perjantai 28. elokuuta 2015

Rikkaan Hannun ja Niilas Saaran perässä tunturissa


Uudelleen ja uudelleen toistelimme toisillemme, miten uskomatonta ja hienoa on, että joku voi olla niin hullu, että  tuo teatteriporukan esittämään Samuli Paulaharjun kertomuksia erämaahan! Ja viitenä kesänä!  Ja vielä hullumpaa: ympäri maata lähtee liikkeelle väkeä Helsingistä, Tampereelta, Kuusamosta, Muoniosta, kuka mistäkin, nousee autoon, bussiin,  junaan tai lentokoneeseen, matkustaa  Njurgalahteen ja kävelee 15 kilometriä rinkka selässä päästäkseen katsomaan reilun puolen tunnin teatteriesityksen erämaassa,  kännyköiden ja verkkojen ulottumattomissa. Meitä, jotka olemme vannoneet tulevamme joka vuosi, on jo monia kymmeniä ja me olemme ihan täpinöissämme. 

Viitenä kesänä Juha Hurmeen ryhmä esittää Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta tarinan papista Niilas Saaran kiroissa ja toisen kertomuksen, joka liittyy paikkaan, jossa teatteriesitys tapahtuu. Tänä vuonna Lemmenjoen kansallispuistossa, lähellä komeaa Ravadaskönkään putousta katsoimme, miten kävi kun ahneet ihmiset lähtivät etsimään rikkaan Hannun kätkemää aarretta. Ihan varmaan aarre jäi  löytämättä ja ahneille tuli ikävä loppu. Tarina Talmulahden papista on ohjelmiston vakio. Pappilalle annetuista oikeuksistaan kiinnipitävä pappi uhmaa ( kuitenkin pelokkaasti?) Niilas Saaran kieltoa ja ampuu pappilan viljelyksiä syövän poron.  Niilas Saara kiroaa papin taajomaan kuin kuoleva poro taajoi, taajominen tarttuu myös seurakuntaan, lopulta pappiparka hukuttautuu Talmujärveen.  Hurme kertoi valinneensa Talmulahden papin ohjelmiston toistuvaksi esitykseksi koska tarinassa on asennetta. Totta vie on asennetta. Pätevä on tarina tänäkin päivänä, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti, rakenteen kulultaan kuitenkin. 

Operaatio Paulaharju on jykevää ja sinnikästä vastavoimaa kaikelle sille, joka tukkii poukkoilevaan tajuntaamme mediasta, somesta,  projekteista, tehostusohjelmista, kvartaaleista. Vastavoimaa pelolle maailmasta, joka tunkeutuu meidän kotireviirillemme, vastavoimaa olla hetken vähällä vaivalla eettinen ja  unelmainen, vastavoimaa helppoudelle, nopeudelle, kauppojen ympärivuorokautiselle aukiololle,  saavutettavuudelle, taustamusiikille, kepeydelle ja kaikelle, mitä elämänä esitetään.  Jos jostakin haluaisin urputtaa, niin kesän 2015 liberaalista suhtautumisesta veneen käyttöön matkalla teatteriin. Toivottavasti vastaavanlainen lipeäminen vaivannäön periaatteesta ei Operaatio Paulaharjussa toistu. Ihmisen kuuluu kävellä.

Jos olisi pakko sitoa Operaatio Paulaharju johonkin viitekehykseen, sen serkkuja olisivat slow- kategoriaan kuuluvat  slowlife –teemat, mutta viisi vuotta vaivannäköä polttiaisten keskellä, ei niin trendikkään Paulaharjun äärellä, on jotain, mikä ei istu mihinkään kategoriaan. Viiden vuoden teatteriprojekti ei hoida juttuja tässä eikä nyt. 

Oma kokemukseni Operaatio Paulaharjusta on, että se on ennen kaikkea lohdullinen.  Lohdullisuudella en tarkoita pelkästään sitä, mitä Hurme ryhmänsä kanssa tekee, vaan kokonaisuutta, johon kuulumme myös me yleisö, jotka maanittelematta haluamme osallistua sellaiseen, mitä pidämme merkityksellisenä ja tärkeänä. –Tärkeätä tässä kokemuksessa on jokin sellainen, joka itsestään selvänä lähtee siitä, että menneisyys elää meissä, eikä ruumiimme ole hengestä irrallaan tänäkään päivänä. Kun Operaatio Paulaharju päättyy vuonna 2018, lupaan sanoa tämän paremmin.   

Jotta pääsette jyvälle mistä puhutaan, alla muutama linkki: