Suositeltavaa lukemista täysi-ikäisille

Olen kaimaani Päivi  Istalaa vajaat kymmenen vuotta nuorempi. Hän kuuluu kuuluisiin suuriin ikäluokkiin, joita me hieman nuoremmat kutsumme myös termiiteiksi, missä luonnollisestikin on mukana reipas annos kateutta.  Joka tapauksessa Päivi Istala kuului  myös niihin Peppi Pitkätossuihin, joita me  vimmatusti ihailimme.  Halusimme tulla hänen kaltaisekseen rohkeaksi, oikeudenmukaisuutta puolustavaksi ja sanavalmiiksi.  Tai osa meistä, tokihan useimmat  tajusivat jo pieninä, että harmiahan sellaisesta tulee ja parempi olla nätisti.

Nyt isona Päivi Istalan hyvissä ajoin kirjoittamien muistelmien lukeminen oli elähdyttävä matka lähihistoriaan, josta jotakin muistaa itsekin. Päivi Istala kirjoittaa hyytävän suorasukaisesti , mikään armollinen muistelija hän ei ole, ei itselleen eikä muille.  Auki valaistaan omat ja lähipiirin sairaudet, alkoholismit ja sekopäisyydet siinä missä työpaikkariidat ja muut rettelöt.  Peppi Pitkätossuissa on aina monet puolensa, jytyn julkikuvan rinnalla Istala kuvaa itseään myös arkana ja ujona. Kirjaa lukiessa tulee myös välillä kuva hiukan rasittavasta tavasta koukuttua oikeudenmukaisuuden  hakemiseen, mikä  on aika tyypillistä monille meille  maailmanparantajien alatyypeille. Mutta Istala on rautaa, jota toivoisi voitavan monistaa.

Istalan jälkeen laskin adrenaliinitasoja ja otin kirjahyllystä ikuisen rakkauteni Tito  Collianderin, tällä kertaa Kahdet kasvot, joka kertoo kirjailijan nuoruusvuosista  1920-luvulla Porvoossa ja Helsingissä. Oooh , miten joku voi osata kirjoittaa niin kirkasta, levollista, suoraa ja kaunista tekstiä. Pysähtyä ihmettelemään pieniä asioita ja tunnelmia, jatkaa kulkuaan,  elää tässä maailmassa ja olla etäältä viisas. Muistan, miten intensiivisesti lapsena kuuntelin kun Tuomas Anhava luki Ristisaattoa radiossa.  Joitakin luennan synnyttämiä kuvia on vieläkin ihan selkeinä päässäni ja olen varma, etteivät ne ole syntyneet myöhempien omien lukukokemusten pohjalta.  Edellisen ja tämän virkkeen välissä laitoin pyynnön Yleen että luennan saisi uusintana. Jäädään odottelemaan vastausta.

Shokkitäräyksen Collianderin nostattamalle seesteiselle henkisyydelle aiheutin tarttumalla David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Esseitä ja argumentteja kokoelmaan.  Miten hummeri kärsii keitettäessä tai pornofilmejä tehdään? Mitä humanistin on syytä oppia tässä elämässä, kuinka kehnoissa tuulioloissa pelataan tennistä tai mitä tapahtuu huvijahdilla ?  Wallace katsoo maailmaan ja oman pään sisään eikä kummassakaan näytä hääppöiseltä. Groteskia kuvausta ja syväeettistä pohdintaa. Puuduttavaa yksityiskohtaisuutta, joka tekee mieli hyppiä yli mutta ei kuitenkaan.  En suosittele Wallacea kyynisyyteen taipuvaisille koska sitä ominaisuutta hän  kykenee vahvistamaan sinnikkäimmässäkin hörhöilijässä.

Mitäs minä sitten lukisin?