Olen vuosia elänyt ilman televisiota. Se on sujunut oikein
mainiosti. Tarkemmin ajatellen, olen
enimmäkseen ollut ilman telkkaria, erilaisista syistä. Kun mustavalkoiset
telkkarit 60-luvulla ilmestyivät, totta vimmatussa olisimme veljeni kanssa
toivoneet, että meille olisi sellainen hankittu, naapurissakin oli. Sitä ei
kuitenkaan koskaan tullut, osin varmaankin köyhyyden vuoksi, osin koska ainoastaan kirjoja arvostava äitimme oli sitä mieltä, että vain lapset ja
kehitysvammaiset tarvitsevat televisiota, aikuiselle järkevälle ihmiselle sillä
ei ole mitään käyttöä. Yritimme veljeni kanssa mielestämme nokkelasti vedota
siihen, että me olemme muuten lapsia, mutta äitimme näytti tosi hämmästyneeltä; ei nyt pidä sekoittaa asioita.
Itsemääräämisoikeuden lisääntyessä huushollissani välillä on
ollut telkkari, välillä ei. Eniten sitä ehkä tuli katsotuksi silloin kun
lapsi oli pieni ja nukkui. Mitä muuta nukkuvan lapsen äiti voi tehdä kuin
katsoa telkkaria ja juoruta puhelimessa? Nykyään tietysti roikutaan somessa.
Joo. Edellisen telkkarin hain elektroniikkaromun keräilylavalta Utsjoella
syksyllä 2007, kun tuli digi ja koko kylä hankki littanoita ja romulava täyttyi
toimivista telkkareista. Se pelitti aikansa. Kun se sammui, arvelin että
olkoon, onhan se liian vaativaa yrittää seurata samanaikaista liikkuvaa kuvaa
ja ääntä, eiommun juttu. Viime syksynä
arvoin ompelukoneen ja telkkarin hankinnan välillä ja päädyin ompelukoneeseen.
Tänä syksynä yhtäkkiä huomasin tilanneeni 42 tuumaisen lautan, ilman sen
syvällisempää reflektointia. Voi niinkin toimia, vaikka pääsääntöisesti pyrin
tekemään kaikki ratkaisut monimutkaisen ja –ulotteisen pähkäämisen avulla,
jolloin lopputulos voi olla lähes mikä tahansa. Sehän pähkäämisessä
jännittävintä onkin.
Niinpä sitten olisin voinut muutaman päivän raportoida
facebookissa että tänään illalla katsoin telkkaria 4/5/4/6 tuntia, pompin
kanavalta toiselle, selkää alkoi särkeä ja söin paljon hiilihydraatteja. Mutta kuka sellaista raportoi? Ei tieteskään,
facebookissa kerrotaan että kävin kamariorkesterin konsertissa, pesin ikkunat ja leivoin mustikkapiirakkaa. Ja ennen kaikkea: kävin ostamassa apteekista
pektiiniä ja tein pihlajanmarjahyytelöä.
Olen huomannut omaksuneeni joitakin äitini asenteita suhteessa erilaisiin teknologisiin
vempaimiin. Esimerkiksi minusta
liikuntakykyinen terve ihminen ei tarvitse autoa. Ajan ajokortin ja hankin
auton jos tulen liikuntarajoitteiseksi, enkä jaksa julkisten kulkupelien
käyttöön liittyvää siirtyilyä ja tavaroiden raahaamista. Itsensä henkilöautoon ahtamisessa on minusta aina
ollut jotain nöyryyttävää. Ehkä se johtuu siitä, että harvassa autossa on tilaa
pitkille koivilleni ja minusta on hankalaa polvet suussa fiilistellä
yksityisautoiluun liittyvällä vapaudella. Vaikka mistä sitä tietää? Yhtäkkiä, nyt kun olen harjoitellut tätä spontaaniutta ja reflektoimatonta toimintaa,
huomaan tilanneeni netistä auton. Tai mitä niitä nyt on, ehkä mehulingon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti