Uudelleen ja uudelleen toistelimme toisillemme, miten uskomatonta
ja hienoa on, että joku voi olla niin hullu, että tuo teatteriporukan esittämään Samuli Paulaharjun
kertomuksia erämaahan! Ja viitenä kesänä! Ja vielä hullumpaa: ympäri maata lähtee
liikkeelle väkeä Helsingistä, Tampereelta, Kuusamosta, Muoniosta, kuka
mistäkin, nousee autoon, bussiin, junaan
tai lentokoneeseen, matkustaa
Njurgalahteen ja kävelee 15 kilometriä rinkka selässä päästäkseen katsomaan
reilun puolen tunnin teatteriesityksen erämaassa, kännyköiden ja verkkojen ulottumattomissa. Meitä,
jotka olemme vannoneet tulevamme joka vuosi, on jo monia kymmeniä ja me olemme ihan
täpinöissämme.
Viitenä kesänä Juha Hurmeen ryhmä esittää Samuli Paulaharjun
teoksesta Tunturien yöpuolta tarinan papista Niilas Saaran kiroissa ja toisen
kertomuksen, joka liittyy paikkaan, jossa teatteriesitys tapahtuu. Tänä vuonna
Lemmenjoen kansallispuistossa, lähellä komeaa Ravadaskönkään putousta katsoimme,
miten kävi kun ahneet ihmiset lähtivät etsimään rikkaan Hannun kätkemää
aarretta. Ihan varmaan aarre jäi
löytämättä ja ahneille tuli ikävä loppu. Tarina Talmulahden papista on
ohjelmiston vakio. Pappilalle annetuista oikeuksistaan kiinnipitävä pappi uhmaa
( kuitenkin pelokkaasti?) Niilas Saaran kieltoa ja ampuu pappilan viljelyksiä
syövän poron. Niilas Saara kiroaa papin
taajomaan kuin kuoleva poro taajoi, taajominen tarttuu myös seurakuntaan, lopulta pappiparka hukuttautuu Talmujärveen.
Hurme kertoi valinneensa Talmulahden papin ohjelmiston toistuvaksi
esitykseksi koska tarinassa on asennetta. Totta vie on asennetta. Pätevä on
tarina tänäkin päivänä, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti, rakenteen kulultaan
kuitenkin.
Operaatio Paulaharju on
jykevää ja sinnikästä vastavoimaa kaikelle sille, joka tukkii
poukkoilevaan tajuntaamme mediasta, somesta,
projekteista, tehostusohjelmista, kvartaaleista. Vastavoimaa pelolle maailmasta, joka tunkeutuu meidän kotireviirillemme,
vastavoimaa olla hetken vähällä vaivalla eettinen ja unelmainen, vastavoimaa helppoudelle,
nopeudelle, kauppojen ympärivuorokautiselle aukiololle, saavutettavuudelle, taustamusiikille,
kepeydelle ja kaikelle, mitä elämänä esitetään. Jos jostakin haluaisin urputtaa, niin kesän
2015 liberaalista suhtautumisesta veneen käyttöön matkalla teatteriin.
Toivottavasti vastaavanlainen lipeäminen vaivannäön periaatteesta ei Operaatio
Paulaharjussa toistu. Ihmisen kuuluu kävellä.
Jos olisi pakko sitoa Operaatio Paulaharju johonkin
viitekehykseen, sen serkkuja olisivat slow- kategoriaan kuuluvat slowlife –teemat, mutta viisi vuotta vaivannäköä polttiaisten keskellä, ei niin
trendikkään Paulaharjun äärellä, on jotain, mikä ei istu mihinkään kategoriaan. Viiden vuoden teatteriprojekti ei hoida juttuja tässä eikä nyt.
Oma
kokemukseni Operaatio Paulaharjusta on, että se on ennen kaikkea
lohdullinen. Lohdullisuudella en
tarkoita pelkästään sitä, mitä Hurme ryhmänsä kanssa tekee, vaan kokonaisuutta,
johon kuulumme myös me yleisö, jotka maanittelematta haluamme osallistua sellaiseen, mitä pidämme merkityksellisenä ja tärkeänä. –Tärkeätä tässä kokemuksessa on jokin
sellainen, joka itsestään selvänä lähtee siitä, että menneisyys elää meissä,
eikä ruumiimme ole hengestä irrallaan tänäkään päivänä. Kun Operaatio
Paulaharju päättyy vuonna 2018, lupaan sanoa tämän paremmin.
Jotta pääsette jyvälle mistä puhutaan, alla muutama linkki:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti