sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulumyyjäisissä sen huomaa


Ihmiset katselevat mutta eivät osta. Yhtäkkiä kuluttamisessa on laitettu jarrut päälle. Tavaraa tarkastellaan tavarana, joka on asetettu esille ja on siinä paikallaan, mutta tavaran näkemisestä ei seuraa, että sen pitäisi sujahtaa selkäreppuun ja tulla kotiinkannetuksi. Rahattomuus on järkeenkäypä syy olla ostamatta, mutta myös ne, joilla olisi varaa, ovat lakanneet shoppaamasta. Tavara jätetään paikalleen eikä sitä todennäköisesti  edes ikävöidä.  Ostamatta jätetyn tavaran ikävöinti vihjaa tulevaan ostamiseen mutta potentiaalisen ostajan ja tavaran välisen tunnesuhteen puuttuminen kertoo perustavaa laatua olevasta murroksesta. Omaa havaintoani tukevat kauppiaiden haastattelut ja ennen joulua alkaneet alennus- ja loppuunmyynnit.  Maailman kirjat ovat sekaisin muutenkin kuin säiden osalta. Vai liittyvätkö ne toisiinsa? Keskelle talvea pyrkivä kesä suistaa ihmiset  totutuilta raiteiltaan.

Mitä tapahtuisi jos ihmiset lakkaisivat kuluttamasta tai ostaisivat vain mitä todella tarvitsevat? Marx ja sen kaverit aikoinaan ajattelivat että kun saamme välttämättömät tarpeet tyydytettyä, alamme suuntautua itsemme kehittämiseen, taiteisiin ja tieteisiin. Toistaiseksi tämä kohta sinänsä mainioissa teorioissa meni metsään. Perustarpeiden jälkeen on löytynyt aina uusia tarpeita tyydytettäväksi ja tieteisiin ja taiteisiin paneutuminen on siirtynyt tuonnemmaksi.

Onko maailmassa jotakin, mikä ei perustuisi kuluttamiselle tai jotenkin siihen kietoutuisi?  Joku evoluutiobiologi sanoisi, ettei voi ollakaan, kuluttamisen avulla ja siihen liittyvillä merkityksillä me huolehdimme siitä että juuri meidän geenimme menevät eteenpäin. Pari sataa vuotta sitten hyvin syöneet geeninkuljettajat  onnistuivat geeniensä jatkolähetyksissä riutuneita lajitovereitaan paremmin. Nykyään omien geenien kelpoisuutta joutuu osoittamaan vaatteilla, autoilla, matkoilla, varmalla habituksella, trimmatulla kropalla ja kaikella sellaisella. Merkitseekö hiipunut kulutusinto etteivät ihmiset halua enää lisääntyä ja turvata omien geeniensä matkan jatkuvuutta? Ehkä tämä on hätiköity johtopäätös.

Jotenkin tuntuu hupaisalta leikkiä ajatuksella että ihmiset vain yksinkertaisesti väsyvät ostamaan tavaroita. Ei viitsi. Ei hotsita. Hohhoijaa. Noita on nähty. Talousuutisia lukiessa ymmärtää että laajamittainen kulutuksesta kieltäytyminen suistaisi maailman raiteiltaan. Pienikin notkahdus tai edes viimevuotisella tasolla pysyminen saa aikaan huolestuneita kannanottoja hallitukselta ja elinkeinoelämältä. Ehkä kulutuksesta kieltäytyminen on kansalaisten passiivis-aggressiivisista vastarintaa hallituksen politiikkaa kohtaan? Kun ette te, ei mekään sit, katotaan kellä kantti kestää.

Jos kuluttaminen ei olisi niin tärkeä tapa erottautua ja liittoutua, mikä sitten olisi? Kunnon idealisti sanoisi että erottautumisen tarve on tuotettu tarve, nimenomaan kulutuskysynnän kasvua varten meidät on saatu taistelemaan paikastamme tavaroiden ja merkkien avulla. Mutta kerta kaikkiaan ei sytytä mikä voisi olla erottautumisen ja liittoutumisen tapa, joka ei lopulta kietoutuisi ainakin jonkin asteiseen kuluttamiseen, ennemmin tai myöhemmin, niin sitä on tässä maailmassa kiinni.





sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vapautuminen Heideggerin lukemisesta ja suuntautuminen pääsiäiseen


Viikonloppu sujuu mainiosti ilman että puhuu kenenkään kanssa, ei ainakaan samassa tilassa. Tuleehan sitä lörpöteltyä puhelimessa, somea ei lasketa, se on sama kuin ketsuppi ilman tomaattia. Pari vuorokautta sujahtaa hetkessä kuljeskelemalla huoneesta toiseen, siirtelemällä tavaroita, vilkuilemalla ilmastonmuutossopimuksen etenemistä ja pakkailemalla tulevaa matkaa varten. Välillä pitää istahtaa miettimään, minne olikaan menossa ja mitähän muilla on siellä päällään. Jos siihen lisää hiukan ruoanlaittoa, hiihtolenkin, saunan ja englantilaisia murhia, viikonloppua on ohipelattu. 

Lauantaiaamuna maastouduin sohvannurkkaan ja luin loppuun viikkoja sitten aloittamani Petri Tammisen  Meriromaanin. Maailmaan heitetty merikapteeni Huurna on hetkittäin sisällä omassa elämässään mutta ei kuitenkaan. Junan ikkunasta hän katsoo maaseutumaisemassa kököttävää mökkiä ja unelmoi, miten mukavaa olisi sen peräkamarissa käpertyä villaröijyn lämpöön. Ja saman tien Huurna näkee itsensä katsomassa mökin ikkunasta ja toivovansa olevansa ohikiitävässä junassa matkalla pois. Ihan kylmät väreet menee, miten joku osaa sen niin hyvin ja yksinkertaisesti kertoa, elämän kummallisuuden.  Onneksi olin varautunut Tammisen laatuun ja lainannut kirjastosta lukupinooni myös Enon opetukset ja Piiloutujan maan. Kaikki kolme Tammisen kirjaa luettuani tajusin että minun ei enää tarvitse yrittää lukea Heideggeria koska samat ajatukset voi lukea Tammisen kirjoista ja todennäköisyys, että ymmärtää jotakin, on suurempi.

Tammisen kirjojen välipaloina hotkaisin Tätä on lean –Ratkaisu tehokkuusparadoksiin ja Suoranta & Ryynäsen Taistelevan tutkimuksen. Tiedättehän leanin, tämän opin jolla turha tuherrus karsitaan työnteosta ja keskitytään tekemään sitä mitä ollaan tekemässä. Perustehtävään keskittyminen löydetään aina uudelleen. Tässä iässä alkaa jo hermostuttaa kun taas on hoksattu että asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen on se juttu miksi asiakastyötä tehdään. Mten se perusasia voikin aina ja uudelleen hävitä tullakseen uudelleen löydetyksi?  Dejà vu sille. Maailman pelastukseen kannustava Taisteleva tutkimus pitäisi pakkoluetuttaa nuorisolla ja toivoa että ne siitä jotakin ymmärtäisivät. On kai opiskelijoilla vielä käytännön harjoittelujaksojakin?

Sunnuntai-iltapäivänä menin pariksi tunniksi työpaikalle tekemään to do –listan asioista, jotka on ennen joulua hoidettava ja siivoamaan paperitavaraa. Koska suhtaudun kirjoihin vakavasti, minun on vaikea heittää paperinkeräykseen raportteja ja kirjoja, joita konttoriin vuosien mittaan siunaantuu. Kerään niitä salaa sivukomeroihin, josta ne muutaman vuoden kuluttua liikkuvat kohti paperinkeräystä. Mitä tehdä vuoden 2014 sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännölle kun vuoden 2015 kirja on hyllyssä ja 2016 tilattuna? Monet eivät varmaankaan enää edes tilaa sitä paperisena koska kaikki on netissä ja muuttuu jatkuvasti. Kuulun katoavaan sukupolveen, joka luulee että oikea tieto on paperilla.


Muistan jostain lukeneeni vinkin pääsiäisaskartelusta, miten hylättävistä kirjoista voi tehdä kasvatusastian rairuoholle. Paperiveitsellä kaiverretaan kirjaan kannesta alkaen halutun muotoinen monttu, sopivan syvyinen, vuorataan muovilla, multa kulhoon ja rairuohon siemenet  kasvamaan. Rienaukselta se kirjan kunnioittajasta tuntuu, mutta mikä ettei se ole ihan kunniallinen välivaihe tummanvihreälle lähes 1000-sivuiselle teokselle matkalla selluloosaksi ja uuteen tulemiseen. 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Jari Sillanpää ja vapaus


Työpaikan pikkujoulu oli onnistuneesti rakennettu hupaisalle yhdessäololle ja Siltsun konsertille. Tai siis Siltsu suunnilleen puolitoista tuntia lauloi ja hurmasi yleisöään. Ihana, ammattimainen, sopivasti itseironinen ollakseen ärsyttämättä. Yleisö pakkaantui tiiviiseen sillipurkkiin tanssilattialle tapailemaan kropallaan musiikin kulkua  ja tuijottamaan esiintyjää. Tunnelma oli hyväntuulinen ja hilpeä, yleisö oli kaikenikäisiä, ehkä voittopuolisesti  meitä keski-ikäisiä naisia, jotka olimme liikkeellä kavereiden ja työporukoiden kanssa. Pariisin terrori-iskusta oli muutama päivä ja luulen etten ollut ainoa, jonka mielessä muutaman punaviinilasinkin jälkeen kävi, että jotenkin tällaista oli ravintolassa, jonne terroristin iskivät  tappamaan ihmisiä. Se mitä oli sekunti sitten muuttui ihan muuksi, eikä se sekunti siellä olleille ihmisille sellaisena koskaan palannut.

Minulla menevät päässä sekaisin Lähi-idän maat ja vallankumoukset mutta muistan katsoneeni jotakin ajankohtaisohjelmaa, jossa kadulla heilui joukko nuoria miehiä, luultavasti Afganistanissa, jonkin kumouksen jälkeisessä iloisessa humussa. Freedom, liberté! Toimittajan kysymykseen, mikä vapaudessa on tärkeintä, he vastasivat loistaen, että nyt he pääsevät katsomaan amerikkalaisia elokuvia. Ja minä kun olin odottanut yleviä lauseita, joissa suosikkisanat, kuten yhdenvertaisuus, sananvapaus, moniarvoisuus, on kumouksellisessa prosessissa jalostettu toimivaksi yhteiskunnaksi. Mutta että elokuviin! Katsomaan amerikkalaisia toimintaleffoja!

-Tämä leffajuttu oli vuosia sitten. Nyt riehuvat isiksen ja sen liittolaisjoukkojen vihan kohteena on länsimainen, amerikkalainen ja eurooppalainen elämäntapa. Yhtenä nippuna me olemme heille ”niitä”, joilla ei ole ihmisarvoa tai elämisen oikeutta koska olemme vääriä ja virheellisiä. Samalla tavalla me niputamme ne, jotka pakenevat terroria ja väkivaltaa Eurooppaan ja alamme suojautua ”niitä” vastaan. Koko ajan syntyy uusia ”niitä”,  ”meitä” on yhä vähemmän.

Siltsua kuunnellessani mietin vapauttani. Mitä jos joku nyt tulee kysymään minulta, mikä vapaudessa on minulle tärkeintä, vastaanko että huojuminen Siltsun konsertissa? No en tietenkään, sekunnin mietinnällä länsimainen nainen alkaa puhua koulutuksesta, työssäkäynnistä, vapaudesta päättää itse ihmissuhteistaan, seksistään, rahoistaan ja muusta sellaisesta. Kahden sekunnin mietinnällä avaamme keskustelun siitä miten vaikeasti määritettävä käsite vapaus on ja miten sitä on tarkasteltava monesta näkökulmasta ja lopultakin kyse on subjektiivisesta kokemuksesta.

Kolmen sekunnin mietinnällä menee hiljaiseksi. Intellektuaalisesti kiehtova pohdinta vapauden subjektiivisesta kokemuksellisuudesta on rienaavaa ja julmaa kun edessä on raakaa psyykkistä, fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa ja terroria. Omaa elämäntapaa on yhtä vaikea ymmärtää kuin muidenkaan. Ei oikeus mennä Siltsun konserttiin ole olennainen asia elämässä mutta siitä tulisi sellainen, jos joku yrittäisi estää tai kieltää menemästä. Sellainen voisi olla jonkin paljon pahemman alkua.     


maanantai 12. lokakuuta 2015

Mitä eniten ajattelin tänään?


Henkilökohtaisessa elämässäni suurinta dramatiikkaa ovat Ruotsin Karesuvandosta ostetut broilerinfileet, joissa on 35 % suolavettä!  Ne maistuivat suolaiselta vesivaahdolta. Tuohduin taas kerran ostetun ruoan laadun ala-arvoisuudesta, voisin paasata siitä pitkään mutta jotenkin se tuntuisi tosi blondilta kun maailmassa on enimmäkseen tärkeämpiä asioita kuin minun ruokavalioni.

Kuohuttavatko hallituksen pajatsosta pompahtelevat kilpailukyvyllä ja viennin edistämisellä perustellut  julkisten palveluiden leikkaukset minua? Kyllä, mutta ennen kuin ehdin kunnolla kiihdyttää, ne on jo vedetty pois, loivennettu tai upotettu jonnekin poikaporukoiden saunailtoihin. Mutta missä ovat prosessikuvaukset, syy-seuraussuhteet, päättelyketjut, vaikuttavuusanalyysit? Hatustako ne heittelee? 

Ei siinä mitään että minä, krooninen epäilijä ja kestokriitikko, en kykene näkemään Sipilän hallituksen toimissa logiikkaa enkä uskottavuutta, mutta että kun Hesari  -ja jopa pohjoiset urheilulehdet – julkaisevat hallituksen toimia epäileviä juttuja, alkaa tuntua hermostuttavalta.  Tässä levottomassa ja epävarmassa maailmassa toivoisi että maata hallitseva porukka olisi fiksua ja harkintakykyistä. Juuri kun olin ajatellut että kuvittelen ja olen negatiivinen, tuli eläkkeelle jäävä työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Erkki Virtanen telkkariin ja sanoi että hallituksen toiminta on kuin heittäisi tikkaa pimeässä, katsotaan aamulla mihin osui. Loppukin turvallisuudentunteeni pulahti Muonionjokeen.


Olen katsonut pakolaisten tuloa silmät ymmyrkäisenä kuten kaikki muutkin. Vaikka viime päivinä Tornioon on tullut vähemmän ihmisiä kuin aikaisemmin, pakolaisten ja heidän lähtömaidensa tilanne on kiinnittynyt jokaisen vähänkään mediaa seuraavan tajuntaan. Suomessa me olemme poissa tolaltamme kun meille on lyhyessä ajassa tullut paljon enemmän pakolaisia kuin koskaan olemme voineet kuvitella.  Meillä maahanmuuttajia on ylipäätänsä hyvin vähän muihin Pohjoismaihin ja Länsi-Eurooppaan verrattuna. Maahanmuuttajien määrässä kuulumme ilman muuta samaan ryhmään entisten sosialistimaiden kanssa. Ehkä myös asenteissamme löytyy paljolti samaa maaperää. Oli minusta noloa että Suomi äänesti tyhjää kun Eu:ssa päätettiin pakolaisten jakamisesta järjestäytyneellä tavalla. Totta kai Suomen on  otettava vastuuta ja kyettävä sopimaan asioista, julmaa pelata sisäpolitiikkaa ihmishengillä.  


Koska ihmisen sosiaaliset piirit ovat  rajoittuneita, tapaan ihmisiä, jotka suhtautuvat pakolaisuuteen realistisesti, kuten: -Nyt on sellainen maailmanpoliittinen tilanne että ihmiset joutuvat lähtemään pakolaisiksi, ehkä tilanne tulee  jopa pahenemaan ja pitkittymään. Aivan, esimerkiksi Syyrian naapurimaat ovat jo ottaneet miljoonia pakolaisia vastaan, ei ihme että Eurooppaan lähtevät ne jotka voivat.  Tämä pitää ottaa käytännöllisesti,  järjestetään asumista, ruokaa, vaatetta, ohjausta, opetusta, terveydenhoitoa ja arkisia asioita joilla tässä maailmassa mennään eteenpäin. -Totta, usein on vaikea motivoida turvapaikan saaneita opiskelemaan suomea koska he haluavat lähteä niin pian kuin suinkin takaisin kotimaahan eikä suomenkielen osaamisella ole muualla käyttöä. -Muistattehan miten meidät otettiin Ruotsissa vastaan kun menimme sinne pakolaisina?  -Pakolaisuus ei tee ihmisestä pyhimystä, tietysti heissäkin on ikäviä ihmisiä eivätkä kamalat kokemukset ketään jalosta. -Totta kai tulee kaikenlaisia pulmia kun yhtäkkiä tulee paljon vieraita ihmisiä. Nyt sitten pitää opetella ratkomaan sellaisia asioita joita emme ole tottuneet ratkomaan. Jne, jne.

Ihan hullulta kuulostaa kun jotkut yrittävät tehdä uhreja meistä suomalaisista siksi että ihmiset muualta tulevat tänne turvaan.  


perjantai 28. elokuuta 2015

Rikkaan Hannun ja Niilas Saaran perässä tunturissa


Uudelleen ja uudelleen toistelimme toisillemme, miten uskomatonta ja hienoa on, että joku voi olla niin hullu, että  tuo teatteriporukan esittämään Samuli Paulaharjun kertomuksia erämaahan! Ja viitenä kesänä!  Ja vielä hullumpaa: ympäri maata lähtee liikkeelle väkeä Helsingistä, Tampereelta, Kuusamosta, Muoniosta, kuka mistäkin, nousee autoon, bussiin,  junaan tai lentokoneeseen, matkustaa  Njurgalahteen ja kävelee 15 kilometriä rinkka selässä päästäkseen katsomaan reilun puolen tunnin teatteriesityksen erämaassa,  kännyköiden ja verkkojen ulottumattomissa. Meitä, jotka olemme vannoneet tulevamme joka vuosi, on jo monia kymmeniä ja me olemme ihan täpinöissämme. 

Viitenä kesänä Juha Hurmeen ryhmä esittää Samuli Paulaharjun teoksesta Tunturien yöpuolta tarinan papista Niilas Saaran kiroissa ja toisen kertomuksen, joka liittyy paikkaan, jossa teatteriesitys tapahtuu. Tänä vuonna Lemmenjoen kansallispuistossa, lähellä komeaa Ravadaskönkään putousta katsoimme, miten kävi kun ahneet ihmiset lähtivät etsimään rikkaan Hannun kätkemää aarretta. Ihan varmaan aarre jäi  löytämättä ja ahneille tuli ikävä loppu. Tarina Talmulahden papista on ohjelmiston vakio. Pappilalle annetuista oikeuksistaan kiinnipitävä pappi uhmaa ( kuitenkin pelokkaasti?) Niilas Saaran kieltoa ja ampuu pappilan viljelyksiä syövän poron.  Niilas Saara kiroaa papin taajomaan kuin kuoleva poro taajoi, taajominen tarttuu myös seurakuntaan, lopulta pappiparka hukuttautuu Talmujärveen.  Hurme kertoi valinneensa Talmulahden papin ohjelmiston toistuvaksi esitykseksi koska tarinassa on asennetta. Totta vie on asennetta. Pätevä on tarina tänäkin päivänä, jos nyt ei ihan kirjaimellisesti, rakenteen kulultaan kuitenkin. 

Operaatio Paulaharju on jykevää ja sinnikästä vastavoimaa kaikelle sille, joka tukkii poukkoilevaan tajuntaamme mediasta, somesta,  projekteista, tehostusohjelmista, kvartaaleista. Vastavoimaa pelolle maailmasta, joka tunkeutuu meidän kotireviirillemme, vastavoimaa olla hetken vähällä vaivalla eettinen ja  unelmainen, vastavoimaa helppoudelle, nopeudelle, kauppojen ympärivuorokautiselle aukiololle,  saavutettavuudelle, taustamusiikille, kepeydelle ja kaikelle, mitä elämänä esitetään.  Jos jostakin haluaisin urputtaa, niin kesän 2015 liberaalista suhtautumisesta veneen käyttöön matkalla teatteriin. Toivottavasti vastaavanlainen lipeäminen vaivannäön periaatteesta ei Operaatio Paulaharjussa toistu. Ihmisen kuuluu kävellä.

Jos olisi pakko sitoa Operaatio Paulaharju johonkin viitekehykseen, sen serkkuja olisivat slow- kategoriaan kuuluvat  slowlife –teemat, mutta viisi vuotta vaivannäköä polttiaisten keskellä, ei niin trendikkään Paulaharjun äärellä, on jotain, mikä ei istu mihinkään kategoriaan. Viiden vuoden teatteriprojekti ei hoida juttuja tässä eikä nyt. 

Oma kokemukseni Operaatio Paulaharjusta on, että se on ennen kaikkea lohdullinen.  Lohdullisuudella en tarkoita pelkästään sitä, mitä Hurme ryhmänsä kanssa tekee, vaan kokonaisuutta, johon kuulumme myös me yleisö, jotka maanittelematta haluamme osallistua sellaiseen, mitä pidämme merkityksellisenä ja tärkeänä. –Tärkeätä tässä kokemuksessa on jokin sellainen, joka itsestään selvänä lähtee siitä, että menneisyys elää meissä, eikä ruumiimme ole hengestä irrallaan tänäkään päivänä. Kun Operaatio Paulaharju päättyy vuonna 2018, lupaan sanoa tämän paremmin.   

Jotta pääsette jyvälle mistä puhutaan, alla muutama linkki:



sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Monikulttuurisuustaidot äitiysneuvolaan


Etykistä –kuten monista muistakin asioista on jo neljäkymmentä vuotta.  Omat muistikuvani tästä merkittävästä kokouksesta ovat hävettävän huterot, vaikka olinkin ns. tiedostava lukiolainen. Itse kokouksen aikaan olimme sekalaisella nuorisoporukalla  Helsingin satamassa lähdössä ensin laivalla Puolan Gdanskiin ja sieltä Sopotin kautta Itä-Eurooppaa kiertämään.  Laiva muuten oli legendaarinen Gryf, jossa laivamiehet aamulla pesivät vesiletkulla kannen pätkääkään noteeraamatta siellä makuupusseissa nukkuvan länsinuorison kiljumisesta.


Gryfin lähtöä odotellessa lähdimme ystävättäreni kanssa kiertelemään sataman ympäristöön. Kiipesimme Kaivopuiston kallioilla ja ihailimme hienoja vanhoja rakennuksia. Pujahtelimme talojen pihoissa ja menimme kaikkialle, mikä vaikutti kiinnostavalta. Söpö univormupukuinen nuorimies tuli sanomaan että olemme luvattomalla alueella. Miten niin, me vaan tultiin katsomaan kun on niin kaunis talo ja puutarha, mikä talo tää sit nyt on? Nuorimies selvensi että tämä on Neuvostoliiton suurlähetystön aluetta. Ai, eiks täällä voi olla? Mihin nuorimies: tämä on kiellettyä aluetta, mutta kyllä tytöt saa täällä olla.  


Lörpöttelimme hetken kaikkea mukavaa, univormupoika olisi mielellään jatkanut rupattelua kanssamme mutta Gryf oli lähdössä. Sisällä suurlähetystössä Brezsnev, Gromyko ja heidän kaverinsa hioivat kokousstrategioita mutta meitä kiinnostivat aivan muut asiat ja univormupoikakin olisi mieluummin lähtenyt kanssamme kuin jäänyt vahtimaan autiota puistoa.  


Valtioiden väliset suhteet olivat 70-luvun puolivälissä jännitteisiä, Eurooppa  ja Berliini olivat muurien jakamia mutta toisaalta paikalliset turvajärjestelyt olivat viattoman herttaisia. Ainakin siltä se näytti. Toisaalta samalla reissulla jurotimme Puolan ja Tsekkoslovakian välisessä tullissa kahdeksan tuntia odottamassa että tulliviranomaiset päättäisivät, mitä tietoja he meistä haluavat ja hyväksyykö jossain kaukana oleva päällikkö meidän käynnin yksitellen ja vartioituna vessassa.


Budapestissa keski-ikäinen mies sai bussissa yhtäkkiä hirveän pauhu- ja emotiokohtauksen  kuultuaan että olemme Suomesta. Hän huusi että haluaa pois Unkarista, kaikki haluavat pois, he pelkäävät, eikä heillä ei ole vapautta. Tilanne oli kamala, emme osanneet sanoa mitään, emme ymmärtäneet mitään, kenenkään bussissa istujan ilme ei värähtänytkään, mies jäi sanojaan toistellen pois bussista, me jatkoimme hämmentyneinä matkaa. Mies puhui koulutetun ihmisen englantia ja oli kaikin tavoin olemukseltaan toisinajattelija. Paitsi että sellaista sanaa kuin toisinajattelija ei tainnut silloin olla sanastossamme.


Monet asiat ovat muuttuneet mutta jokin on pysynyt samana. Neljäkymmentä vuotta sitten Suomessa lähes jokaista henkäystä arvioitiin siitä näkökulmasta, hyväksyttiinkö henkäys Neuvostoliitossa. Nyt tekemisemme käytetään Euroopan Union kontrollissa mutta samalla pälyillään Venäjälle, ei kai ne vain loukkaannu että me mallioppilaana peesataan unionin sanktiofraktiota. Kummassakin suunnassa suhtaudutaan sekä ärtyneesti että pilkallisesti sätkyttelyymme. On se ihan oikeesti himskatin  kinkkistä olla tyylikäs, ryhdikäs ja suoraselkäinen tällä geopoliittisella stagella. Ja sitten tulee joku kansanedustaja Immonen  ja kertoo unelmastaan että joskus olisimme valtio vailla monikulttuurisuutta. Siis mitä? Kun juuri tässä kaiken mahdollisen välimaassa monikulttuurisuustaitoja pitäisi opettaa jo äitiysneuvolassa.






tiistai 14. heinäkuuta 2015

Tarjoutuisinko ratkomaan Kreikan ja Eu:n kriisiä?


Edellisen kerran rahataloudesta häipymistä pohdittiin tuttavapiirissäni 90-luvun laman alkaessa. Ihan järkevät –ei siis viherpiperhörhöt – päätyivät silloin samaan mihin minä: tässä epävarmassa maailmassa on tosi paikan tullen viisainta omistaa jonkin verran maata, osata viljellä vihanneksia, pilkkoa puita ja kalastaa. Ne taidot on myös syytä opettaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen vaikka kuinka urbaania oltaisiin.

Samaa olen miettinyt taas Kreikan kriisiä seuratessa, ehkä 90-lukulaista itseäni huolestuneempana. Silloin vielä olin taipuvainen uskomaan että maailmassa hyvät demokraattiset käytännöt valikoivat ihmiskunnan johtoon kyvykkäimmät ja kaukokatseisimmat ihmiset. Nykyään olen yhä vakuuttuneempi että sattumalla ja tuurilla tässä seilataan mutta sattumaa ja tuuriakin voi yrittää jotenkin ohjailla, jos ei muuten niin omassa elämässään.

Tänään Kreikassa hallitus tai osa hallituksesta yrittää saada hallituksen ja parlamentin hyväksymään Tsiprasin  ja Eu:n  muiden jäsenmaiden neuvottelemat lainaehdot. Näyttää siltä että oppositio tukee Tsiprasia, mutta riittääkö se, se tiedetään huomenna. Huomenna ei tiedetä, mitä siitä seuraa jos Kreikka hyväksyy Eu-maiden asettamat lainaehdot tai jättää ne hyväksymättä. Todennäköistä on että molemmissa tapauksissa Kreikassa syntyy levottomuuksia ja paljon humanitääristä hätää, joka luo pohjaa erilaisille levottomuuksille Euroopan ennestään levottomassa kolkassa. Venäjä tuskin pahoilla mielin katselee Eu:n rimpuilua sisäisten rakenteidensa kanssa ja Putin ihan mielellään laittaa pökköä pesään.

Mihin tässä sopassa pitäisi uskoa? Totta kai kreikkalaiset ovat ottaneet iloisesti halpakorkoista velkaa, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Euroopan, erityisesti Saksan ja Ranskan pankit ovat sitä syytäneet koska ne ovat voineet luottaa Euroopan vakautusmekanismiin: pankkeja rahoittavat sijoittajat keräävät voitot, kansalaiset takaavat verovaroillaan tappiot. Missä vaiheessa markkinataloudesta ja sosialismista syntyi tämmöinen kummallinen coctail?  Suunnilleen kaksi kolmasosaa Kreikalle tähän asti maksetusta lainasta on palautunut velkojen maksuna takaisin Ranskan ja Saksan pankeille. Eli käytännössä olemme tukeneet isojen Eu-maiden pankkeja, tosin kierrättäneet rahan Kreikan kautta. 

Hetken aikaa voi raivota pankkien takana oleville kapitalistipossuille kunnes alkaa miettiä, mitä sieltä löytyy. Suurimpia sijoittajia ovat vakuutuslaitokset, erityisesti eläkelaitokset. Onko minun eläkettäni kartuttavalla Kevalla sijoituksensa tässä pelissä, vähintäänkin prosessin jonkun ketjun osasena, joka laukeaa jos pankkijärjestelmää ei tueta? Onpas tietenkin. Globaali talous on niin ketjuttunut keskinäisiin riippuvuuksiin että vaikka kuinka yrittäisi strukturoida omaa elämäänsä musta-valkoisella maailmankuvalla, jostain se aina murenee. Itse asiassa: tämähän se oli Eu:n alkuperäinen ydinidea, sitoa valtioiden taloudet niin yhteen että sotiminen tulee taloudellisesti kannattamattomaksi. Ok, tällä mennään, minähän kuitenkin pidän Eu:ta ihan mainiona kunhan valuviat korjataan. Mutta silti, miten tämä Eu on näin sössitty?

Kreikalle asetettujen ehtojen osalta olen kahdesta kohdasta jyrkästi eri mieltä kuin Eu:n johtajat. Moka yksi: Kreikan pakottaminen yksityistämään valtion omaisuutta 50 miljardin edestä on häikäilemätöntä korruptoitunutta laskelmointia.  On päivän selvää että pakkomyynti –tilanteessa Kreikka joutuu myymään omaisuuttaan polkuhinnalla. Jos olisin kapitalistipossu, hioisin jo sorkkiani, mitä kaikkia kivoja kiinteistöjä, satamia, laivayhtiöitä ja saaria ostaisin Kreikasta pilkkahinnalla. Moka kaksi: arvonlisäveron nostaminen maassa, jossa turismi on tällä hetkellä toimivin ja vakain elinkeino on suora sabotaasi työllisyyttä turvaavalle palveluelinkeinolle. 

Eivät lainaehdot sattumia ole.  Kuka nämä Kreikan kannalta tuhoisat ehdot on Eu-johtajille lobannut ja miksi? Kaikki jotka ovat pelanneet Monopolia, tietävät että yleensä samat tyypit voittavat, harvakseltaan tumpelolla voi olla tuuria.



sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kukkahattutäti ei lepää lomallakaan


Pidin kesäkuussa ensimmäisen jakson lomastani. Kun elämä ja ihmissuhteet ovat kovin levällään, lomalla reissataan pohjoiseen ja etelään ja taas jäävät jossain kotona tekemättä kaikki ne hommat, joita jo vuosia on varattu sadepäivien varalle. Valokuvien järjestäminen ja kansioittaminen vielä kun niistä jotakin muistaa. Määrätietoinen kellari- ja vinttikomeroiden siivoaminen. Kirjahyllyn läpikäynti. Tietskan tiedostojen ja kuvien järjestäminen ja varatallennus. Taas ne kaikki siirtyvät jonnekin tulevaan aikaan.

Ensimmäisen lomajakson vietin Etelä-Suomessa vaihtamalla vaippoja, leipomalla hiekkakakkuja ja tekemällä neljän päivän vaelluksen Nuuksiossa 9 veen kanssa. Kahden vaippaikäisen huushollissa mukana eläminen pisti miettimään lapsiperheen arjen strategista koordinointia, tavara- ja huoltologistiikkaa, ajanhallintaa, sisäistä ja ulkoista yhteistyötä ja muita organisaation toimintaan liittyviä asioita tässä ja nyt. Kun äitini syntyi 1930-luvulla, oli päivänselvää, että perheeseen tuli kotiapulainen joksikin aikaa auttamaan lapsen- ja kodinhoidossa. - Turha alkaa meiskaamaan silloisesta luokkayhteiskunnasta, kyse oli tavallisesta tamperelaisesta työläisperheestä, jossa tietenkin vain mies kävi töissä. Kotiapulaisen palkka oli luullakseni ylöspito ja pieni käyttöraha. Tänä päivänä vain todella varakkaat ihmiset voivat palkata kotiin kotityöapua, siis naisten töihin, miesten töihin kodin ulkopuolista työvoimaa ostetaan matalammalla kynnyksellä. Pohjoismaissa yhteiskunta kerää lapset ja heitä hoitavat naiset päiväkoteihin, päiväkotimuotoinen järjestelmä lienee kibbutsin ja kolhoosin jälkeen kustannustehokkain tapa järjestää lasten hoito.  Keski-Euroopassa ja erityisesti Britanniassa lailliset ja laittomat siirtolaisnaiset tekevät koti- ja lastenhoitotöitä pimeillä markkinoilla. Kotitöiden, lasten ja kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön osallistumisen yhteen sovittaminen on monimutkainen pakka, jossa aina joku saa Musta-Pekka –kortin. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ajattelen tätä myöhemmin.

Juhannuksena rantauduimme Helsingin edustalla olevaan Pihlajasaareen. Valkoposkihanhen poikaset ja vahdittavakseni uskottu ihmislapsi olisivat mielellään tehneet lähempää tuttavuutta. Hanhiemo ja minä tuijotimme tiukasti toisiamme silmiin: näpit irti minun jälkikasvustani tai täältä pesee. Ohitimme toisemme kunnioittavalla etäisyydellä. Hanhipesueen reviirinä oli ihastuttava vanha huvila, jossa toimi kahvila. Kahvilan seinässä oli kyltti ja kyltissä teksti: ”Hyvät asiakkaat, kiireisinä aikoina palvelemme ensisijaisesti helsinkiläisiä eläkeläisiä ja työttömiä. Kampin palvelukeskus, Helsingin kaupunki”. Olipas tyylikäs diskriminointiperuste tässä maailmassa, jossa erilaisilla kulutuskykyperusteisilla premium-korteilla mennään jonojen ohi ja bonuksilla hankitaan lisää bonuksia.  Enpä muista vastaavaa nähneeni. Ten points Kampin palvelukeskukselle.

Vaellus Nuuksiossa  9 veen kanssa oli hyvää harjoitusta edessä oleville vaativammille taipaleille pohjoisilla tunturialueilla.  9 vee oli huolellisesti lakannut kyntensä ja harmitteli että mammin kynnet olivat lakkaamatta. Sovimme että hoidetaan ne sitten myöhemmin. 9 veelle huippujuttu oli virvelillä napattu hauki, jonka maalle kiskomisessa tarvittiin hiukan mamminkin apua. Tunturijärvien kaloihin tottunut mammi tunsi olonsa aika huteroksi isokitaisen ja terävähampaisen otuksen kanssa. Vaikka olen Katiska-Suomesta kotoisin, hauki on aina tuntunut pelottavalta.

Nuuksion valtareiteiltä syrjässä tapasimme pariskunnan, joka oli lähikaupungista tullut viettämään Helsinki-päivää, mikä tarkoitti että tullaan yöksi telttaan Nuuksioon. Etenkin pariskunnan mies oli vannoutunut  metsäretkeilijä. He kertoivat miten joku aika sitten rouva oli ollut yötä Torni-hotellissa mutta mies oli valinnut mieluummin telttayöpymisen omilla tulilla Nuuksiossa. Hyvin nukutun yön jälkeen hän oli palannut autolle Haukkalaan, vaihtanut savunhajuiset vaatteet citykamppeisiin, ajanut Helsingin keskustaan ja marssinut Torniin aamiaiselle. Onkos joku sanonut että pitää valita vain yhdenlainen elämäntapa?



lauantai 30. toukokuuta 2015

Lumikengillä kesään


Eilen tallustelin Pallaksella lumikengillä, tänään kääntelin kasvimaata ja arvoin, ryhtyisinkö viljelijäksi vai luovuttaisinko areenan myyrille, jotka jo viime elokuussa aloittivat kasvimaan valtauksen hyvällä menestyksellä. Jokaista porkkanaa, naurista ja kesäkurpitsaa oli jyrsitty eikä se ollut suloista. Nyt koko kasvimaa muistuttaa möyrittyä sotatannerta ja välillä tipahtelin pikkuveitikoiden kaivamiin monttuihin. Luulen että minun on myönnyttävä häviämään, olkoon maanviljely tältä kesältä, se on tuhoon tuomittu yritys joka tapauksessa. Ei minusta ole kaivamaan vesiämpäriansoja maahan, keräämään myyriä ja muita pikkueläviä loukuista tai lorottamaan paloöljyä kasvimaan ympärille. Delegoin myyrien tuhoamisen ekologisen ketjun seuraavassa portaassa työskenteleville ketuille.  Minä vaihdan tuotantosuuntaa ja panostan harrien onkimiseen Muonionjoesta. Porkkanoihin palaan ensi kesänä.

Kevät on taas hujahtanut käsistä, yhtäkkiä vain on melkein kesä. Jokainen viisikymmentä täyttänyt tietää miten edessä ollut aika onkin yhtäkkiä takana, tulevaisuus muuttuu historiaksi yhdessä henkäyksessä, jota ei huomannut edes vetäisseensä. Välillä pysähtyy miettimään että hui kauhistus, jos elämä tällä menolla ja tyylillä hujahtaa, sehän on kohta ohi ja mitä sitten? Tähän hommaan pitää alkaa keskittyä, tähän elämään. Juuri näihin fiilikseen vastaavat  mindfulness, meditaatio ja kaikki ne opit ja harkat, joilla pääkopan normaalia poukkoilevaa ja sinne tänne soljuilevaa ajattelun tapaista voi yrittää saada ainakin hetkeksi johonkin kontrolloituun uomaan. Kunnes ajatukset taas säntäävät teilleen.

Yhtä nihkeätä kuin omien ajatusten pitäminen järjestyksessä on omana ajan hallinta. Tarkemmin ajatellen molemmat askartelevat usein samalla suunnalla,ainakin  muualla kuin tässä nyt. Keväällä pääkoppa järjestelee tulevaa kesää, optimoi  lomajaksoja, selaa karttoja ja aikatauluja, miettii töiden ehtimistä, nostaa esiin kaikkea sitä, joka on asettunut konditionaaliin; sinne pitäisi, olisi kiva, voisin –osastoon, jota puretaan viimeistään eläkkeellä.  Niin paljon on mukavaa tiedossa,  retkeilyä isoimman lapsenlapsen kanssa, leikkipuistoja keskimmäiselle ja  nuorimmaisen nuuhkimista. Nukkuva vauva sylissään ihminen on parhaassa saavutettavissa olevassa mindfulness –tilassa. Mummon pitää ehtiä myös tavata muita läheisiään, flaneerata kaupungeissa ja Pohjois-Kalotin tuntureilla, lukea kirjoja, nukkua pitkään ja pystyä kävelemään ainakin joka toisen jäätelökioskin ohi.

Hetkeksi voi laitta lumikengät kaappiin mutta sen verran on jo oppinut, että ei niitä kovin vaikeaan paikkaan kannata säilöä.



lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kauhean paljon hommaa yhdestä äänestä

Aikuistuttuani olen aina äänestänyt. Nuorempana se ei ollut niin nokon nuukaa ja koska asustelin enimmäkseen muualla kuin omassa vaalipiirissäni, äänestin ennakkoon, jos äänestin. Ensimmäisen kerran menin varsinaiselle vaalipaikalle 90-luvulla kun tulin valituksi kaupunginvaltuutetuksi ja siihen pakettiin liittyi istuminen vaalilautakunnassa. Vaalilautakunta tönötti topakkana rivissä isossa koulun aulassa. Yksi tarkasti äänestäjän vaalioikeuden atk-listasta, toinen ojensi äänestyslipun, kolmas leimasi sen, neljäs raotti vaaliuurnan luukkua, jonne kansalainen tiputti äänensä ja huokaisi. Ovesta lappoi ihmisiä, hyytävä tuuli tunki sisään, oli kylmä ja sain nuhan. Välillä joimme takahuoneessa kahvia ja söimme ruisleipää. Nuhan lisäksi vatsa tuli kipeäksi. Ensimmäiset vaalipaikkavaalini olivat presidentinvaalit. Vastakkain olivat Ahtisaari ja Elisabeth Rehn. Koska kannatin Rehniä, laitoin vaalilautakuntaan päälleni sinisen villapaidan ja alle keltaisen paitapuseron.

Vaalisalaisuus on minua aina ihmetyttänyt. Ihmiset varjelevat äänestyskäyttäytymistään kuin kallista jalokiveä, mutta ei mitään rajaa, miten kännissä ne voivat tokkuroida julkisella paikalla tai vetää perässään ihan pimpoa miesystävää. Miksi äänestämisestä ei voi puhua samalla tavalla kuin mitä söi aamiaiseksi tai mitä mieltä on EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimuksesta? Äänestäminen kannattaa ajatella julkisena vallan käyttönä ja riemuita siitä että voi äänestää! Jippii!

Olen perin juurin liikkuva äänestäjä lukuun ottamatta niitä vaaleja, joissa itse olen ollut ehdokkaana. Pressan vaaleissa olen äänestänyt Rkp:tä, kerran keskustaa ei –äänenä kokoomukselle. Periaatteessa olen äänestänyt naista paitsi jos nainen on ollut Tarja Halonen.  Eduskuntavaaleissa ääni on solahtanut keskustalle kun huolestuin miten Hannes Manninen selviää Paras-hankkeen jälkipyykistä. Kerran äänestin eduskuntavaaleissa kokoomusta kun vihreät olivat vaaliliitossa kokoomuksen kanssa ja arvelin että jos kerran näin on, äänestän sitten vihreintä mahdollista siltä listayhdistelmältä. Kunnallisvaaleissa muistelen äänestäneeni demareita, saamelaislistaa, kokoomusta ja vasemmistoliittoa sen eri nimillä.  Eurovaaleissa on voinut äänestää vihreitä koska Satu Hassi on ollut ehdokkaana. Viime eurovaalien aikaan olin ulkomailla ja äänestys jäi väliin. Viimeiset pressan vaalit 2012 olivat helppo ratkaisu, sponsoroinhan Utsjoella Suomen pohjoisimman Haavisto-kahvilan, 31 kävijää oli melkoinen prosentti kyläläisistä.

Vaikka äänestyskäyttäytymiseni vaikuttaa holtittomalta, vakuutan, että se on joka kerta ollut tarkkaan mietittyä. Lopputuloshan riippuu siitä, millä perusteella päättää äänestää. Monet väittävät äänestävänsä ihmistä, ei puoluetta. Näin sanoja on nukkunut tai ollut koulun nurkan takana tupakalla yhteiskuntaopin tunnilla. Suomalainen järjestelmä on sumuttava henkilö- ja listavaalin yhdistelmä, jossa jokainen ääni oikeasti menee listalle, siis käytännössä puolueelle. Siksi Suomessa puolueet haluavat listoille julkkiksia, joiden tehtävänä on kerätä ääniä, varsinaiset politrukit päättävät oikeista asioista. Siksi myös puolue- ja vaaliohjelmat ovat toivotonta puuroa koska vaaleja käydään kasvoilla eikä asioilla. Muissa Pohjoismaissa käytössä oleva puoliavoin listavaali pakottaa puolueet ja kansalaiset keskittymään enemmän politiikan asiasisältöihin kuin ehdokkaiden kampauksiin ja perhesuhteisiin. Suomessa puolueiden ideologisten erojen puuttuminen tekee mahdolliseksi muodostaa  hallitus millaisella kokoonpanolla vain. Enemmän kuin ideologia, henkilökemiat ratkaisevat. Ei siis kumma että kansalaisten äänestyskäyttäytyminen on tämmöistä. Ei myöskään ihme että kolmasosa kansalaisista ei tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa. Miksi tietäisivät?

Mutta mitä ihmettä minä teen tällä yhdellä äänelläni? Pitäisikö periaatteessa äänestää vihreitä ihan vain sympatiasyistä vaikka minua kiukuttaa miten amatöörimäisenä touhu on Lapissa pysynyt kaikki nämä vuosikymmenet.  Kolmekymmentä vuotta sitten olisin äänestänyt Hansi Harjunharjaa hulvattoman hullun vaalivideon ansiosta. Nyt olen liian vanha leikkimään anarkistia.

 Eduskuntavaaleissa äänestetään pääministeristä.  Ääni kannattaa siis osoittaa puolueelle, josta haluan pääministerin. Hetkinen: mitä merkitystä äänelläni on koska Sipilästä joka tapauksessa tulee pääministeri? Olisiko siis tehokkainta äänen käyttöä yrittää vaikuttaa keskustan sisäisiin voimasuhteisiin? Mutta miten? Ehdokkaani on oltava asiallisen ikäinen, nuoret  Lapissa ovat niin kovapintaisia konservatiiveja että hirvittää. Ja nainen, ehdottomasti. Pörhellän ylen vaaligalleriaan ja rajaan ehdokkaat keskustalaisiin 50-90 –vuotiaisiin naisiin. Tulokseksi saan kaksi aivan mainiota,  Anni Miettusen ja Merja Mäntyniemen, joista jälkimmäisen vastauksille vaalikoneessa voin enimmäkseen nyökytellä.


Onko Merja Mäntyniemelle annettu ääni tehokkain mahdollinen tapa käyttää äänioikeuttaan? Entä jos läpi ei mene Merja, vaan ääneni hyödyttää listalla ehdokasta, jonka olisi parempi pysyä mahdollisimman kaukana Arkadianmäeltä? Päätän että ääneni Merjalle on viesti Sipilälle: kannattaa kuunnella 50-90 –vuotiaita  naisia, me nimittäin pidämme tämän maailman pystyssä, by the way.  Ääneni on myös tuki arvoliberaalille keskustalaisuudelle. Meneeköhän tämä viesti perille tulevalle pääministerille? Pitäisikö minun lähettää Sipilälle sähköpostia ja kertoa, että korpit nokkivat jos hän jättää ääneni  merkitykset noteeraamatta?  Ääni tuli pitkän harkinnan jälkeen erittäin liikkuvalta, suorastaan sporttiselta äänestäjältä.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Miksi mun aina pitää taputtaa?


Kummallisinta  soteprosessissa oli, että valmistelua jatkettiin, vaikka jo viime kesänä tiedettiin, että laki ei tule menemään perustuslakivaliokunnasta läpi. Miksi ihmeessä? Loppunäytöksessä sosiaali- ja terveysvaliokunta puristi yksinkertaisen kuntayhtymähallinnon tarveperusteisella rahoituksella. Turvattiinko rahoitusmallin ennakoimattomuudella ja epädemokraattisuudella perustuslakivaliokunnan kielteinen kanta? Olisiko sote mennyt läpi jos rahoitusmalliksi olisi valittu nykyinen erikoissairaanhoidossa ja yleisesti käytössä oleva suoriteperusteisuus? 

Tässä kuvioluistelussa perustuslakivaliokunnan rooliksi jäi olla rakenteellinen koulukiusaaja, joka kertoi kantansa vasta kun lakitekstit oli viimeistä pilkkua myöten kirjoitettu ja käännetty också på svenska. Asiantuntijoiden kommentteja prosessin mittaan tuli monelta suunnalta, varsinainen yllätys lakiesityksen tyssääminen ei ollut. 

Viiden sote-alueen malli sai alkuun aikaan nikottelua, pikkuhiljaa siitä alettiin puhua palveluiden pelastuksena. Helmikuussa Oulussa olleessa pohjoisten kuntien kokouksessa todistamaan kiipesi toinen toistaan innokkaampia viiden alueen kannattajia, klapklap. Kun perustuslakivaliokunta ampui alas viisi aluetta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta  lanseerasi 19 kuntayhtymän mallin, taas taputettiin. Tämäpä malli se on erinomainen, klapklap.  Ja kun sekin kaatui, taas taputettiin, perustuslakivaliokunta pelasti Suomen, olipa isänmaallinen teko kerrassaan, klapklap.

Miksi mun aina pitää taputtaa?  Onko ollaan  porukalla kaikki sama mieltä –konsensus jonkinlainen julkinen tapa ja rituaali, jonka takana aidot mielipiteet sanotaan ja teot tehdään? Hitsi,  kun aina tuntuu että kaikki muut tajuaa missä mennään mutta minä en.

Mistä tässä oikein oli kyse? Osaamattomuudesta vai suunnitelmallisesta pelistä? Kumpikaan vaihtoehto ei kansalaisparan näkökulmasta tunnu mukavalta. Jos sote möhlittiin osaamattomuuttaan, voiko sen jatkovalmistelulta kummempaa odottaa? Jos kyse oli tietoisesta pelistä, se vie uskottavuutta paitsi sotelta, myös poliittiselta päätöksenteolta kokonaisuudessaan. Lähtökohtaisesti kuulun niihin yksinkertaisiin sieluihin, jotka ajattelevat että politiikassa ihmisillä on yhtä puhtaita jauhoja pussissaan kuin ihmisillä keskimäärin.

Seuraavan hallituksen odotetaan  pistävän sote puihin.  Tehtävä on entistä haasteellisempi koska seuraavalla hallituskaudella ei voi välttää puhumasta soten kokonaisrahoituksesta. Päättyvällä hallituskaudellahan askarreltiin vain julkisten sote-palvelurakenteiden parissa ja sotepalveluiden kokonaisrahoitus luvattiin laittaa ojennukseen seuraavassa hallituksessa. Nyt käsissä ovat sekä rakenne että kokonaisrahoitus, kuten kuuluu ollakin.

Miten ihmeessä poliittiset päättäjät  - puolueesta riippumatta -  voivat selvitä sekä rakenteesta että rahoituksesta kun nämä edellisetkin harkat meni penkin alle?  Useimmat seuraavalle eduskuntakaudelle pyrkivät toistelevat olevansa yksikanavaisen rahoituksen kannalla. Jeps. Entä sitten, miten lauseet rakennetaan siitä eteenpäin? Miten rahat kanavoidaan julkisten ja yksityisten palveluiden kesken? Siihen ei sitten selvää vastausta saakaan ja kuulostaa siltä että kokoomusta ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta puolueet jakaantuvat  sisäisesti useampaan koulukuntaan. 

Entä mahdollinen verotusoikeuden antaminen tuleville sote-organisaatioille?  Miten voi odottaa tulevien sote-uudistajien onnistuvan verouudistuksen sitomisessa  sote-uudistukseen kun muistetaan miten epämääräisellä matematiikalla kuntien sote- kustannuksia on tähän mennessä laskettu?  Saa tässä sote-uskon kanssa taistella ja motivaatiota kaivaa talikolla.


Juuri nyt veikkaan että yleistä sote-ratkaisua ei synny seuraavassakaan hallituksessa ja valtakunnassa sote-palvelut eriytyvät. Osa kunnista jatkaa palveluiden ulkoistamista, osa muodostaa Eksoten ja Kainuun mallin mukaisia kuntayhtymiä.  Pikkuhiljaa tehdään yhä enemmän kuntaliitoksia. Suuret kasvukeskukset imaisevat kehyskuntien sotepalvelut ja lopulta kunnat kokonaan. Pienet kunnat fiksuimmillaan turvaavat palveluitaan kuntayhteistyöllä naapureiden kanssa. Hölmöt pikkukunnat taantuvat riidellessään omissa poteroissaan. Rahaakin suuremmaksi ongelmaksi nousee pula osaavasta työvoimasta. Jotenkin tätä rataa. Paikallisella ja regioonin tasolla on valtakunnallisesta touhusta riippumatta syytä yrittää saada homma jotenkin järkevästi pelittämään. Tuli mitä tuli.  

lauantai 31. tammikuuta 2015

Antropologin katse kohti kepu- ja argumentti-ihmistä


Kepulaisuus on kiehtova ilmiö.

Olen  työssäkäyvän aikuisuuteni elänyt keskustapuolueen mailla. Vaikka olen maaseudulta kotoisin, kepu ei lapsuudessani jostain syystä kuulunut pohjoishämäläiseen maisemaan. Lappiin muutettuani kepulaisuus on ollut minulle kuin uusi kieli, ruokalaji, outo metsä ja ennestään tuntematon kulttuuri. Niinpä suhtautudun kepulaisuuteen kiinnostuneena ja uteliaana, kuten mihin tahansa uuteen ilmiöön.  

Lähtökohtaisesti kepulaisuus liitetään maalaisuuteen, olihan puolueen nimikin ensin Maalaisliitto, jonka kannattajia olivat maanviljelijät ja ylipäätään maaseudulla asuva väestö. Vaikka kepu on vuosikymmeniä yrittänyt vyöryä kaupunkeihin, se ei ole onnistunut, etenkään ei Helsingissä. Kun maalaiset muuttavat Helsinkiin, he hylkäävät keskustapuolueen ja muuttuvat joksikin muuksi. Se pistää miettimään, ehkä kepulaisuus ei olekaan yhteiskunnallinen ilmiö  poliittisessa mielessä vaan jotakin ihan muuta?

On siis syytä tarkastella hieman syvällisemmin kepulaisuuden mysteeriä.

Kepulaisuutta ei pidä ajatella puoluevalintana, kepulaisuus on elämänorientaatio. Siksi kepu-ihmisiä löytyy kaikista puolueista. Tulevista eduskuntavaaleista veikkaukseni on, että kaikissa puolueissa kepulaisuus voittaa.  Turvattomina ja epävarmoina aikoina kaipaamme sitä mitä kepulaisuus elämänorientaationa tarjoaa.

Antropologisten havaintojeni perusteella ihmiset voidaan jakaa kepu-ihmisiin ja argumentti-ihmisiin.

Kepu-ihmiselle verkostojen hankinta, ylläpito ja toiminta ovat elämän ja kaiken toiminnan perusta. Kepu-elämänorientaation vastakohtana on argumentti-elämänorientaatio. Argumentti –ihminen korostaa nimensä mukaisesti argumentaatioiden kilpailua, viittaa teorioihin, teksteihin, normeihin ja edellyttää, että elämä on by the book. 

Kepu-ihminen tietää että elämä on verkostoissa, näkymättömissä, kirjaamattomissa verkostoissa. Argumentti-ihminenkin puhuu verkostoitumisen tärkeydestä, järjestää verkostoitumista varten seminaareja, hakee ja saa hankerahaa verkostoitumista tukeviin projekteihin Eu:n rakennerahastoista. Argumentti-ihminen argumentoi seminaarissa ja seisoo ryhmässä lasi kädessä illalla ministerin erityisavustajan isännöimällä vastaanotolla.  Kepu-ihminen osallistuu, kyllä, tuntee olonsa vähän vaivaantuneeksi koska tietää että tämä on falskia ja teeskentelyä, olisiko täällä joku tuttu oman kylän kaveri? Kepu-ihminen tietää että vakaa verkosto vaatii vuosien työn, aidot yhteiset intressit ja verkostoon kuuluvien win-win –ymmärryksen. Argumentti-ihminen kutsuu  win-win-ymmärrystä sulle-mulle-jokopolitiikaksi ja puhuu hyväveli-verkostoista tietyillä äänenpainoilla.

Argumentti-ihminen ei ymmärrä kepu-ihmisen verkostomaailmaa, joka on olemassa kuin suomenruotsalaisen kyky erottaa valko- ja punaviinilasi tai virittää intellektuaalinen keskustelu bebe-leivoksen historiasta. Kepu-ihmisen maailmassa verkostot ovat ylisukupolvisten prosessien tulosta. Argumentti-ihminen  luulee, että verkostot ovat tavoite, mutta kepu-ihminen tietää, että verkostot ovat toiminta-alusta. Argumentti-ihminen kuvittelee, että kun nettisaitille tai mediaan laittaa asiansa ja viittaa pätevään auktoriteettiin, se on siinä. 

Kepu-ihminen tietää että näin ei ole, vaikka nettisaitin softa on sen kaverin firman suunnittelema. Todelliseen asian etenemiseen tarvitaan sukupolvien taustatyötä: yhteiset kalavedet, talkoilla rakennetut navetat, sovitut tielinjaukset, pikkuserkun pojan nostaminen Ely-keskuksen  johtopaikoille, järjestöjä, seuroja, konepajojen insinöörien ja aluesairaaloiden osastonhoitajien katseet ohjaamassa asioita oikeaan suuntaan. Kepu-ihminen tietää lukemattakin kaiken Robert D. Putnamin vastavuoroisuutta ja luottamusta käsittelevistä verkostoteorioista.  Verkostoalusta edellyttää loputtomasti henkilökohtaisia kontakteja, siksi keskustapuolue-kepulaisuuden on  vaikea menestyä suurissa muuttoliikkeen riivaamissa kaupungeissa, joissa argumentti-ihminen on niskan päällä. 

Argumentti-ihminen tulee ja alkaa argumentoida mitä tehdään. Viittaa tutkimuksiin,  perustelee, paasaa ja latoo pöytään kirjallisia todisteita uskoen että paras argumentti voittaa. Voittaa, jos vastassa on toinen argumentti-ihminen. Jos osapuolena on kepu-ihminen, häviö on varma. Kepu-ihminen miettii, mitä verkosto on mieltä, miten asia voidaan liittää johonkin muuhun  verkostossa menneeseen, olevaan tai tulevaan asiaan, kenen kanssa asiasta puhutaan, kenen on hyvä olla paikalla puheen kuuntelijana, mitä ja miten puhutaan, mistä muusta on hyvä puhua tai olla puhumatta tämän asian yhteydessä, miten tätä voidaan käyttää jonkun muun verkostossa toimivan asian edesauttamiseen tai estämiseen,  milloin asiasta on hyvä puhua ja kenen kautta informaatiota on järkevää ohjata liikkeelle, ketkä muut verkostossa puhuvat tästä nyt, tarvitaanko asialle jonkinlaisia erilaisia muotoiluja tai painotuksia verkoston eri osien taivuttamiseksi, onko parempi määritellä asia muuksi asiaksi jotta tämä asia etenee suotuisaan suuntaan, voiko asialla saada aikaan uusia liittoutumia, sidoksia, rajauksia tai konflikteja verkostossa, kuitenkin siten että verkosto pysyy kasassa, jne. Käytäntö on tietysti edellä kuvattua paljon monimutkaisempi koska kepu-ihmisen tämänhetkiseen toimintaan vaikuttavat  kahdeksan edellisen sukupolven verkostotoiminta.

Argumentti-ihminen lisää kaasua, vetää kehiin lisää argumentteja, todistelee ja viittailee auktoriteetteihin. On se nyt kumma ettei päivänselvä asia mene jakeluun. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmisen  maailmassa asiat eivät ole erillisiä. Argumentti-ihminen ei ymmärrä että kepu-ihmiselle verkosto on aina ensisijainen. Argumentti-ihminen uskoo että yhdessä asiassa voidaan edetä riidan ja pakottamisen asteelle ja sitten palata seuraavaan asiaan, ottaa asia kerrallaan, kuten sanonta kuuluu. Näin ei ole. Kepu –ihmiselle kaikilla asioilla on keskinäinen yhteys, joka syntyy verkostoalustasta, johon asiat aina kiinnittyvät. 

Argumentti-ihminen on valmis uhraamaan asialleen ihmissuhteet. Sitä kepu-ihminen ei tee, koska tietää, että huomenna kohdataan hirvimetsällä, yrittäjäjärjestössä, vaimot luokkaretkitoimikunnissa ja tarvitaan win-win asennetta. Argumentti-ihmisen silmin voi näyttää siltä että kepulaisessa verkostoavaruudessa asioiden olemukselle tapahtuu jotakin, joka mustuttaa hiukkaskiihdyttimen toimintaa. Intuitiivisesti tietää, että jotain tapahtuu, mutta sitä ei voi nähdä. Ilma kepu-ihmisen verkostoavaruuden ympärillä värähtelee kuin heikko aavistus.  

Argumentti-ihminen hakkaa päätään seinään ja ulvoo. Kepu-ihminen katsoo sitä hämmästyneenä: mikä sille tuli?


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Roinaähkyä

Luin kolumnin, jonka kirjoittaja ihmetteli mihin tarvitsee 38 huivia. Ei minua naurattanut enkä kyennyt tuhahtelemaan pilkallisesti. Kaapeissani on järjettömiä määriä huiveja, vaatteita ylipäätään, kenkiä, astioita, esineitä joista suurin osa odottaa pääsevänsä käyttöön sitten joskus, laihana, ruskettuneena, puutarhakutsuilla, tilanteessa jonka todennäköisyys on häviävän pieni. 

Minulla on monen elämän verran vaatteita siivoukseen, remontin tekoon, huonekalujen maalaamiseen ja metsätöihin. Näistä toimista teen silloin tällöin vain siivousta ja siitä selviää ihan arkikamppeilla. Asia ei kiukuttaisi minua niin paljoa, ellen kuuluisi kulutuskriittisiin kansalaisiin, joiden mielestä ihmisen pitäisi minimoida roinan määrä, pelastaa maapallo ja elää kaikin tavoin ekologisen selkäreppunsa painoa koko ajan keventäen. Roinan määrän aiheuttaman harmin lisäksi kiukuttaa oma kaksinaismoraali.

Perinteiseen nomadi-elämäntapaan kuului että tavaroita oli mahdollisimman vähän, yhteen kirstuun piti mahtua monen ihmisen tavarat. Porolla, kamelilla, itsellä tai orjilla oli muutakin kantamista kuin jonkun lisääntymisiän ohittaneen henkilön huivit ja kengät. Nykynomadi tarvitsee rekan. Ehkä tavaraan pätee sama kuin ruokaan. Olemme –siis me  vauraissa maissa – ensimmäisiä sukupolvia, joiden pitäisi itse kyetä säätelemään syömänsä ruoan ja hankkimansa tavaran määrää. Pitkälle 1900 –lukua sekä ruoan että roinan kulutusta sääteli niiden niukka saatavuus.  Joku tässä hommassa meni pieleen kun elintason noususta seurasivat läski- ja roinavuoret.

Ekologiasta urputtavalle kakkospersoonalleen saa hetkeksi huivin suun eteen kun shoppaa kirpparilla. Joku muuhan on jo ennen minua hankkinut tavaran, antanut sille oikeutuksen olemassaoloon ja nyt minä teen suorastaan korkeamoraalisen teon jatkamalla sen elinkaarta. Hölönpölö. Kirpparit ovat omiaan keventämään ihmisen tavarasuhdetta, ne kuorruttavat catch and release –kulutustavan näennäisellä kuluttajaetiikalla.

Ylipainosta on tullut vakava terveysuhka, jota vastaan käydään erilaisin terveys- ja liikuntakampanjoin. Vastaavaa valjastusta tavara- ym kulutuksen vähentämiseen ei vielä ole aloitettu, päinvastoin, kuluttavan kansalaisen ajatellaan pitävän talouden pyörät pörräämässä. Tavaran avulla annetaan itselle ja elämälle merkityksiä ja kerrotaan muille, millainen minä olen, näinhän ihmiset ovat aina tehneet. Voisiko siihen kehittää jonkun helpomman ja vähemmän ympäristöä kuormittavan systeemin?