sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sosioekonomiset erot on se juttu sotessa

Sote-diskurssi on muuttunut. Vielä loppukesästä viiden alueen sotejärjestelmän kerrottiin tuottavan terveyttä, hyvinvointia, turvallisuutta, tasa-arvoa, toimivia palveluketjuja, kustannussäästöjä ja kaikkea sellaista, mikä nyt puuttuu. Mitä lähemmäksi päättämisen deadline on tullut, sitä varovaisemmiksi lupaukset ovat muuttuneet. Minulla on ollut ilo istua seminaarissa, jossa valtakunnan viisaat ovat kertoneet, että nyt on kyse vasta järjestelmän rakentamisesta. Sisältö suunnitellaan ja päätetään sitten vasta myöhemmin.

Jummi!

Ja minä kun olen vaahdonnut rakenteen ja toiminnan suhteesta kuin myöhäispuberteettiaan elävä 70-lukulainen, jonka päässä on sellainen rakenne, että rakenteella ja toiminnalla on rankka toisiaan tuottava yhteys. Ok, ei ookkaan. Valmistellussa sote-uudistuksessa on siis kyse vain järjestelmästä, nimensä mukaisesti se on järjestelmälaki. Toiminta ja sisältö selviävät myöhemmin. Nykyään ajatellaan tällä tavalla.  


Minulla on aika ajoin taipumusta realismiin. Vaikka suunniteltu sote-rakenne ei nauti luottamustani, ajattelen että ei kannata polttaa ruutia asiasta urputtamiseen, vaan katsoa miten järjestelmästä voi saada ulos parasta mahdollista toimintaa. Muistutan kuitenkin että sote-rahoitus on todellakin pistettävä uusiksi, muuten ei tule mitään. Suomessa ne, joilla on yksityiset vakuutukset, kuuluvat työterveys- tai opiskelijaterveydenhuollon piiriin, saavat paljon paremmat terveyspalvelut kuin ne, joilla näitä etuja ei ole. Terveyspalveluiden rahoitus ja järjestäminen perustuvat siihen että huonoimmat palvelut ovat niillä jotka eniten palveluita tarvitsisivat. Köyhien, työttömien, moniongelmaisten, korvessa asuvien  ja kouluttamattomattomien  palveluiden pitäisi olla vähintään samalla tasolla kuin muidenkin. Siis vähintään.


Suomen sosioekonomiset terveyserot ovat järisyttävät.  Alimman ja ylimmän sosiaaliryhmän väliset elinajan odotteiden erot ovat 35-vuotiailla naisilla 6,8 vuotta, miehillä 12,5 vuotta.  Jokainen voi miettiä, millaisia ovat erot elämässä kun ne kuolemassa ovat noin suuret. Taustalla vaikuttavat monet asiat, kuten lapsuuden olosuhteet, elintavat, koulutus, tupakointi, alkoholin käyttö, työmarkkina-asema jne. Hyvinvointi ja terveys ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä, joita ei ratkaista sosiaali- ja terveyspalveluiden sisällä. Vaikka uudessa sotessa sosiaali- ja terveyspalvelut erotetaan kuntien kokonaisuudesta omaksi järjestelmäkseen, pitää löytää sellaiset toimintatavat, että sosiaali- ja terveyspalveluiden yhteys kuntiin ja muuhun toimintaympäristöön säilyy.


Kuntien tehtäväksi kaavaillaan jäävän hyvinvoinnin, terveyden ja sosiaalisen turvallisuuden edistäminen. Rahoituksella vaikutetaan siihen, miten motivoituneita kunnat ovat huolehtimaan esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisystä ja aktiivisesta työllisyyspolitiikasta. Tällä hetkellä avoimia kysymyksiä ovat, mihin kunnilla tulee olemaan varaa ja mihin palveluiden rahoitusratkaisut niitä kannustavat. Sote rahoitusuudistusta tulee pitää tiukasti silmällä, siihen liittyy roppakaupalla intressejä, jotka voivat entisestään lisätä eriarvoisuutta.


Koko sote-ruljanssin kirjoitettuna tavoitteena on ollut kansalaisten perusoikeuksien edistäminen ja yhdenvertaisuus palveluiden saamisessa. Tässä yhteydessä on etenkin Lapissa puhuttu paljon lähipalveluista. Harvaan asutulla maaseudulla pelätään lähipalveluiden karkaavan vähintäänkin seutukunnallisiin keskuksiin. Pelkoa ei hälvennä lupaukset tietoteknologian ratkaisuista tai kylissä kiertävistä palvelurekoista. Eniten palveluita tarvitsevat ovat suurimmassa syrjäytymisriskissä mikäli lähipalveluiden aidosta saatavuudesta ei huolehdita.


Sote-uudistusta on tähän asti viety eteenpäin erikoissairaanhoito edellä, erikoissairaanhoidostakin keskeisimmäksi on keskusteluissa noussut somaattinen sairaanhoito. Kun sote-palvelujärjestelmän toimintaa  ja sisältöä  todenteolla ryhdytään miettimään, on  käännettävä katse erityisyydestä tavallisuuteen. Tavallisimmat ongelmat ja taudit ovat yleisempiä ja siksi niihin on syytä satsata jos aiomme edistää, ennaltaehkäistä ja yhdenvertaistaa. Jotta satsaaminen onnistuu, palvelut pitää olla saatavilla kohtuullisen helpolla. Palvelun tulee olla normaalin kulkumatkan päässä, sinne päästäkseen ei tarvitse kuunnella tuntitolkulla musiikkia puhelimessa, nahistella virkailijan tai automaattivastaajan kanssa ja kun pääsee kynnyksen yli, joku ottaa tulijan vakavasti ja kykenee kuuntelemaan enemmän kuin yhden asian kertakäynnillä.  Mitä vaikeammaksi palveluiden saatavuus tulee, sen vähemmän niitä käyttävät niiden käyttöön heikosti motivoituneet käyttäjät. Siis juuri he, joiden niitä pitäisi käyttää jotta pitkään eläisivät ja kukoistaisivat maan päällä.


Sosioekonomisten terveyserojen kaventaminen on yhteiskunnallisen toiminnan ja palveluiden kovaa ydintä. Siinä onnistuminen tai epäonnistuminen kertoo millaiset arvot yhteiskunnassa hallitsevat.  Järjestelmät ja toimintatavat eivät synny tyhjästä, nekin syntyvät arvoista ja ovat ihmisten tekemien päätösten seurauksia.  Hyvät julkiset lähipalvelut estävät syrjäytymistä, turvaavat yhteiskunnan eheyttä,  parantavat työllisyyttä ja elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksia. Onnistumiseen tarvitaan –tottakai  yleisiä sote palveluja – mutta myös sitä, että negatiivinen diskriminointi muutetaan positiiviseksi: enemmän tarvitseville annetaan enemmän matalammalla kynnyksellä.


Soten sisällä heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevien parissa työskentelevät sosiaalityöntekijät ja osa perusterveydenhuollon väestä, etenkin päihde- ja mielenterveystyötä tekevät. Jotta uusi sote kääntäisi kehityksen kelkkaa tasa-arvoisempaan suuntaan, näiden ammattiryhmien odottaisi reipastuvan. Pitää jaksaa toitottaa eriarvoisuudesta, sote-palveluiden yhteiskunnallisesta tehtävästä, soten ja muun yhteiskunnan rajapinnoilla tehtävän työn tärkeydestä jotta jotakin tapahtuisi. Minimivaatimuksena voi pitää että päätöksenteossa huolehditaan ettei sote-palveluilla lisätä eriarvoisuutta. Sekin olisi jo paljon.