympäristöä kuormittavan systeemin?

Sosioekonomiset erot on se juttu sotessa

Sote-diskurssi on muuttunut. Vielä loppukesästä viiden alueen sotejärjestelmän kerrottiin tuottavan terveyttä, hyvinvointia, turvallisuutta, tasa-arvoa, toimivia palveluketjuja, kustannussäästöjä ja kaikkea sellaista, mikä nyt puuttuu. Mitä lähemmäksi päättämisen deadline on tullut, sitä varovaisemmiksi lupaukset ovat muuttuneet. Minulla on ollut ilo istua seminaarissa, jossa valtakunnan viisaat ovat kertoneet, että nyt on kyse vasta järjestelmän rakentamisesta. Sisältö suunnitellaan ja päätetään sitten vasta myöhemmin.

Jummi!

Ja minä kun olen vaahdonnut rakenteen ja toiminnan suhteesta kuin myöhäispuberteettiaan elävä 70-lukulainen, jonka päässä on sellainen rakenne, että rakenteella ja toiminnalla on rankka toisiaan tuottava yhteys. Ok, ei ookkaan. Valmistellussa sote-uudistuksessa on siis kyse vain järjestelmästä, nimensä mukaisesti se on järjestelmälaki. Toiminta ja sisältö selviävät myöhemmin. Nykyään ajatellaan tällä tavalla.  

Minulla on aika ajoin taipumusta realismiin. Vaikka suunniteltu sote-rakenne ei nauti luottamustani, ajattelen että ei kannata polttaa ruutia asiasta urputtamiseen, vaan katsoa miten järjestelmästä voi saada ulos parasta mahdollista toimintaa. Muistutan kuitenkin että sote-rahoitus on todellakin pistettävä uusiksi, muuten ei tule mitään. Suomessa ne, joilla on yksityiset vakuutukset, kuuluvat työterveys- tai opiskelijaterveydenhuollon piiriin, saavat paljon paremmat terveyspalvelut kuin ne, joilla näitä etuja ei ole. Terveyspalveluiden rahoitus ja järjestäminen perustuvat siihen että huonoimmat palvelut ovat niillä jotka eniten palveluita tarvitsisivat. Köyhien, työttömien, moniongelmaisten, korvessa asuvien  ja kouluttamattomattomien  palveluiden pitäisi olla vähintään samalla tasolla kuin muidenkin. Siis vähintään.

Suomen sosioekonomiset terveyserot ovat järisyttävät.  Alimman ja ylimmän sosiaaliryhmän väliset elinajan odotteiden erot ovat 35-vuotiailla naisilla 6,8 vuotta, miehillä 12,5 vuotta.  Jokainen voi miettiä, millaisia ovat erot elämässä kun ne kuolemassa ovat noin suuret. Taustalla vaikuttavat monet asiat, kuten lapsuuden olosuhteet, elintavat, koulutus, tupakointi, alkoholin käyttö, työmarkkina-asema jne. Hyvinvointi ja terveys ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä, joita ei ratkaista sosiaali- ja terveyspalveluiden sisällä. Vaikka uudessa sotessa sosiaali- ja terveyspalvelut erotetaan kuntien kokonaisuudesta omaksi järjestelmäkseen, pitää löytää sellaiset toimintatavat, että sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteys kuntiin ja muuhun toimintaympäristöön säilyy.

Kuntien tehtäväksi kaavaillaan jäävän hyvinvoinnin, terveyden ja sosiaalisen turvallisuuden edistäminen. Rahoituksella vaikutetaan siihen, miten motivoituneita kunnat ovat huolehtimaan esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisystä ja aktiivisesta työllisyyspolitiikasta. Tällä hetkellä avoimia kysymyksiä ovat, mihin kunnilla tulee olemaan varaa ja mihin palveluiden rahoitusratkaisut niitä kannustavat. Sote rahoitusuudistusta tulee pitää tiukasti silmällä, siihen liittyy roppakaupalla intressejä, jotka voivat entisestään lisätä eriarvoisuutta.

Koko sote-ruljanssin kirjoitettuna tavoitteena on ollut kansalaisten perusoikeuksien edistäminen ja yhdenvertaisuus palveluiden saamisessa. Tässä yhteydessä on etenkin Lapissa puhuttu paljon lähipalveluista. Harvaan asutulla maaseudulla pelätään lähipalveluiden karkaavan vähintäänkin seutukunnallisiin keskuksiin. Pelkoa ei hälvennä lupaukset tietoteknologian ratkaisuista tai kylissä kiertävistä palvelurekoista. Eniten palveluita tarvitsevat ovat suurimmassa syrjäytymisriskissä mikäli lähipalveluiden aidosta saatavuudesta ei huolehdita.

Sote-uudistusta on tähän asti viety eteenpäin erikoissairaanhoito edellä, erikoissairaanhoidostakin keskeisimmäksi on keskusteluissa noussut somaattinen sairaanhoito. Kun sote-palvelujärjestelmän toimintaa  ja sisältöä  todenteolla ryhdytään miettimään, on  käännettävä katse erityisyydestä tavallisuuteen. Tavallisimmat ongelmat ja taudit ovat yleisempiä ja siksi niihin on syytä satsata jos aiomme edistää, ennaltaehkäistä ja yhdenvertaistaa. Jotta satsaaminen onnistuu, palvelut pitää olla saatavilla kohtuullisen helpolla. Palvelun tulee olla normaalin kulkumatkan päässä, sinne päästäkseen ei tarvitse kuunnella tuntitolkulla musiikkia puhelimessa, nahistella virkailijan tai automaattivastaajan kanssa ja kun pääsee kynnyksen yli, joku ottaa tulijan vakavasti ja kykenee kuuntelemaan enemmän kuin yhden asian kertakäynnillä.  Mitä vaikeammaksi palveluiden saatavuus tulee, sen vähemmän niitä käyttävät niiden käyttöön heikosti motivoituneet käyttäjät. Siis juuri he, joiden niitä pitäisi käyttää jotta pitkään eläisivät ja kukoistaisivat maan päällä.

Sosioekonomisten terveyserojen kaventaminen on yhteiskunnallisen toiminnan ja palveluiden kovaa ydintä. Siinä onnistuminen tai epäonnistuminen kertoo millaiset arvot yhteiskunnassa hallitsevat.  Järjestelmät ja toimintatavat eivät synny tyhjästä, nekin syntyvät arvoista ja ovat ihmisten tekemien päätösten seurauksia.  Hyvät julkiset lähipalvelut estävät syrjäytymistä, turvaavat yhteiskunnan eheyttä,  parantavat työllisyyttä ja elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksia. Onnistumiseen tarvitaan –tottakai  yleisiä sote palveluja – mutta myös sitä, että negatiivinen diskriminointi muutetaan positiiviseksi: enemmän tarvitseville annetaan enemmän matalammalla kynnyksellä.

Soten sisällä heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevien parissa työskentelevät sosiaalityöntekijät ja osa perusterveydenhuollon väestä, etenkin päihde- ja mielenterveystyötä tekevät. Jotta uusi sote kääntäisi kehityksen kelkkaa tasa-arvoisempaan suuntaan, näiden ammattiryhmien odottaisi reipastuvan. Pitää jaksaa toitottaa eriarvoisuudesta, sote-palveluiden yhteiskunnallisesta tehtävästä, soten ja muun yhteiskunnan rajapinnoilla tehtävän työn tärkeydestä jotta jotakin tapahtuisi. Minimivaatimuksena voi pitää että päätöksenteossa huolehditaan ettei sote-palveluilla lisätä eriarvoisuutta. Sekin olisi jo paljon.

Muonio-Pariisi

Mikkko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta on jäänyt minulla lukematta, joitakin pätkiä siitä kuulin radiosta. Kutturaa lukuun ottamatta olen onnistunut  asumaan Heikkisen kirjojen tapahtumapaikalla niiden ilmestyessä. Nuorgamin alkon tuho koostui tarinoista, joista yksi kertoi utsjokisesta paikalliskonfliktista. Heikkisen uusimmassa, Jääräpäässä, Muonion ja Enontekiön rajalla sijaitsee Jääräpään tunturi, jonne Muonio on rakennuttamassa maailman pisintä long hill ski –mäkeä. Pahaksi onneksi alamäki päätyy Enontekiön puolelle. Muonioon Helsingistä muuttanut vihreä feministi kunnanjohtaja saa vääntää sekä oman että naapurikunnan poliitikkojen kanssa. Kirjallisten lahjojen ohella Heikkisellä on shamaanin kykyjä. Jääräpäässä kuvattu kunnanjohtaja muistuttaa taustaltaan naapurikunnan Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelää, jota Heikkinen haastatteli Hesariin jokunen vuosi sitten kun Kittilässä ei vielä kasattu arsenaalia hänen erottamisekseen.

Heikkisen kaikissa kirjoissa toistuu taistelun teema. Utsjoella taistelua käytiin omien porukoiden kesken, länsirajalla ottelevat kunnat ja Kuttura-kirjassa saamelaiset ja heidän kanssaan liittoutuneet lantalaiset lähtevät valtaamaan Etelä-Suomea. Heikkinen sotkee kirjoihinsa iloisesti faktaa ja fiktiota, hän tuntee kohteensa ja kirjoissa on paikoin vahva toden tuntu, kuten kvalitatiivisessa tutkimuksessa on tapana sanoa.  Selvyyden vuoksi on sanottava että  long hill ski -mäestä Muonio ja Enontekiö eivät ole riidelleet.  

Parhaimmillaan Heikkinen on lyhyiden nasakoiden ja hoksaavien tarinoiden kertojana. Kun hän kuljettaa kirjaan useampia teemoja, tarinat tuppaavat puuroutumaan ja sinänsä mainiot juonen kulussa rakennetut ongelmat pakkoratkaistaan sovinnaisilla tavoilla.  Paikoin teksti on herkullista satiiria pittoreskeista tilanteista ja pohjoisten kylien ihmissuhteiden juonikkuudesta. Vai kirjoittaako Heikkinen sittenkään satiiria? Näkisittepä päiväkirjani.  

Kirjallisuuden Nobel- palkinnon sai ranskalainen Patrick Modiano. Luulenpa monen muunkin huokaisseen että taas meni Nobel kirjailijalle, josta en ole kuullut mitään. Tällä kertaa mukana oli tuuria, Modianolta on suomeksi käännetty viisi kirjaa.  Hämärien puotien kujan onnistuin saamaan kirjastosta. Kirja kertoo Cuysta, joka toisen maailmansodan aikana pakomatkalla Ranskasta Sveitsiin on kadottanut muistinsa ja oman historiansa. Hän etsii Pariisissa identiteettiään kulkemalla keskustelemassa hänet ehkä tunteneiden ihmisten kanssa. Cuy tarttuu välillä virheellisiin polkuihin ja palaa taas uuden kertojan luokse etsimään uusia johtolankoja mitä hänen elämässään on tapahtunut.

Yksinkertainen juoni on piinallisen jännittävä, löytääkö Cuy muistojaan ja vastausta kysymykseensä kuka hän on. Modianon  monitulkinnalliset  lauseet pysäyttävät lukemisen vimmaa seuraamaan omia mielleyhtymiä. Kirjan aloitus on upea ”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut”.    

Identiteettien mahdollisuudet ovat rajattomat, ne ovat liukuvia, muuttuvia ja tilannesidonnaisia. Cuyn epävarma identiteetti rakentuu toisten ihmisten kertomuksissa ja muistoissa, heidän antamien valokuvien, esineiden ja paikkamuistojen avulla. Identiteetit ovat jatkuvasti avoimia ja niiden rakentamiseen tarvitaan ihmisten välistä yhteisymmärrystä.

”Muistatteko kun ehdotitte että kirjoittaisitte minulle Dominikaanisen tasavallan passin …? Te sanoitte että elämässä on oltava varuillaan ja että oli aina omistettava useita passeja…”

Cuyn kohtaamat ihmiset ovat avuliaita ja hyviä ihmisiä, jotka yrittävät auttaa häntä eteenpäin ja antavat hänelle kertomuksia ja omia muistoesineitään. Entä jos he olisivat olleet ilkeitä ja pahansuopia, ihmisiä, jotka olisivat halunneet johtaa häntä harhaan tai pilkanneet häntä?  Petollisia ihmisiä kirjassa olivat olleet ihmiskauppiaat, jotka jättivät Cuyn ja hänen rakastettunsa Alppien lumeen. Pahuuden kohtaaminenko saa ihmisen hukkaamaan muistinsa ja identiteettinsä?

Cuyn maailmassa ihmisestä jää aina jälki.

"Minä uskon että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisiä, joskus voimakkaampia ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi”

Cuy käyttää tarmonsa ja voimansa löytääkseen vastauksen kysymykseen kuka minä olen. Lukija seuraa hänen etsimistään myötähämmennystä potien.  Epävarmuutta ei hälvennä kirjan loppuminen toteamukseen miten nopeasti elämä haihtuu. Niinkö, elämän haihtuminenko on etsimisen päätepiste? Tämän Modiano kuvaa ilman hetkenkään kyynisyyttä elämää tai etsimistä kohtaan.

Sohvalla odottaa Anna Kortelaisen Kivipiirtäjä – Taiteilija Antti Niemisen elämä.