Pidin kesäkuussa ensimmäisen jakson lomastani. Kun elämä ja ihmissuhteet ovat kovin levällään, lomalla
reissataan pohjoiseen ja etelään ja taas jäävät jossain kotona tekemättä kaikki ne
hommat, joita jo vuosia on varattu sadepäivien varalle. Valokuvien
järjestäminen ja kansioittaminen vielä kun niistä jotakin muistaa. Määrätietoinen
kellari- ja vinttikomeroiden siivoaminen. Kirjahyllyn läpikäynti. Tietskan
tiedostojen ja kuvien järjestäminen ja varatallennus. Taas ne kaikki siirtyvät
jonnekin tulevaan aikaan.
Ensimmäisen lomajakson vietin Etelä-Suomessa vaihtamalla vaippoja,
leipomalla hiekkakakkuja ja tekemällä neljän päivän vaelluksen Nuuksiossa 9
veen kanssa. Kahden vaippaikäisen huushollissa mukana eläminen pisti miettimään
lapsiperheen arjen strategista koordinointia, tavara- ja huoltologistiikkaa,
ajanhallintaa, sisäistä ja ulkoista yhteistyötä ja muita organisaation
toimintaan liittyviä asioita tässä ja nyt. Kun äitini syntyi 1930-luvulla, oli
päivänselvää, että perheeseen tuli kotiapulainen joksikin aikaa auttamaan
lapsen- ja kodinhoidossa. - Turha alkaa meiskaamaan silloisesta
luokkayhteiskunnasta, kyse oli tavallisesta tamperelaisesta työläisperheestä,
jossa tietenkin vain mies kävi töissä. Kotiapulaisen palkka oli luullakseni ylöspito
ja pieni käyttöraha. Tänä päivänä vain todella varakkaat ihmiset voivat palkata
kotiin kotityöapua, siis naisten töihin, miesten töihin kodin ulkopuolista
työvoimaa ostetaan matalammalla kynnyksellä. Pohjoismaissa yhteiskunta kerää lapset
ja heitä hoitavat naiset päiväkoteihin, päiväkotimuotoinen järjestelmä lienee kibbutsin
ja kolhoosin jälkeen kustannustehokkain tapa järjestää lasten hoito. Keski-Euroopassa ja erityisesti Britanniassa
lailliset ja laittomat siirtolaisnaiset tekevät koti- ja lastenhoitotöitä
pimeillä markkinoilla. Kotitöiden, lasten ja kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön osallistumisen
yhteen sovittaminen on monimutkainen pakka, jossa aina joku saa Musta-Pekka –kortin.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Ajattelen tätä myöhemmin.
Juhannuksena rantauduimme Helsingin edustalla olevaan
Pihlajasaareen. Valkoposkihanhen poikaset ja vahdittavakseni uskottu ihmislapsi
olisivat mielellään tehneet lähempää tuttavuutta. Hanhiemo ja minä tuijotimme
tiukasti toisiamme silmiin: näpit irti minun jälkikasvustani tai täältä pesee. Ohitimme
toisemme kunnioittavalla etäisyydellä. Hanhipesueen reviirinä oli ihastuttava
vanha huvila, jossa toimi kahvila. Kahvilan seinässä oli kyltti ja kyltissä
teksti: ”Hyvät asiakkaat, kiireisinä aikoina palvelemme ensisijaisesti helsinkiläisiä eläkeläisiä ja
työttömiä. Kampin palvelukeskus, Helsingin kaupunki”. Olipas tyylikäs
diskriminointiperuste tässä maailmassa, jossa erilaisilla
kulutuskykyperusteisilla premium-korteilla mennään jonojen ohi ja bonuksilla
hankitaan lisää bonuksia. Enpä muista
vastaavaa nähneeni. Ten points Kampin palvelukeskukselle.
Vaellus Nuuksiossa 9
veen kanssa oli hyvää harjoitusta edessä oleville vaativammille taipaleille
pohjoisilla tunturialueilla. 9 vee oli
huolellisesti lakannut kyntensä ja harmitteli että mammin kynnet olivat
lakkaamatta. Sovimme että hoidetaan ne sitten myöhemmin. 9 veelle huippujuttu
oli virvelillä napattu hauki, jonka maalle kiskomisessa tarvittiin hiukan
mamminkin apua. Tunturijärvien kaloihin tottunut mammi tunsi olonsa aika
huteroksi isokitaisen ja terävähampaisen otuksen kanssa. Vaikka olen
Katiska-Suomesta kotoisin, hauki on aina tuntunut pelottavalta.
Nuuksion valtareiteiltä syrjässä tapasimme pariskunnan, joka
oli lähikaupungista tullut viettämään Helsinki-päivää, mikä tarkoitti että
tullaan yöksi telttaan Nuuksioon. Etenkin pariskunnan mies oli vannoutunut metsäretkeilijä. He kertoivat miten joku aika
sitten rouva oli ollut yötä Torni-hotellissa mutta mies oli valinnut mieluummin
telttayöpymisen omilla tulilla Nuuksiossa. Hyvin nukutun yön jälkeen hän oli
palannut autolle Haukkalaan, vaihtanut savunhajuiset vaatteet citykamppeisiin,
ajanut Helsingin keskustaan ja marssinut Torniin aamiaiselle. Onkos joku sanonut
että pitää valita vain yhdenlainen elämäntapa?
