lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kauhean paljon hommaa yhdestä äänestä

Aikuistuttuani olen aina äänestänyt. Nuorempana se ei ollut niin nokon nuukaa ja koska asustelin enimmäkseen muualla kuin omassa vaalipiirissäni, äänestin ennakkoon, jos äänestin. Ensimmäisen kerran menin varsinaiselle vaalipaikalle 90-luvulla kun tulin valituksi kaupunginvaltuutetuksi ja siihen pakettiin liittyi istuminen vaalilautakunnassa. Vaalilautakunta tönötti topakkana rivissä isossa koulun aulassa. Yksi tarkasti äänestäjän vaalioikeuden atk-listasta, toinen ojensi äänestyslipun, kolmas leimasi sen, neljäs raotti vaaliuurnan luukkua, jonne kansalainen tiputti äänensä ja huokaisi. Ovesta lappoi ihmisiä, hyytävä tuuli tunki sisään, oli kylmä ja sain nuhan. Välillä joimme takahuoneessa kahvia ja söimme ruisleipää. Nuhan lisäksi vatsa tuli kipeäksi. Ensimmäiset vaalipaikkavaalini olivat presidentinvaalit. Vastakkain olivat Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Koska kannatin Rehniä, laitoin vaalilautakuntaan päälleni sinisen villapaidan ja alle keltaisen paitapuseron.

Vaalisalaisuus on minua aina ihmetyttänyt. Ihmiset varjelevat äänestyskäyttäytymistään kuin kallista jalokiveä, mutta ei mitään rajaa, miten kännissä ne voivat tokkuroida julkisella paikalla tai vetää perässään ihan pimpoa miesystävää. Miksi äänestämisestä ei voi puhua samalla tavalla kuin mitä söi aamiaiseksi tai mitä mieltä on EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimuksesta? Äänestäminen kannattaa ajatella julkisena vallan käyttönä ja riemuita siitä että voi äänestää! Jippii!

Olen perin juurin liikkuva äänestäjä lukuun ottamatta niitä vaaleja, joissa itse olen ollut ehdokkaana. Pressan vaaleissa olen äänestänyt Rkp:tä, kerran keskustaa ei –äänenä kokoomukselle. Periaatteessa olen äänestänyt naista paitsi jos nainen on ollut Tarja Halonen.  Eduskuntavaaleissa ääni on solahtanut keskustalle kun huolestuin miten Hannes Manninen selviää Paras-hankkeen jälkipyykistä. Kerran äänestin eduskuntavaaleissa kokoomusta kun vihreät olivat vaaliliitossa kokoomuksen kanssa ja arvelin että jos kerran näin on, äänestän sitten vihreintä mahdollista siltä listayhdistelmältä. Kunnallisvaaleissa muistelen äänestäneeni demareita, saamelaislistaa, kokoomusta ja vasemmistoliittoa sen eri nimillä.  Eurovaaleissa on voinut äänestää vihreitä koska Satu Hassi on ollut ehdokkaana. Viime eurovaalien aikaan olin ulkomailla ja äänestys jäi väliin. Viimeiset pressan vaalit 2012 olivat helppo ratkaisu, sponsoroinhan Utsjoella Suomen pohjoisimman Haavisto-kahvilan, 31 kävijää oli melkoinen prosentti kyläläisistä.

Vaikka äänestyskäyttäytymiseni vaikuttaa holtittomalta, vakuutan, että se on joka kerta ollut tarkkaan mietittyä. Lopputuloshan riippuu siitä, millä perusteella päättää äänestää. Monet väittävät äänestävänsä ihmistä, ei puoluetta. Näin sanoja on nukkunut tai ollut koulun nurkan takana tupakalla yhteiskuntaopin tunnilla. Suomalainen järjestelmä on sumuttava henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa jokainen ääni oikeasti menee listalle, siis käytännössä puolueelle. Siksi Suomessa puolueet haluavat listoille julkkiksia, joiden tehtävänä on kerätä ääniä, varsinaiset politrukit päättävät oikeista asioista. Siksi myös puolue- ja vaaliohjelmat ovat toivotonta puuroa koska vaaleja käydään kasvoilla eikä asioilla. Muissa Pohjoismaissa käytössä oleva puoliavoin listavaali pakottaa puolueet ja kansalaiset keskittymään enemmän politiikan asiasisältöihin kuin ehdokkaiden kampauksiin ja perhesuhteisiin. Suomessa puolueiden ideologisten erojen puuttuminen tekee mahdolliseksi muodostaa  hallitus millaisella kokoonpanolla vain. Enemmän kuin ideologia, henkilökemiat ratkaisevat. Ei siis kumma että kansalaisten äänestyskäyttäytyminen on tämmöistä. Ei myöskään ihme että kolmasosa kansalaisista ei tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa. Miksi tietäisivät?

Mutta mitä ihmettä minä teen tällä yhdellä äänelläni? Pitäisikö periaatteessa äänestää vihreitä ihan vain sympatiasyistä vaikka minua kiukuttaa miten amatöörimäisenä touhu on Lapissa pysynyt kaikki nämä vuosikymmenet.  Kolmekymmentä vuotta sitten olisin äänestänyt Hansi Harjunharjaa hulvattoman hullun vaalivideon ansiosta. Nyt olen liian vanha leikkimään anarkistia.

 Eduskuntavaaleissa äänestetään pääministeristä.  Ääni kannattaa siis osoittaa puolueelle, josta haluan pääministerin. Hetkinen: mitä merkitystä äänelläni on koska Sipilästä joka tapauksessa tulee pääministeri? Olisiko siis tehokkainta äänen käyttöä yrittää vaikuttaa keskustan sisäisiin voimasuhteisiin? Mutta miten? Ehdokkaani on oltava asiallisen ikäinen, nuoret  Lapissa ovat niin kovapintaisia konservatiiveja että hirvittää. Ja nainen, ehdottomasti. Pörhellän ylen vaaligalleriaan ja rajaan ehdokkaat keskustalaisiin 50-90 –vuotiaisiin naisiin. Tulokseksi saan kaksi aivan mainiota,  Anni Miettusen ja Merja Mäntyniemen, joista jälkimmäisen vastauksille vaalikoneessa voin enimmäkseen nyökytellä.


Onko Merja Mäntyniemelle annettu ääni tehokkain mahdollinen tapa käyttää äänioikeuttaan? Entä jos läpi ei mene Merja, vaan ääneni hyödyttää listalla ehdokasta, jonka olisi parempi pysyä mahdollisimman kaukana Arkadianmäeltä? Päätän että ääneni Merjalle on viesti Sipilälle: kannattaa kuunnella 50-90 –vuotiaita  naisia, me nimittäin pidämme tämän maailman pystyssä, by the way.  Ääneni on myös tuki arvoliberaalille keskustalaisuudelle. Meneeköhän tämä viesti perille tulevalle pääministerille? Pitäisikö minun lähettää Sipilälle sähköpostia ja kertoa, että korpit nokkivat jos hän jättää ääneni  merkitykset noteeraamatta?  Ääni tuli pitkän harkinnan jälkeen erittäin liikkuvalta, suorastaan sporttiselta äänestäjältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti