Joulumyyjäisissä sen huomaa

Ihmiset katselevat mutta eivät osta. Yhtäkkiä kuluttamisessa on laitettu jarrut päälle. Tavaraa tarkastellaan tavarana, joka on asetettu esille ja on siinä paikallaan, mutta tavaran näkemisestä ei seuraa, että sen pitäisi sujahtaa selkäreppuun ja tulla kotiinkannetuksi. Rahattomuus on järkeenkäypä syy olla ostamatta, mutta myös ne, joilla olisi varaa, ovat lakanneet shoppaamasta. Tavara jätetään paikalleen eikä sitä todennäköisesti  edes ikävöidä.  Ostamatta jätetyn tavaran ikävöinti vihjaa tulevaan ostamiseen mutta potentiaalisen ostajan ja tavaran välisen tunnesuhteen puuttuminen kertoo perustavaa laatua olevasta murroksesta. Omaa havaintoani tukevat kauppiaiden haastattelut ja ennen joulua alkaneet alennus- ja loppuunmyynnit.  Maailman kirjat ovat sekaisin muutenkin kuin säiden osalta. Vai liittyvätkö ne toisiinsa? Keskelle talvea pyrkivä kesä suistaa ihmiset  totutuilta raiteiltaan.

Mitä tapahtuisi jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta tai ostaisivat vain mitä todella tarvitsevat? Marx ja sen kaverit aikoinaan ajattelivat että kun saamme välttämättömät tarpeet tyydytettyä, alamme suuntautua itsemme kehittämiseen, taiteisiin ja tieteisiin. Toistaiseksi tämä kohta sinänsä mainioissa teorioissa meni metsään. Perustarpeiden jälkeen on löytynyt aina uusia tarpeita tyydytettäväksi ja tieteisiin ja taiteisiin paneutuminen on siirtynyt tuonnemmaksi.

Onko maailmassa jotakin, mikä ei perustuisi kuluttamiselle tai jotenkin siihen kietoutuisi?  Joku evoluutiobiologi sanoisi, ettei voi ollakaan, kuluttamisen avulla ja siihen liittyvillä merkityksillä me huolehdimme siitä että juuri meidän geenimme menevät eteenpäin. Pari sataa vuotta sitten hyvin syöneet geeninkuljettajat  onnistuivat geeniensä jatkolähetyksissä riutuneita lajitovereitaan paremmin. Nykyään omien geenien kelpoisuutta joutuu osoittamaan vaatteilla, autoilla, matkoilla, varmalla habituksella, trimmatulla kropalla ja kaikella sellaisella. Merkitseekö hiipunut kulutusinto etteivät ihmiset halua enää lisääntyä ja turvata omien geeniensä matkan jatkuvuutta? Ehkä tämä on hätiköity johtopäätös.

Jotenkin tuntuu hupaisalta leikkiä ajatuksella että ihmiset vain yksinkertaisesti väsyvät ostamaan tavaroita. Ei viitsi. Ei hotsita. Hohhoijaa. Noita on nähty. Talousuutisia lukiessa ymmärtää että laajamittainen kulutuksesta kieltäytyminen suistaisi maailman raiteiltaan. Pienikin notkahdus tai edes viimevuotisella tasolla pysyminen saa aikaan huolestuneita kannanottoja hallitukselta ja elinkeinoelämältä. Ehkä kulutuksesta kieltäytyminen on kansalaisten passiivis-aggressiivisista vastarintaa hallituksen politiikkaa kohtaan? Kun ette te, ei mekään sit, katotaan kellä kantti kestää.

Jos kuluttaminen ei olisi niin tärkeä tapa erottautua ja liittoutua, mikä sitten olisi? Kunnon idealisti sanoisi että erottautumisen tarve on tuotettu tarve, nimenomaan kulutuskysynnän kasvua varten meidät on saatu taistelemaan paikastamme tavaroiden ja merkkien avulla. Mutta kerta kaikkiaan ei sytytä mikä voisi olla erottautumisen ja liittoutumisen tapa, joka ei lopulta kietoutuisi ainakin jonkin asteiseen kuluttamiseen, ennemmin tai myöhemmin, niin sitä on tässä maailmassa kiinni.

Vapautuminen Heideggerin lukemisesta ja suuntautuminen pääsiäiseen

Viikonloppu sujuu mainiosti ilman että puhuu kenenkään kanssa, ei ainakaan samassa tilassa. Tuleehan sitä lörpöteltyä puhelimessa, somea ei lasketa, se on sama kuin ketsuppi ilman tomaattia. Pari vuorokautta sujahtaa hetkessä kuljeskelemalla huoneesta toiseen, siirtelemällä tavaroita, vilkuilemalla ilmastonmuutossopimuksen etenemistä ja pakkailemalla tulevaa matkaa varten. Välillä pitää istahtaa miettimään, minne olikaan menossa ja mitähän muilla on siellä päällään. Jos siihen lisää hiukan ruoanlaittoa, hiihtolenkin, saunan ja englantilaisia murhia, viikonloppua on ohipelattu. 

Lauantaiaamuna maastouduin sohvannurkkaan ja luin loppuun viikkoja sitten aloittamani Petri Tammisen  Meriromaanin. Maailmaan heitetty merikapteeni Huurna on hetkittäin sisällä omassa elämässään mutta ei kuitenkaan. Junan ikkunasta hän katsoo maaseutumaisemassa kököttävää mökkiä ja unelmoi, miten mukavaa olisi sen peräkamarissa käpertyä villaröijyn lämpöön. Ja saman tien Huurna näkee itsensä katsomassa mökin ikkunasta ja toivovansa olevansa ohikiitävässä junassa matkalla pois. Ihan kylmät väreet menee, miten joku osaa sen niin hyvin ja yksinkertaisesti kertoa, elämän kummallisuuden.  Onneksi olin varautunut Tammisen laatuun ja lainannut kirjastosta lukupinooni myös Enon opetukset ja Piiloutujan maan. Kaikki kolme Tammisen kirjaa luettuani tajusin että minun ei enää tarvitse yrittää lukea Heideggeria koska samat ajatukset voi lukea Tammisen kirjoista ja todennäköisyys, että ymmärtää jotakin, on suurempi.

Tammisen kirjojen välipaloina hotkaisin Tätä on lean –Ratkaisu tehokkuusparadoksiin ja Suoranta & Ryynäsen Taistelevan tutkimuksen. Tiedättehän leanin, tämän opin jolla turha tuherrus karsitaan työnteosta ja keskitytään tekemään sitä mitä ollaan tekemässä. Perustehtävään keskittyminen löydetään aina uudelleen. Tässä iässä alkaa jo hermostuttaa kun taas on hoksattu että asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen on se juttu miksi asiakastyötä tehdään. Mten se perusasia voikin aina ja uudelleen hävitä tullakseen uudelleen löydetyksi?  Dejà vu sille. Maailman pelastukseen kannustava Taisteleva tutkimus pitäisi pakkoluetuttaa nuorisolla ja toivoa että ne siitä jotakin ymmärtäisivät. On kai opiskelijoilla vielä käytännön harjoittelujaksojakin?

Sunnuntai-iltapäivänä menin pariksi tunniksi työpaikalle tekemään to do –listan asioista, jotka on ennen joulua hoidettava ja siivoamaan paperitavaraa. Koska suhtaudun kirjoihin vakavasti, minun on vaikea heittää paperinkeräykseen raportteja ja kirjoja, joita konttoriin vuosien mittaan siunaantuu. Kerään niitä salaa sivukomeroihin, josta ne muutaman vuoden kuluttua liikkuvat kohti paperinkeräystä. Mitä tehdä vuoden 2014 sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännölle kun vuoden 2015 kirja on hyllyssä ja 2016 tilattuna? Monet eivät varmaankaan enää edes tilaa sitä paperisena koska kaikki on netissä ja muuttuu jatkuvasti. Kuulun katoavaan sukupolveen, joka luulee että oikea tieto on paperilla.

Muistan jostain lukeneeni vinkin pääsiäisaskartelusta, miten hylättävistä kirjoista voi tehdä kasvatusastian rairuoholle. Paperiveitsellä kaiverretaan kirjaan kannesta alkaen halutun muotoinen monttu, sopivan syvyinen, vuorataan muovilla, multa kulhoon ja rairuohon siemenet  kasvamaan. Rienaukselta se kirjan kunnioittajasta tuntuu, mutta mikä ettei se ole ihan kunniallinen välivaihe tummanvihreälle lähes 1000-sivuiselle teokselle matkalla selluloosaksi ja uuteen tulemiseen.