maanantai 9. maaliskuuta 2015

Miksi mun aina pitää taputtaa?


Kummallisinta  soteprosessissa oli, että valmistelua jatkettiin, vaikka jo viime kesänä tiedettiin, että laki ei tule menemään perustuslakivaliokunnasta läpi. Miksi ihmeessä? Loppunäytöksessä sosiaali- ja terveysvaliokunta puristi yksinkertaisen kuntayhtymähallinnon tarveperusteisella rahoituksella. Turvattiinko rahoitusmallin ennakoimattomuudella ja epädemokraattisuudella perustuslakivaliokunnan kielteinen kanta? Olisiko sote mennyt läpi jos rahoitusmalliksi olisi valittu nykyinen erikoissairaanhoidossa ja yleisesti käytössä oleva suoriteperusteisuus? 

Tässä kuvioluistelussa perustuslakivaliokunnan rooliksi jäi olla rakenteellinen koulukiusaaja, joka kertoi kantansa vasta kun lakitekstit oli viimeistä pilkkua myöten kirjoitettu ja käännetty också på svenska. Asiantuntijoiden kommentteja prosessin mittaan tuli monelta suunnalta, varsinainen yllätys lakiesityksen tyssääminen ei ollut. 

Viiden sote-alueen malli sai alkuun aikaan nikottelua, pikkuhiljaa siitä alettiin puhua palveluiden pelastuksena. Helmikuussa Oulussa olleessa pohjoisten kuntien kokouksessa todistamaan kiipesi toinen toistaan innokkaampia viiden alueen kannattajia, klapklap. Kun perustuslakivaliokunta ampui alas viisi aluetta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta  lanseerasi 19 kuntayhtymän mallin, taas taputettiin. Tämäpä malli se on erinomainen, klapklap.  Ja kun sekin kaatui, taas taputettiin, perustuslakivaliokunta pelasti Suomen, olipa isänmaallinen teko kerrassaan, klapklap.

Miksi mun aina pitää taputtaa?  Onko ollaan  porukalla kaikki sama mieltä –konsensus jonkinlainen julkinen tapa ja rituaali, jonka takana aidot mielipiteet sanotaan ja teot tehdään? Hitsi,  kun aina tuntuu että kaikki muut tajuaa missä mennään mutta minä en.

Mistä tässä oikein oli kyse? Osaamattomuudesta vai suunnitelmallisesta pelistä? Kumpikaan vaihtoehto ei kansalaisparan näkökulmasta tunnu mukavalta. Jos sote möhlittiin osaamattomuuttaan, voiko sen jatkovalmistelulta kummempaa odottaa? Jos kyse oli tietoisesta pelistä, se vie uskottavuutta paitsi sotelta, myös poliittiselta päätöksenteolta kokonaisuudessaan. Lähtökohtaisesti kuulun niihin yksinkertaisiin sieluihin, jotka ajattelevat että politiikassa ihmisillä on yhtä puhtaita jauhoja pussissaan kuin ihmisillä keskimäärin.

Seuraavan hallituksen odotetaan  pistävän sote puihin.  Tehtävä on entistä haasteellisempi koska seuraavalla hallituskaudella ei voi välttää puhumasta soten kokonaisrahoituksesta. Päättyvällä hallituskaudellahan askarreltiin vain julkisten sote-palvelurakenteiden parissa ja sotepalveluiden kokonaisrahoitus luvattiin laittaa ojennukseen seuraavassa hallituksessa. Nyt käsissä ovat sekä rakenne että kokonaisrahoitus, kuten kuuluu ollakin.

Miten ihmeessä poliittiset päättäjät  - puolueesta riippumatta -  voivat selvitä sekä rakenteesta että rahoituksesta kun nämä edellisetkin harkat meni penkin alle?  Useimmat seuraavalle eduskuntakaudelle pyrkivät toistelevat olevansa yksikanavaisen rahoituksen kannalla. Jeps. Entä sitten, miten lauseet rakennetaan siitä eteenpäin? Miten rahat kanavoidaan julkisten ja yksityisten palveluiden kesken? Siihen ei sitten selvää vastausta saakaan ja kuulostaa siltä että kokoomusta ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta puolueet jakaantuvat  sisäisesti useampaan koulukuntaan. 

Entä mahdollinen verotusoikeuden antaminen tuleville sote-organisaatioille?  Miten voi odottaa tulevien sote-uudistajien onnistuvan verouudistuksen sitomisessa  sote-uudistukseen kun muistetaan miten epämääräisellä matematiikalla kuntien sote- kustannuksia on tähän mennessä laskettu?  Saa tässä sote-uskon kanssa taistella ja motivaatiota kaivaa talikolla.


Juuri nyt veikkaan että yleistä sote-ratkaisua ei synny seuraavassakaan hallituksessa ja valtakunnassa sote-palvelut eriytyvät. Osa kunnista jatkaa palveluiden ulkoistamista, osa muodostaa Eksoten ja Kainuun mallin mukaisia kuntayhtymiä.  Pikkuhiljaa tehdään yhä enemmän kuntaliitoksia. Suuret kasvukeskukset imaisevat kehyskuntien sotepalvelut ja lopulta kunnat kokonaan. Pienet kunnat fiksuimmillaan turvaavat palveluitaan kuntayhteistyöllä naapureiden kanssa. Hölmöt pikkukunnat taantuvat riidellessään omissa poteroissaan. Rahaakin suuremmaksi ongelmaksi nousee pula osaavasta työvoimasta. Jotenkin tätä rataa. Paikallisella ja regioonin tasolla on valtakunnallisesta touhusta riippumatta syytä yrittää saada homma jotenkin järkevästi pelittämään. Tuli mitä tuli.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti